Henkilökohtaiseen arkistoon liittyvien tietojen julkaisemista rajoittaa muutama lainsäädännöllinen seikka. Arkistoharrastuksen juridinen puoli on minulle vaikeasti ymmärrettvä ja vastentahtoisesti näihin asioihin perehdyn. Enkä siltikään kovin hyvin juridiikkaa ymmärrä. Sitä laki ei ota huomioon. Siksi on itse yritettävä jotenkin hahmotella, mitä lakeja pitäisi ottaa tässä harrastuksessa huomioon.
Ensinnäkin on tietenkin tekijänoikeus. Valokuvan ottajalla on oikeus teokseensa - valokuvaan - tai siis valokuvan sisältöön. Siis valokuva paperina on vain paperia - valokuvapaperin tekijälle ja paperiprosessin keksijälle emme maksa tekijänoikeukista. Niistä maksamme kertakorvauksen - markkinahinnan materiasta. Sen sijaan valokuvan sisältö on tekijäoikeudella suojattu.
Kuvia ei saa kopioida tai julkaista ilman tekijän lupaa. Jos luvan saa - ilmaiseksi tai rahallista korvausta vastaan - eikun menoksi: kuva nettiin ja kuvan yhteyteen tekijän nimi. Se, että fyysinen kuva on hallussasi ei tee tekemättömäksi sitä, että joku on kuvan ottanut ja hänellä on oikeus kuvan sisältöön. Lupa on saatava.
Paitsi, jos kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha. Sitten kuva ei enää ole tekijänoikeudella suojattu ja kuvan voi julkaista ilman lupaa - sittenkin on - tietenkin - kuvaajan nimi mainittava. Mutkikkaaksi asian tekee se, että edellä mainittu - niin olen ymmärtänyt - koskee vain sellaisia valokuvia, joita ei katsota teoksiksi. Jos valokuva arvioidaan valokuvateokseksi, onkin kuva tekijänoikeuksista vapaa julkaistavaksi vasta 70 vuotta valokuvan ottajan kuoleman jälkeen.
Yksityisen, vanhempieni arkiston kannalta asia on hankala. Kaikki ennen isäni hankkimaa kameraa otetut ja vanhempieni nuoruuden ja lapsuuden muistia ryydittävät valokuvat ovat jonkun muun kuin heidän itsensä ottamia. Vaikka kuvat ovat fyysisesti vanhempieni albumeissa, ei heillä ole kuviin tekijänoikeuksia.
 | |
|
Valitettavasti lain rikkomminen tässä harrastuksessa ei rajoitu vain tekijänoikeuksien rikkomiseen. Vielä raskauttavampaa on se, että olen digitoinut ja julkaissut kuvia, joissa esiintyy henkilöitä, joilta en ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen.
Olen syyllistynyt yksityisyyden suojan loukkaamiseen. Olisi pitänyt kysyä lupa kuvissa esiintyviltä henkilöiltä.
Koska melkein kaikissa Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvissa on henkilöitä, joista osa on edelleen hengissä ja joiden lapset suurimmaksi osaksi ovat hengissä, en voi tällaisia kuvia ilman lupaa julkistaa. En ole lupia kysellyt - enkä aio kysellä. Suurin osa kuvista olisi henkilösuojalain mukaan kai jätettävä julkaisematta. Joidenkin kuvien kohdalla otan tietoisen riskin.
 |
| Tässä upeassa 1940-luvun lopun luokkahuonekuvassa on äitini työssään. Kuvassa on myös kolmisenkymmentä kansakoululaista. En ole tavoittanut heitä, enkä siis lupaa kysynyt. Kuvan ottajakin on tuntematon. Olen kuitenkin ilahtunut tästä kuvasta, koska näen äitini siinä työskentelemässä aidossa ympäristössä. |
Henkilökohtaisen arkiston perusidea - tässä tapauksessa - on olla sosiaalinen. Muisti on tekemistä, sillä ei ole mitään virkaa, jos sitä ei voi jakaa. Valokuvat ovat muistin jälkiä, apuvälineitä, joiden kuuluminen vain jonkun yksittäisen henkilön omaisuudeksi on minusta kyseenalaista.
Diaillan, valokuva-albumin katselemisen ja nettijulkaisemisen ero on siinä, että diailtoja ei enää pidetä, eikä kukaan jaksa katsella mummon kanssa kuvia albumeista. Jää tarinat kertomatta ja yhteys syntymättä. Se, jos mikä, tuhoaa kulttuuria, uhkaa yksilön oikeutta kertoa omaa tarinaansa ja kaventaa yksilön sananvapautta.
Valokuva ja yksityisyyden suoja henkilötietolain kannalta
Valokuvaajan tekijänoikeusopas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti