Lapsena keräilin kaikenlaista. Ihminen on keräilijä. Keräsin ainakin postimerkkejä, urheilijoita esittäviä kortteja, tarroja, sarjakuvalehtiä, pienoismalleja ja muovisotilaita. Aika moni muukin touhusi samojen asioiden äärellä. En ollut keräilyhommissakaan kovin menestynyt, mutta jonkin aikaa keräily oli jotenkin koukuttavaa.
Miksi? Ehkä siksi, että keräilija on osa keräilijöiden joukkoa, jossa ihmisten kanssa ollaan tekemisissä tavaroiden välityksellä. Tavaravaihtoon perustuva kommunikointi on maailmanlaajuisesti toimiva, rauhanomainen ja täysin lyömätön ihmiskunnan keksintö. Mikään muu elukka ei ole kehittynyt niin pitkälle keräämisessä ja vaihtamisessa kuin ihminen. Keräily on demokraattistakin - persoonallisuutesi ominaisuudet eivät ole menestyksen esteenä - vain hallussasi olevien keräilynkohteiden määrä ja arvo merkitsevät. Et sinä.
Kun vain harvan ihmisen tarvitsee enää kerätä ruokaa ja polttopuita hengen pitimikseen, olemme keksineet kaikenlaisia symbolisia keräilyn kohteita, joiden avulla voimme mittauttaa arvomme ja asemamme - ja kuluttaa pitkiä ja yltäkylläisiä päiviämme.
 |
| Äitini isä, Juho Lavikainen joskus 1930 tai 1940 -luvulla. Kuvaaja tuntematon, luultavasti Jyväskyläläinen valokuvaamo. Olen keräilijä, kerään vanhoja valokuvia ja asetan ne sellaisiin yhteyksiin, johon niitä ei - ehkä - koskaan tarkoitettu. Jos isoisäni on vapaaehtoisesti valokuvattavaksi mennyt, hän ehkä halusi kuvan katseltavaksi. Mutta halusiko hän kuvansa vain joidenkin nähtäväksi? |
Postimerkit ovat yksi hyvä esimerkki, mutta ehkä parempia nykykeräilyn kohteita ovat vaikkapa facebookin kaverit tai ulkommanmatkoilta otetut ja somessa jaetut valokuvat.
Mikä tahansa keräily on ihmiselle luontaista. Keräilemällä voi tyydyttää yhteenkuuluvuuden tarvetta, mutta keräilemällä voi myös sammuttaa vallanjanoaan. Kun keräät, samalla valikoit ja järjestät. Järjestys on korkein vallankäytön muoto.
Kun valikoin digitoitavaksi kuvia valokuva-albumeista ja järjestän niitä ryhmiksi ja kuvaan niitä rajallisella määrällä sanoja, syntyy minun luomani otos maailmasta. Se on minun teokseni. Tietenkin se perustuu toisten tekoihin, mutta otos ja järjestys on minun luomaani ja se, jos mikä on vallankäyttöä.
Se on valloittavaa.
PS Noin vuosikymmen sitten, postmodernin diskurssin (wau) kulta-aikana kirjoitettiin paljon kaikenlaisista valta-asioista - arkistoihinkin liittyen.
On hienoa, että ameriikan arkistoyhdistys pitää lehtiarkistonsa "The American Archivist" laadukkaat artikkelit vapaana (viimeisimpiä numeroita lukuunottamatta). Sieltä löytyy vaikkapa tämä Tom Neshmithin kiintoisa juttu:
Seeing Archives: Postmodernism and the Changing Intellectual Place of Archives
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti