Erkin tarina sisällissodasta

Kaikista kiinnostavinta arkistoinnissa on haalittujen, järjestettyjen ja säilytettyjen todistuskappaleiden suhde tarinointiin. Kun mennään ajassa kauas taaksepäin, on tarinoiden ja jäljelle jääneiden todisteiden välinen suhde entistä kiinnostavampi. Asioiden kokijoita ei enää ole kertomassa näkemyksiään ja todistusaineistoa on vähän. Tarinoita tärkeistä asioista on ehditty kertoa monta eri versiota ja tarinat alkavat sekoittua todistusaineistoon.

Sisällissodasta on monia tarinoita, mutta vähän todistusaineistoa.

Vuonna 1918 Erkin syntymään oli vielä kuusi vuotta. Vaikka Erkki väittikin muistavansa asioita 1920-luvulta, ei hänenkään muistinsa sentään omaa syntymäänsä edeltävälle ajalle ulottunut.

Erkki oli kiinnostunut eläkevuosinaan selvittelemään isänsä ja kotiseutunsa vaiheita. Erkin tiedot sisällissodasta perustuvat kaiketi niihin kertomuksiin, joita hänen isänsä hänelle kertoi. Missä vaiheessa tämä tapahtui ja miten, siitä minulla ei ole tietoa. Oliko sisällissota puheenaihe Erkin lapsuudessa ja nuoruudessa? Puhuttiinko vuodesta 1918 tämän tästä isän ja pojan kesken tai annettiinko lasten kuunnella, kun sodan veteraanit kokoontuivat muistelemaan sotaa? Tapahtuiko sellaista edes?

Erkki vietti kotonaan lapsuutensa oppikoulun alkuun asti, jonne lähdettiin siis kai sellaisena vähän päälle kymmenvuotiaana nassikkana. Oppikouluun hän lähti Nurmijärvelle, missä hän asui lukukausien ajan. Lomat hän vietti toki kotona. Sotaväkeen Erkki lähti vapaaehtoisena teini-iässä ja sodan jälkeen hän aloitti opinnot Helsingissä. Loppujen lopuksi kotiväkeään Erkki näki nuoruudessaan melko vähän. Käsiteltiinkö näinä laatuaikoina Vihtorin sotakokemuksia? Puhuttiinko Tampereen valtauksesta polttopuusavotan ruokatauolla tai saunan lauteilla?

Tässä blogissa on linkki Erkin omasanaiseen kertomuksen vuodesta 1918. Tarina on aika lailla sama, minkä muistan kuulleeni ja tarinan kirjoitettu versio ei hirmuisesti eroa tästä 90-vuotiaan veteraanin kertomuksesta. Äänite lienee viimeinen tekemistäni Erkin haastatteluista. Hän oli juuri viikkoa ennen haastattelua täyttänyt 90 vuotta. Videossa on syntymäpäivänä otettu kuva. Siinä Erkillä on päällään "Holkeri" eli siniseen murtava puku (Suomen entisellä kokoomuslaisella pääministerillä on sellainen) ja kunniamerkit rinnalla.

Erkki Uotila 90-vuotiaana, niihin aikoihin, kun
haastattelu Vihtorin sisällissodasta tehtiin.

Erkki täydensi ensimmäistä maailmansotaa koskevaa tietouttaan kirjallisuuden avulla. Haastattelun aikana selaamme Lopen historiaa, jossa kerrotaan myös vuoden 1918 tapahtuimista. Erkki piti vuonna 1993 esitelmän juuri Lopen tapahtumista vuonna 1918. Loppi oli isäni syntymäkotikunta, mutta Vihtorin vuosi 1918 sijoittui Hattulaan, Keuruulle, Vilppulaan ja Tampereelle. Miksi Erkki kertoi Lopen tapahtumista, mutta ei Hattulasta, sisällissotaan osallistuneen isänsä kotikunnasta? Olisiko niin, että Erkin tiedot sisällissodasta perustuvat paremminkin Lopen historiaan kuin tarkkoihin tietoihin Vihtorin vaiheista sodassa?

Toisaalta pelkästään Vihtorin sotakertomuksesta ei oikein koulu- tai edes rotaryesitelmään ainesta ole, muuta kuin kuullut tarinat. Sitä paitsi Loppi edusti Erkille omakohtaista kokemusta ja hänen lapsuudessaan ovat vuoden 1918  tapahtumat täytyneet jotenkin ilmetä. Olihan Vihtori entisenä valkoisen armeijan vapaaehtoisena asettunut asumaan kuntaan, jossa oli ollut paljon punakaartiin vapaaehtoisesti liittyneitä ja tuskin ketään, joka olisi taistellut vuonna 1918 hallituksen joukoissa. Lopen historia tarjosi Erkille myös mahdollisuuden käsitellä asiaa ammatilliselta kannalta: maanomistuksen epätasaisen jakautumisen näkökulmasta.

Erkin kirjoittama parin sivun mittainen kertomus "Kapina (Vihtori-isänä muistelemana)", jonka olen häveliäästi ja poliittistä korrektiutta tavoitellen nimennyt tiedostoksi "Vihtorin sota 1918", antaa vaikutelman siitä, että Erkki ei ollut kovin tarkasti tai ollenkaan perehtynyt hänen hallussaan olleisiin ja sittemmmin tähän arkistoon luovutettuihin Vihtorin itsensä kirjoittamiin kirjesiin, joissa kuvattiin vuoden 1918 tapahtumia. Siksi epäilen, että isä ja poika, Vihtori ja Erkki eivät ehkä sittenkään kovin juurta jaksain sisällissodan tapahtumia puineet.

Yhtä kaikki: se tarina, jonka Erkki kertoo Vihtorin sodasta haastattelussa ja muistelmissaan on hieno. Se on eheyttävä ja saa minut aina kyyneliin. Vielä Erkinkin tarinasta lyhennettynä tarina menee suurinpiirtein näin:

Tammikuussa 1918 on tiedossa, että Suomeen on syntymässä aseellinen konflikti. Etelä-Suomessa ja Hattulassa ovat enemmistönä punakaartit. Suojeluskuntien ympärille muodostuva hallituksen armeija on enemmistönä pohjoisempana. Etelästä lähtee valkoisten puolelle joukkoja liittyäkseen valkoisiin ja välttääkseen mahdolliset pakko-otot punakaarteihin.

Parolan Mierolassa Uotilan pojat Walfrid ja Vihtori sopivat keskenään, että Vihtori lähtee rintamalle, mutta Walfrid jää kotiin huolehtimaan vanhemmista ja perheestä. Pian Vihtorin lähdön jälkeen punaiset murhaavat Walfridin omalle pihalleen ehkä kostona Vihtorin lähtemisestä. Vihtori saa tietää murhasta vasta myöhemmin. Vihtori liittyy Keuruulla ensimmäiseen hämäläiskomppaniaan ja osallistuu Vilppulan taisteluihin ja Tampereen valtaukseen. Tampereella Vihtori etsii käsiinsä punakaartia piileksineen serkkunsa Eino Leinon ja asuu sitten Leinoilla jonkin aikaa.

Vihtori palaa kotiin ja kuulee, että hänen lankonsa Emil Forsberg oli joutunut Suomenlinnaan keskitysleirille, koska Emil oli toiminut punakaartissa. Vihtori väärentää asiakirjoja, joiden mukaan Emil olisi osallistunut ennen sotaa Hattulassa palokunnan harjoituksiin. Vihtori hommaa Emilin pois Suomenlinnasta. Siksi Erkki nautti Forsbergin perheen vieraanvaraisuudesta 1940-luvun Helsingissä.

Tarina on traaginen sankaritarina, jossa olosuhteiden pahuudesta huolimatta annetaan anteeksi ja toimitaan oikein, ideologiset erimielisyyydet unohtaen. Pidän tarinasta. Vaarini on tarinassa juuri sellainen sankari, jonka hänen toivonkin olevan. Tarinan opetus Suomesta maana, jossa annetaan anteeksi, ymmärretään, ollaan suurpiirteisiä ja suvaitaan, on mahtava. Toinen juttu on sitten se, kuinka yhdenpitävä tarina on todisteiden valossa. Tarinan kumoaminen tai todentaminen on hankalaa, eikä ehkä mitenkään merkityksellistä yleensä ottaen.   

Tarinoiden logiikkaan kuuluu kertoa aina jokin näkökulma. Näkökulmia on kuitenkin  monia, vahva tarina jättää paljon pois ja panee mutkat suoraksi, jotta tarinassa esitetty näkemys säilyttäisi tarinoiden joukossa suuruutensa ja muuttuisi joskus totuudeksi.

Vuosi 1918 on kaivettu pohjamutia myöten ja poden huonoa omaatuntoa osallistuessani näiden asioiden kaiveluun. Kaikkihan on jo kerrottu. Tuskin kukaan kaipaa enää yhtään keskinkertaista mukahistoriallista ja mukapsykologista selvitystä vuodesta 1918.

Mutta minä kaipaan sellaista. Koko arkistoprojektin idea taitaa kuitenkin olla siinä, että minä teen itselleni julkisesti molempien lukijoitteni silmien alla tiliä siitä, miten elämäni sepitän. Teen sen, koska tuntuu siltä, eikä oikein muutakaan voi. Tällaista perintöä ei tohdi hävittää, eikä pysty unohtamaan, ellei sitä jaa. Minusta tuntuu, että Vihtori ja Erkki ovat jättäneet nämä jäljet, jotta jokainen jälkeentuleva Vihtori tai Viktoria sepittäisi oman tarinansa näistä jäljistä. Muuten ne jäävät kummittelemaan.

Erkin haastattelu
https://youtu.be/gtTbnd3v09k

Kapina (Vihtori-isänsä muistelemana)
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20150713-YAM200301-143680964477400

Vapaussota eräässä maalaiskunnassa
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20131106-YAM200301-138374917305200

Tampereen valtaaja

Vihtori-vaarilta on arkistoomme päätynyt kaksi Tampereen rintamalta lähetettyä kirjettä. Ensimmäinen, päiväämätön ja allekirjoittamaton lienee lähetetty ennen maaliskuun puoliväliä. Vihtori viittaa siihen, että hän tulee kotiin varmasti nimipäivänään. Vihtorin päivä on 22.3. Nuoren Vihtorin käsiala on vielä melkein lapsellista kaunokirjoitusta.

En edelleenkään ole ottanut selvää siitä, kuinka posti kulki rintaman yli. Kovin avoimesti ei Vihtori asioistaan puhu ehkäpä sensuurin vuoksi. Allekirjoituskin on vain kuusi pistettä ja i.

Kirjeen sisältönä on anteeksipyyntö siitä, että Vihtori on karannut kotoaan, vakuuttelu siitä, että kaikki on hyvin, kiitokset vanhempien hyvistä neuvoista ja koti-ikävä. Kevät tekee tuloaan ja Vihtori sanoo tietävänsä, mitä vanhemmat ovat saaneet kokea.

Onko Vihtori siis saanut kuulla veljensä murhasta ja onko hän saanut jonkun viestin kotoa? Epäilen.

Toisen kirjeen Vihtori kirjoittaa 11.4.1918. Tampere on vallattu muutamaa päivää aiemmin.
Kirje on kirjoitettu mustekynällä ja vakaalla kädellä. Ehkäpä Vihtori on tässä vaiheessa jo asunut sukulaistensa luona Tampereen Pohjolankadulla. Nyt Vihtori tietää varmasti, että Valfrid-veli on murhattu pian Vihtorin lähdön jälkeen.

Vuosisata sitten uskonnolla oli suuri merkitys ihmisten arjessa. Jotakuinkin kaikki suomalaiset kuuluivat kirkkoon ja kirkko oli edelleen vahva instituutio. Vaikka kirkon asema olikin vähitellen muuttumassa, oli uskonnollisuus joka tapauksessa kaikissa kansankerroksissa vähintäänkin hyväksyttyä. Raamattu tunnettiin luultavasti paremmin kuin mikään muu kirjallinen teos. Luultavasti Jumala ja Raamatun kirjoitukset koettiin suoraviivaisemmin kuin nyt ja ehkäpä uskonnolliset viittaukset puheessa olivat tavanomaisia.

Vihtorin kirje vanhemmilleen pian Tampereen valtauksen jälkeen on raamatullinen. Kirjeessä on paljon uskonnollista retoriikkaa. Vain osittain arkistoon päätyneessä kirjeessä Jumalaan viitataan kymmenkunta kertaa.

Juuri koetut tapahtumat ovat varmasti käsittämättömiä.  Asioiden tulkinta vaatii korkeampaa apua. Muutaman kuukauden aikana Vihtori on karannut kotoaan, liittynyt armeijaan, osallistunut sisällissodan verisimpään taisteluun, ryöminyt hautausmaalla kivääri kädessä ja menettänyt veljensä. Ainolta saatujen kirjeiden perusteella vaikuttaa siltä, että ensimmäiset viikot ovat olleet melkein seikkailua isänmaan hyväksi, mutta huhtikuun alkupuolella Vihtorille on täytynyt paljastua, millaiseen verilöylyyn asiat muutamien viikkojen aikana johtivat.

Vihtori kiittää Jumalaa selviytymisestään. Hän kiittää vanhempiaan hyvistä neuvoista. Hän pyytää anteeksi ja pyytää antamaan anteeksi. Kirje sisältää huolta siitä, mitä kotipuolessa tapahtuu ja on tapahtumassa. Helsinkiä ei ole vielä vallattu ja tilanne Hämeenlinnan seudulla on sekava vielä viikkoja.

Perhe on jakaantunut kahtia. Eemil, lanko, on punaisten puolella vielä valtaamattomassa Helsingissä. Vihtori on Tampereen valloittaja, mutta vanhempien turvaksi jäänyt veli on surmattu, veljen morsian on nyt yksin ja sisaren perheen tilanne Helsingissä on epäselvä. Melkoinen sotku.

Luulen, että tämä sotku tai varsinkin siitä pääseminen jatkui kauan Vihtorin ja hänen jälkeläistensä elämässä. Arkistomme sisältää vain rippeitä jäljistä, joissa tapahtumista, ajatuksista ja tunteista kertovat ne, jotka olivat itse paikalla. Ehkä jostakin löytyy vielä jotakin lisää? En ole viitsinyt selvittää "oikeista" arkistoista asioita, joiden avulla tapahtumien kulkua voisi jäljittää paremmin. Eemilin kerrotusta vankeudesta luulisi löytyvän tietoja jostakin, samoin Valfridin murhasta, Hämäläiskomppanian vaiheista ja Vihtorin suojeluskuntaurasta.

Sukutarinan ydin - se, miten isäni Erkki sen kertoi - painottuu anteeksiantoon ja käytännöllisyyteen. Isäni asui nuoruudessaan sekä "valkoisessa" kodissaan Lopella että opiskeluaikoinaan tätinsä miehen punaisessa "kodissa" Töölössä. Kun sota loppuu, alkaa työ ja arki. Se on tylsää, mutta hyvää.

Seuraavassa blogissa sitten ihmetellään sitä, mitä isäni Erkki Vihtori Uotila tulkitsee isänsä Vihtorin sisällissotaa.


Vihtorin kirjeet arkistossa:

Ensimmäinen kirje
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20140624-YAM200301-140361119436400

Toinen kirje
https://yksa.darchive.fi/YKSA3/public/files/20141104-YAM200301-141510292428300

Ainon kirjeet 1918

Suuri osa sisällissodan jäljistä arkistossamme ovat Vihtorin saamia kirjeita Ainolta, nuorelta naiselta, jonka kanssa Vihtori oli kirjeenvaihdossa liityttyään ensimmäiseen Hämäläskomppaniaan Keuruulla talvella 1918.

Ainon lähettämissä kirjeissä luodaan suhdetta, puhutaan tunteista, haetaan hyväksyntää ja ymmärrystä, epäröidään, avaudutaan ja eläydytään ja katsotaan tulta. Myöhemmin sanastoon tulee mukaan sankaruutta, jumaluutta ja isänmaallisuutta. Sävy muuttuu synkemmäksi, juhlavammaksi, etäisemmäksi.

Näin luulen kirjeenvaihdon saaneen alkunsa:

Vihtori lähtee 28.1.1918 yhdessä muiden nuorten miesten kanssa kohti Keuruuta. Matka kestää pari päivää. Keuruulla on kuuden päivän mittainen koulutus. Keuruulla Vihtori liittyy Etelä-Suomesta tulleista miehistä koostettuun ensimmäiseen hämäläiskomppaniaan.

Keuruulla oleskellessaan Vihtori tutustuu Ainoon, joka on ehkä Vihtorin entisen opettajan tytär tai sisarentytär. Suurin osa arkistoon jääneistä sisällissodan aikaisista dokumenteista on Ainon Keuruulta rintamalle lähettämiä kirjeitä.

Keuruulta Vihtori lähtee ensimmäisen hämäläiskomppanian joukoissa junalla Vilppulaan. Sotatapahtumathan etenivät rautatietä myötäillen.  Sodan yleistä kulkua kohti Tamperetta voi hyvin seurata Heikki Ylikankaan "Tie Tamperelle" -kirjan avulla.

Kenttäposti on kulkenut ilmeisen hyvin Keuruulta läheiselle rintamalle.

Ainon ja Vihtorin suhde jää minulle epäselväksi. Kirjeistä välittyy kuitenkin jotakin arkista ja yleisesti ymmärrettävää  parikymppisten kokemuksesta tuossa ajassa.

Aino avautuu ja purkaa tuntojaan Vihtorille maaliskuun ensimmäisen päivän kirjeessä. Ainolla on ollut poikaystävä, joka on liittynyt punaisten joukkoihin: "Olen syypää yksinäisyyteeni, niinkuin Sinäkin. Eromme johtui nykyisestä ajasta. Olisin tahtonut nähdä hänet isänmaan puolustajien rivissä, mutta hän ei sitä syystä tai toisesta tahtonut ja siksipä olen nyt orpo".

Ainon kirjeet jatkuvat tasaiseen tahtiin ja vielä maaliskuussa, kun verisimmät taistelut ovat vasta edessä, välittyy kirjeistä ensisijaisesti nuorten ihmissuhdevyyhtien monia mutkia. Ilmeisesti posti kulkee myös rintamalinjojen yli, koska Aino on saanut kirjeen edellisessä kirjeessä mainitsemaltaan toiselta mieheltä ja Aino on myös hänelle vastannut. Aino käy maaliskuussa 1918 ankaraa sisäistä taistelua: "Nyt hän on kirjoittanut ja taistelu on kova, tuska raastaa rintaani, se lopettaa kaiken elämän minussa".

Aino on siinä määrin epätoivoinen, että hän kirjoittaa kaipaavansa sotimaan. Nuoren ihmisen halu osallistua johonkin suureen ja päästä kauas pois keskinkertaisuuden ja arkihuolien tuolle puolen on kai universaali ja ajasta riippumaton ilmiö.

Aino suree sitä, että ei "pienenä tyttönä" pääse etsimään kuolemaa rintamalta. Hän harmittelee, että häntä ei "huolita isänmaan puolesta taistelemaan, olen liian arvoton, uhrini on liian heikko, sillä olenhan - nainen". Vetovoima osallistua isänmaan suureen käänteeseen on suuri ja työntövoima hämmentävistä tunnemyrskyistä kohti lopullista ratkaisua on sekin suuri.

Vilppulassa Vihtori osallistui ilmeisesti ensimmäisen kerran taisteluihin. Hän muistelee viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjeessään insinööri Kulhialle, että "Vilppulan Mannisissa, Vilppulan lukoksi sanotussa asemasodassa oli jatkuvat ja paljon uhreja vaatineet taistelut". Vilppulan tienoilla käytiin lähes parin kuukauden mittainen asemasotavaihe. Suhteessa sodan kokonaisuhrimäärään oli kaatuneita varsinaisissa taisteluissa molemmilla puolin melko vähän. Tuossa vaiheessa amatööriarmeijat eivät yksinkertaisesti kai osanneet ihmeemmin sotia, saati aiheuttaa vakavia tappioita toisilleen.

Jotakin järkyttävää Vihtorille on rintamalla tapahtunut, koska Vihtori on saanut sydämeensä arven, jonka vain kuolemassa voi sovittaa: "Olet saanut sydämeesi parantumattoman arven, jonka vasta kuolema sovittaa. Urhoollinen soturi veljeni, paljon saat Sinä sotia, mutta sen ihanampi on sitten saavuttamasi rauhan satama." Näin Aino kirjoittaa 14.3.1918. Vihtorin kirje on ehkä kirjoitettu viikkoa aiemmin. Käynnissä on vielä asemasotavaihe. Vilppulan suunnalta Hämäläsikomppania lähtee etenemään vasta noin viikkoa myöhemmin.

Hämeen ryhmä etenee Vilppulasta nopeasti Tampereen edustalle, missä käydään Messukylän luona ankaria taisteluja. Messukylä vallataan 26.3.1918.

Aino kirjoittaa Vihtorille 1.4.1918 päivätyn kirjeen. Aino on saanut kirjeen ehkä samana tai edellisenä päivänä. Vihtorin kirje lienee kirjoitettu noin viikkoa aiemmin, 24.-26.3.1918 taisteluja käydään Messukylässä.

Vihtori on ilmeisesti saanut tietää vasta näihin aikoihin, että hänen veljensä Valfrid on surmattu, koska 1.4. päivätyssä kirjeessä Aino asiaan viittaa:
"En tiedä tätä kirjoittaessani, oletko enää elävien joukossa, mutta en kuitenkaan usko Jumalan olevan niin kovan, että Hän yksiltä vanhemmilta veisi kaikki vanhuuden turvat."

Aino kaipaa taas rintamalle ja kirjoittaa kostosta: "En todellakaan ihmettele sinun suurta intoasi kotipuoleen. Minäkin tulisin taistelemaan sinun rinnallasi avuksi, että pikemmin pääsisit kostamaan niille, jotka kaiken ovat sinulta hävittäneet."

Onko Vihtori puhunut kostosta, vai onko ajatus kostosta Ainon? Vihtorin omissa kirjeissä ei puhuta kostosta vaan anteeksiannosta. Ilmeisesti Vihtorin päämääränä on kotiin pääseminen. Seuraavissa kirjeissä Aino kirjoittaa paljon Vihtorin pyrkimyksestä kotiinsa.

"Sinä tietysti koetat eteenpäin, jos suinkin pääset ja minä toivon, Sinulle kaikesta sydämestäni sen ilon, että saat nähdä taas kotisi kultaiset kunnaat" Ainon kirje 7.4.1918

Huhtikuun puolivälissä 14.4. Aino on saanut kuulla, että Vihtori on hengissä, kirjeessä ei muuten paljon uutta tietoa ole. Seuraavassa 20.4. päivätyssä kirjeessä Aino kiittää kahdesta Vihtorilta saamastaan kirjeestä.
"En voi olla heti kirjoittamatta sinulle, kun tiedän, kuinka suuren uhrauksen olet tehnyt. Teit Vihtori kulta oikein, kun ajattelit vanhempiasi niin paljon, että heitit kauniit haaveilusi ja uhrasit onnen unelmasi muiden hyväksi, jotka kaikki ovat kärsineet ja elämänsä ehtooseen saakka Sinua kasvattaneet turvakseen ja tuekseen ja joilla ei ole muuta turvaa enää kuin sinä."

Vihtori on kai sitten ilmoittanut lähtevänsä kotiinsa vanhempiensa luo. Mitähän ne haaveet ja onnen unelmat sitten ovat olleet? Ehkä Vihtorilla oli olut tammikuussa lähtiessään mielessä jotakin muuta kuin paluu kotipuoleen?

Vihtorin vaiheet Tampereen valtauksen jälkeen eivät ole tarkasti tiedossani.

Historiankirjojen mukaan Tampere oli kokonaan vallattu 6.4.1918. Saksalaiset valtasivat Helsingin 13.4.1918 ja Lahden 20.4.1918, mutta Hämeenlinnan vasta 26.4.1918. Vihtorin kotiseudulla käytiin siis vielä huhtikuun lopulla taisteluja. Luultavasti Vihtori on palannut kotiinsa vasta aivan huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa. Vihtorille on lähetetty 23.4. päivätty kirje Tampereen Pohjolankadulle, missä hän on ilmeisesti asunut.

Toiseksi viimeinen Ainon kirje on päivätty toukokuun 31. päivälle. Kirjeen kuori ei ole tallessa, mutta Vihtori lienee kotonaan, koska Aino pyytää viemään terveiset Valfridin haudalle. Vihtori ja Aino ovat suunnitelleet tapaamista, mutta se ei ole onnistunut. Viimeinen kirje Ainolta tulee lokakuussa. Siinä Aino muistelee yhteisiä hetkiä edellisenä talvena ja pyytää lähettämään papuja, koska Pattijoella oli halla vienyt kaikki. Aino neuvoo laittamaan pavut omenalaatikon keskelle:
"Jos uskaltaisit niin neuvoisin sua panemaan ne omenalaatikon keskeen ja omenia ympärille, ehkeivät tarkista."

Vuosi 1918 on nälkävuosi.

Ainon kirje 18.2.1918

Ainon kirje 1.3.1918

Ainon kirje 12.3.1918

Ainon kirje 17.3.1918

Ainon kirje 20.3.1918

Ainon kirje 1.4.1918

Ainon kirje 3.4.1918

Ainon kirje 7.4.1918

Ainon kirje 14.4.1918

Ainon kirje 20.4.1918

Ainon kirje 31.5.1918

Ainon kirje 2.10.1918

Vuosi 1918

Vuonna 1918 isosisäni Vihtori Uotila täytti 22 vuotta.

Minä olin samanikäinen vuonna 1986. Muistaakseni olin parikymppisenä helposti johdateltavissa, seikkailunhaluinen, ehdoton, suurista asioista haaveileva, rakastunut, koko ajan romahtamaisillani ja periaatteesta mitä tahansa kyseenalaistava.

Parikymppisellä minulla oli vielä lapsen usko kuolemattomuuteen, kylmän sodan tuottama pelko välittömään maailmanloppuun kohtsillään alkavassa ydinsodassa, olematon kokemus elämän yleisen keskinkertaisuuden hyvistä puolista ja hirveä hätä kuulua johonkin. Ilman parikymppisten ominaisuuksia sotia olisi vaikea sotia. Viisikymppiset ovat laiskoja, mukavuudenhaluisia, terveesti materialisteja ja lepsuja. Siksi viisikymppiset pitävät yhteiskunnan tylsänä ja muuttumattomana ja - rauhallisena.

Tänään (4.2.2018) tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Vihtori-vaarin veli Walfrid murhattiin punaisten puhdistuksissa. Vihtori oli jo viikkoa aikaisemmin (28.1.1918) lähtenyt valkoisten puolelle liittyäkseen hallituksen armeijaan. Vihtori kuuli asiasta ilmeisesti vasta Tampereen piirityksen aikoihin. Tämä vuoden 1918 Maatalouskalenteri on minulle päätyneistä esineistä se, jossa on isosedän omakätisiä merkintöjä - valitettavan vähän, koska vuodesta 1918 Walfrid ehti kokea kovin vähän.. Kalenteria en ole digitoinut. Siinä on enimmäkseen Walfridin lisäksi Vihtorin siskon, Leenan, hajanaisia merkintöjä. Muutenhan kalenteri on mainio dokumentti. Pidän sen lujasti tallessa.

Onneksi satuin syntymään rauhallisina aikoina, melkein viisikymppiseen Suomeen, joten pystyin suuntaamaan oman kaksikymppisen energiani noin seitsämänkymppisessä Suomessa muunlaiseen hölmöilyyn, mihin esi-isäni päätyivät.

Vihtori-vaarilla oli huonompi tuuri. Hän sattui olemaan parikymppinen ensimmäistä maailmansotaa käyvässä Euroopassa, vallankumousten murjomasta Venäjästä irtaantuvassa, nälkäisessä, köyhässä ja epätasa-arvoisessa Suomessa. Ainiin, vuonna 1917 ikäpyramidi oli tosiaan vielä pyramidi, parikymppisiä oli noin 2 % väestöstä ja viiskymppisiä noin prosentti. Vuonna 2016 parikymppisiä oli noin 1,5 % ja viisikymppisiä saman verran koko väestöstä. (Jos et usko, katso https://www.stat.fi/tup/suomi90/joulukuu.html.) Oli siis oletettavastui enemmän  "nuorisomeininkiä" kylän raitilla siihen aikaan. Kaiken lisäksi Vihtori oli kotoisin seudulta, joka oli aika lailla keskellä pian alkavan sisällissodan kiivaimpia tapahtumia.

Vihtori-vaari oli talollisen poika Parolan Mierolasta, Hämeen sydämestä. Sukupuussa ei juuri ole tuohon mennessä merkintöjä Forssaa kauempana syntyneistä esi-vanhemmista.

Tapasin vaarin muutamia kertoja lapsena ja nuorukaisena. Vihtori kuoli juuri ennen kuin minusta tuli parikymppinen. Muistan vanhan miehen, joka puhui upealla hämeen kielellä pitkiä tarinoita, joita oli mukava kuunnella jo pelkästään lämpimän äänen, juhlallisen olemuksen ja sinisen tupakansavun vuoksi. Vaari oli minulle mieluinen vieras. Silloin kun hänet tapasin, en ajatellut, että hän olisi ollut joskus lapsi tai nuori. Vaari oli vaari, hän oli minulle aina ollut vaari.

*****

Sain isältäni, Erkki Vihtorilta, tätä arkistoprojektiamme varten nipun vanhoja kirjeitä. Osa kirjestä sisältää tietoja Vihtorin sotakokemuksista. No, oikeastaan melkein kaikki Erkille periytynyt liittyy tavalla tai toisella sisällissodan aikaan.

Arkistossa on ainakin tällaisia Vihtorin sisällissotaa koskevia tietoja:

1. Kaksi Vihtorin sodan aikana vanhemmilleen lähettämää kirjettä
2. Vihtorin Aino-nimiseltä naiselta saamat 12 kirjeitä
3. Vihtorin insinööri Kulhialle kirjoittamat kolme kirjettä vuodelta 1971, joissa Vihtori muistelee sodan tapahtumia
4. Erkin kertomuksia Vihtorin sotakokemuksista, jotka perustunevat Erkin Vihtorilta kuulemiin tarinoihin ja muuten omaksuttuun sekä omatoimisesti rakennettuun muisti-, arvaus- ja uskomustietoon.
5. Walfrid Uotilan maatalouskalenteri vuodelta 1918

Näistä kirjeistä ei ollut puhetta arkistoprojektin alussa. Jossakin vaiheessa Erkki nämä kirjeet minulle antoi, joten keksin sitten arkistonmuodostussuunnitelmaan kohdan "Erkin vanhemmat", jonne kokosin Erkin vanhemmilta eli Vihtori-vaarilta Erkille periytyneitä esineitä - kirjeitä, jotka eivät olleet kirjeenvaihtoa Erkin kanssa.

Erkin ja Vihtorin välinen kirjeenvaihto on muualla. Eniten taisivat isä ja poika vaihtaa kirjeitä Kuusamon ja Oulun aikoina. Tämä syrjähyppy vain muistutukseksi siitä, että arkistomme on aito amatöörin kyhäelmä, jossa keksitty järjestys ja sarjat eivät välttämättä tee oikeutta asioille, ammattimaiselle arkistonhoidolle saati helpota asioiden löytymistä.

Tehty mikä tehty.

Jotta saisin blogin tänä vuonna näyttämään enemmän blogilta, julkaisen näitä vuoteen 1918 liittyviä arkistopohdintoja ja arkistoaineistoja vasta seuraavassa blogissani, toki julkaisen sen seuraavan hetimiten.

Voiko asiaa hallita?

Raijan ja Erkin arkistosta ei ole juuri uutta kerrottavaa. Innostukseni on hiipunut ja arkisto on muutenkin jotakuinkin siinä vaiheessa, että en taida sen hyväksi aktiivisesti enää mitään kovin suurta tehdä. Ideat ovat jotakuinkin loppu.

Ehkä kirjoitan vielä jotakin Erkin työurasta, jos kesä jatkuu yhtä sateisena kuin tänään. Vihtori-vaarin rintamalle saamien tyttöystävien kirjeistä täytynee kirjoittaa ensi vuonna, kun niiden kirjoittamisesta ja lukemisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Muuten tavoitteet arkiston suhteen on kai jotakuinkin saavutettu.

Peruskysymys on pysynyt samana, onko tämä harjoittamani hommaaminen arkistointia? Onko siinä mitään mieltä?

Kysymys pysyy mielessäni edelleen, koska pian on kuitenkin valmistauduttava omien jälkieni säilyttämisen, järjestämisen ja hävittämisen suunnitteluun.  

Töissä oli talvella asianhallinnan projekti. Ymmärtääkseni kyse oli siitä, että koetamme määrittää sen, millaisia asioita organisaatiossamme käsitellään, millaisia asiakirjoja käsittelyn aikana syntyy ja miten asiat ja asiakirjat luokitellaan ja säilytetään.

Jos asianhallinta toimii, syntyy myös arkisto, joka on arkistolaitoksen ylläpitämän mainion arkistowikin mukaan: "Organisaation tehtävien hoitamisesta tai henkilön toiminnasta kertyneiden asiakirjallisten tietojen kokonaisuus."

Tähän arkistowikin tietoon liittyy monia kiinnostavia seikkoja henkilökohtaisen tiedonhallinnan ja arkistoinnin kannalta. Voisiko henkilökohtaisen elämän järjestää asianhallinnan periaatteiden mukaisesti?  Henkilökohtaisen toimintani tuloksena syntyy paljon kaikenlaista, mutta aika harva toimintani on sellaista "asiaa", että se vastaisi oikeiden organisaatioiden oikeita “asioita”. Määritelmän mukaan: "Asia on organisaation käsiteltäväksi annettu tai otettu tehtävä, josta organisaation on saatava aikaan ratkaisu. Asian käsittely tapahtuu määriteltyjen käsittelysääntöjen mukaisesti."

Voisiko oman arjen sekä vapaa-ajalla että työssä ajatella asialliseksi toiminnaksi? Ehkä.

On aivan järkevää ja mahdollista ajatella omat teot tehtävinä, jotka johtavat ratkaisuihin. Aika moni asia vieläpä noudattaa enemmän tai vähemmän sovittuja "sääntöjä". Kun minulle sanotaan, käy kaupassa, minä olen saanut tehtävän ja sitten toimin saamani tehtävän mukaisesti. Lopputuloksena on ratkaisu, jossa pöydällä on jääkaapin täytteeksi hankittua tavaraa ja todisteena toiminnasta on kuitti. Se on kai sitten se asiakirja tämän yhden henkilön toiminnasta.

Entä syntyykö iltaisin suorittamastani noin kahden tunnin mittaisesta televisionkatsomistehtävästä ratkaisu ja jääkö siitä asiakirjallista tietoa? Aika kehnosti. TV-vero, sähkölasku, kaapeli-TV -maksu ja Netflixin lasku kertovat vain hyvin yleisesti (valitettavasti), että olen virallisesti, laillisesti ja kaupallisesti sitoutunut mediankuluttaja. Ehkä TV:n katselu ei ole asiallista tekemistä? Harmi, sillä luultavasti tieto kaikista niistä TV-sarjoista, elokuvista ja dokumenteista antaisivat kokemusmaailmastani paremman kuvan kuin huolella säilytetyt koulutodistukset. No, Netflix tietää katseluhistoriani, mutta itselleni, saati jälkipolville ei mediankäytöstäni jää mitään jälkiä, vaikka median kuluttaminen on kuitenkin tärkeimpiä tehtäviäni kansalaisena.

Onko selfien ottaminen ja sen julkaiseminen Facebookissa asiallinen tehtävä? Otanhan toki tehtäväkseni tuoda olemassaoloni ja mietteeni julki ja ratkaisen asian ottamalla kuvan, kirjoittamalla jotakin asiaan liittyvää ja julkaisen sen sitten määrättyjen sääntöjen nojalla Facebookissa. Asiallista toimintaa. Syntyy asiakirjakin sähköiseen järjestelmään.

Enpä tiedä. Ehkä facebook-päivitysten vuoksi ei kannata ryhtyä tekemään henkilökohtaista arkistonmuodostussuunnitelmaa,  toiminnanohjaussuunnitelmaa tai asianhallintasuunnitelmaa. Tai mitä niiden nimet olivatkaan. Oikeastaan työssäkin on aika paljon sellaista hommaa, joka ei ehkä etene ihan niin kauniisti, kuin arkistowikin määritelmässä tai asianhallintaohjelman toiminnoissa maalataan.

Vaikka organisaatioiden toiminta ei varmaankaan ole uskon vaan ensisijaisesti tietojärjestelmien, hallinto-ohjeiden ja prosessien asia, on tunnustettava, että minä en usko asiaan, enkä hallintaan, enkä ohjaukseen.  Tuo kaikki on aivan liian idealistista, kirkasta, ennalta määrättyä ja imelän kaunista jotta saisin sen mahtumaan omaan sekavaan, sumuiseen, sattumanvaraiseen ja koko ajan ailahtelevaan maailmankuvaani. Sitäpaitsi: oman elämän asiat ovat paljon enemmän totta ja kiinnostavampia, kuin työelämän pienet, hassut ja keksityt asiat. Niitä varten voidaan kyllä keksiä järjestelmiä, mutta omaa elämää ei ehkä sittenkään kannata pilata tietojärjestelmällä.

Taitaa käydä niin, että kasaan omat jälkeni pilveen, tongin niitä huvikseni jonkin aikaa, unohdan ne sitten sinne ja joskus ne katoavat niin kuin minäkin.     

Luopuminen

Aloitin Raijan ja Erkin kanssa digiarkiston hieman epämääräisistä syistä. En oikein ollut varma, miksi kuvia ja vanhoja todistuksia pitäisi oikeastaan digitoida ja säilyttää pitkiä aikoja.

En edelleenkään ole varma toimintani mielekkyydestä, mutta olen keksinyt uusia syitä, joiden vuoksi ajatus ei sittenkään tunnu juuri nyt aivan hölmöltä.

Ehkäpä tärkeintä arkistoinnissa on luopuminen. Kun arkistoin, pystyn luopumaan.

Luopuminen on vaikeaa. Elämä on kasaamista ja saavuttamista.  Teot, ajatukset, kyvyt ja muistot reaalistuvat materiana. Kuvina, todistuksina, kirjeinä, huonekaluina, tauluina, kirjoina ja kaikkena muuna. Jokainen hankittu esine liittyy johonkin ja jokainen esine on jostakin syystä päätynyt jonnekin. Esineet kertovat pyrkimyksistä, tavoitteista ja saavutuksista.

Miksi arkistointi muka auttaa luopumaan? Muutimme Raijan viime viikonloppuna Vajatieltä kaupunkiin. Vajatien talo oli ollut Raijan kotina noin 43 vuotta. Minä vietin talossa suurimman osan nuoruuttani. Viime vuodet olen käynnyt sillä sunnuntaisin kello kaksi. Lapsilleni talo on mummola.

Kun melkein kaikki tavarat oli talosta saatu muutettua Raijan uuteen kaksioon ja sisarukset olivat yli jääneistä tavaroista valinneet itselleen mieluiset, jäi taloon vielä kaikenlaista. Varsinkin kirjoja jäi paljon.

Nämä kirjat hävitin.

Halusin hävittää loput kirjat. Revin Otavan ison tietosanakirjan, Maailman kansojen historian ja monen muun kirjan kannet ja heitin ne sekajätepinoon. Lehdet heitin paperijätepinoon. Tunsin helpotusta siitä, että sain poistaa nuo kirjat itse. Pidin jokaista kirjaa vielä kerran kädessäni ja tein jokaisesta omin käsin lopun. Ajattelin, että näin mikään ei jää vaivaamaan.

Erehdyin taas. Hyvällä tavalla. Revin nimittäin myös Elli Tompurin muistelmat ja Elsa Heporaudan teokset. Näin omistuskirjoitukset alkulehdillä, mutta revin ja hävitin ne kaikki. Jokin kuitenkin jäi vaivaamaan.

Elsa Heporauta on Kalevala-Korun ja Kalevalaisten Naisten perustaja. Merkittävä vaikuttaja.  Elli Tompuri taasen oli viime vuosisadan alussa kuuluisa, mutta ahdasmielisessä yhteiskunnassa karsastettu näyttelijä. Katsokaa Wikipediasta.

Elsa ja Elli?

Kun olin tehnyt armottoman työni, kysyin myöhemmin Raijalta Elsasta ja Ellistä. Raija kertoi ihan oikeat tosiasiat Elsa Heporaudasta ja sanoi, että Alma-mummo tunsi Elsan, Alma oli kuulemma käynyt Helsingissä Heporaudoilla ja melko varmasti Raija itsekin oli Heporaudan tavannut. Elsa oli tullut tutuksi sellaisen henkilön kautta, joka oli ollut Heporaudoilla piikomassa. Raija luonnehti Elsaa "erittäin viehättäväksi ihmiseksi".

Elli Tompurin merkintä Alma, Juho ja Raija Lavikaisen vieraskirjassa. Vieraskirjaa en hävittänyt.

Entäpä Elli? Raija muisteli, että Ellin tunsi Ylä-Kintaudessa Silja-täti. Silja-täti oli Raijan äidin, Alman, hyvä ystävä ja Osuuskauppa Mäki-Matin kauppias. Silja-täti oli nuoruudessaan piikonut Tompurilla. Näyttelijädiiva oli käynyt myös Raijan kotona. Oli kuulemma etäinen henkilö; "ei niinkuin tavallinen ihminen". Oli ottanut alasti aurinkoa, eikä häntä saanut lähestyä.

Tuntuu siltä, että taisin heittää menemään kirjojen mukana aika kiinnostavan osan suvun naisten historiaa. Miten tämä muka auttaa luopumaan? Mikä tässä on helpottavaa? Minähän mokasin.

Myönnän, että tein virheitä. Ellan ja Elsan kirjat ja kirjojen omistuskirjoitukset olisi pitänyt säilyttää. Silti olen helpottunut. Jos en olisi kirjoja repinyt, asia ei olisi minua koskaan vaivannut.

Tiedän melko hyvin, mitä olen tuhonnut, hukannut ja tärvellyt. Toisaalta tiedän myös, mitä olen pannut talteen. Se helpottaa. Tiedän melko varmasti, että Vajatien tyhjentymisen yhteydessä on kadonnut paljon sellaista, mistä en tiedä mitään. Se on hyvä, koska Raijalla on ja Erkillä oli kyllä aikaa jättää ne jäljet jälkeensä, jotka he halusivatkin jättää. Sitä mitä en tiedä, ei minun tarvitsekaan tietää. Kun haalin arkistoa, voin luopua tavarasta. Haalimalla luovun.

Voivalan vaarin heinäkauppoja ja avointa dataa

Olin alkuviikosta tilaisuudessa, jossa puhuttiin avoimesta datasta.

Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää, mitä avoimella datalla oikeastaan tarkoitetaan. Jotenkin se liittyy tähän puuhaan, jossa keräilen kaikenlaisia asioita tietokoneelleni, vähän muuallekin ja sitten annan sen olla kaikkien saatavilla.

Meille kerrottiin kiinnostavista avoimen datan tarjoamista liiketoimintamahdollisuuksista. Itse ymmärrän avoimen datan parhaiten karttasovellusten avulla. Kun maanmittauslaitos (tai mikä sen nimi nykyisin onkaan) avasi kaiken paikkatiedon vapaaseen käyttöön, on syntynyt monia tai ainakin joitakin minunkin käyttämiä hienoja sovelluksia. Oma suosikkini on junat kartalla -sovellus, josta näkee Suomen rautateillä liikkuvien junien liikkumisen reaaliaiaikaisesti. En kyllä ymmärrä, miten tuolla sovelluksella tekee menestyvää liiketoimintaa, mutta sovellus on kiva.

Tarkistan sovelluksen avulla nukkumaanmenoaikani katsomalla, onko H727 jo saapumassa Joensuuhun.

Raijan ja Erkin arkiston kannalta kiinnostavinta antia tilaisuudessa oli kansallisarkiston tekemän upean digitointiurakan esittely. Siinä on tähän mennessä digitoitu ja julkaistu suomalaisia sanomalehtia aina 1910-luvun alkupuolelle asti. Joku sanoi, että lehtien selailu on koukuttavaa. Olen samaa mieltä.

Tosin en oikein keksinyt, mitä yli sadan vuoden vanhoista lehdistä selaisin. Ajattelin kokeilla umpimähkäisesti esi-isien nimillä tehtävää hakua. Huomasin yhden hankaluuden: en tiedä kovin paljoa isovanhempieni vanhempien elämästä. En muista ulkoa edes heidän nimiään. Sitäpaitsi 1800-luvun loppupuolen Hämeessä nimet ovat mitä sattuu - tarkoitan, että en ole suinkaan varma siitä, millä nimellä isoisäni isää on kutsuttu. Nimeämisen perusteena on ollut isän etunimeä ja ilmeisesti vielä tärkeämpi nimeämisen peruste on ollut paikka, tila missä on asuttu. Ja sehän on voinut vaihtua. Eivät kaikki samalle tilalle ole jääneet.

Jotta yli sadan vuoden takaisista lehdistä voisi löytää jotakin henkilökohtaista, on selvitettävä sukua. Harmi, että kirkonkirjat eivät ole avointa dataa. Onneksi on kuitenkin kehitetty sukulaisistaan kiinnostuneita varten sukupuusovelluksia, jotka hyödyntävät ihmisten itse hankkimaa dataa. Ne ovat onnistuneet tekemään uteliaisuudesta liiketoimintaa. Minäkin annoin luottokorttitietoni MyHeritagelle ja kas, nyt voin muutamalla klikkauksella hyötyä sukulaisteni tekemistä sukuselvityksistä. Tiedän nyt, että vuonna 1630 syntynyt Påhl Alhoin on suora esi-vanhempani. Laiskurina en ole antanut näihin talkoisiin minkäänlaista muuta panosta kuin luottokorttitietoni, jonka avulla MyHeritage (UK) Ltd voi periä korvauksen siitä, että saan sukulaisteni tekemän selvitystyön käyttööni. Epistä. Kiitos. Anteeksi.

Kyseessä on siis mainio, ei kovin avoin, mutta toimiva sovellus, jossa hyödynnetään tietoa ihmisten syntymästä, kuolemasta ja perheenjäsenistä.

Päätin etsiä lehtitietoa isoäitini isän nimellä. Jo lapsena pidin isoäitini tyttönimestä. En koskaan tavannut isäni äitiä, mutta minua harmittaa, että sukunimeksi sattui Uotila. Se yhdistettynä Suomen tavallisimpiin kuuluvaan etunimiin tuottaa aika tylsän keskiarvon. Sen sijaan Vihtori Voivala olisi nyt  hinee voittajan nimi. Isoäitini tyttönimi oli Voivala ja hänen isänsä oli Erik Voivala ja he asuivat Lammilla. Jos siis nämä tiedot pitävät paikkansa. Uskon niin.

Etsin sitten digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta isoäitini isän nimellä jotakin. Ja kas, löytyi ilmoitus Hämeen Sanomista kesältä 1904, jossa tarjotaan tehtävksi heinää kylvö- sekä luonnonniityiltä. Paikka on Lammin pitäjän Palosten kylä ja allekirjoituksena Erik Voivala. Luulen, että tämä on todiste esi-isäin heinäbusineksestä.

Koska Raijan ja Erkin arkisto on suurimmaksi osaksi avointa sekin, antaa Googlessa hakusana "Erik Voivala" ensimmäisenä linkin Erkin muistelmiin. Siellä Erkki kuvaa isoisäänsä (jota hän ei ole itse ehtinyt tavata) kohtalaisen businessorientoituneeksi maanvilvelijäksi. Näin Erkki kertoo Erikistä: "Hän harrasti myös hevoskauppaa ja kävi ahkerasti markkinoilla. Ennen torille menoa hän piiskasi salaa myytävää hevosta, että se oli viireempi." Eiköhän heinäkauppias liene isoäitini isä.

Kansalliskirjaston digiprojekti on upea! Kyllä tällaisen tiedon hakeminen aina pääsiäismunan etsimisen voittaa. Harmi, että avointa aineistoa ei ole tuoreemmalta ajalta. Tai ehkä se on onni, koska tuskin selailisin näitä yli sata vuotta vanhoja lehtiä, jos tarjolla olisi isovanhempieni nuoruuden ja aikuisuuden ajan lehtiä.

Taulu

Jos arkistoinnin tarkoituksena on säilyttää tuleville polville edustava kokoelma organisaation tai yksilön toiminnasta, on näihin jälkiin sisällytettävä myös tavaraa. Muutakin kuin todistuksia, valokuvia ja kirjeitä. Niin minä ajattelen.

Viime syksynä kerroin äitini enon tekemästä tuolista ja talven pitkät kuukaudet olen viettänyt tekemällä kotien inventaaria. En ole varma siitä, onko tämä toiminta ollut kovin järkevää. Palaute on ollut ristiriitaista.

Pekka Uotila vuonna 1966.

Raijan ja Erkin digitaaliseen arkistoon tulee sisältymään arvio Vajatien kodin tavaran määrästä. Koska arkistointi kuvaa pohjimmiltaan toimintaa ja siitä jääviä jälkiä, on tavaran laskeminen ja luokittelu minusta perusteltua, sillä kuluttaminen on kansantalouden tärkeintä toimintaa. Kotitalous on kuluttamisen tärkein yksikkö. Jos emme kuluta, ei kansantalous toimi. On kansalaisvelvollisuutemme kuluttaa.

Arkistointi kuvaa toimintaa ja henkilökohtaiseen arkistointiin ryhtyvät haluavat ymmärtää omaa toimintaansa ja välittää siitä tiedon tuleville polville. Tavarat ovat osa identiteettiämme. Kuluttamisen valinnat kertovat mielihaluistamme aika paljon. Olet sitä, mitä kulutat.

Raijan ja Erkin kodissa kiinnostava tavaroiden joukko on taulut. Nuo seinälle ripustetut, kehystetyt taideteokset ovat kiinnostavia ja merkillisiä arkistoinnin kohteita. En ymmärrä taidetta ja siksi pohdin taulua kodin esineenä.

Minun kodissani on neljä kehystettyä, seinällä roikkuvaa esinettä, jotka miellän tauluksi. Kolme niistä on grafiikkaa ja yksi jonkin sortin maalaus. Kaksi nistä on saatu lahjaksi. Yksi on vaihtokauppaa ja oman kuvani ostin baarimatkalla suoraan tekijältä itseltään.

Raija ja Erkki hankkivat yhteiseen kotiinsa kolmisenkymmentä kehystettyä, seinällä roikkuvaa teosta, joista noin kaksi kolmasosaa on öljyvärimaalauksia.

Miksi?

Kysyin asiaa Raijalta, eikä hän siihen osannut vastata. Täsmensin kysymystäni sanomalla, että meillä ei ole kotona oikeastaan lainkaan tauluja seinällä. Siihen Raija sanoi: "Ette ole vielä niin pitkällä".

"Näytelmän loppu"

Koska Raijalta suoraan kysyttäessä ei oikein saa selvää tästä taulujen hankkimisen merkityksestä, on minun kuviteltava tähän jokin uskottava selitys.

Raija keroi, että tauluja on hankittu ostamalla niitä taulukauppiailta. Muistan hämärästi, että tällaisia kauppiaita meillä joskus kävi ainakin Jämsässä. Vaikka Raija on kultuurin suurkuluttaja, ei taulujen ostaminen ollut vain Raijan harrastus, sillä Raija mainitsi, että ainakin "Näytelmän loppu" oli Erkin valinta. Minusta se on hyvä valinta.

Sijoitusmielessäkään tauluja tuskin on hankittu. Raija ei sellaista kysymystä ymmärtänyt. Vajatien taulujen rahallinen arvo on jotakuinkin olematon. Tokko niihin sellaista arvonnousun olettamaa liittyy.

Raijan kokema kansakoulunopettajien kyllästämä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus on jotenkin tämän asian taustalla. En ole sisällyttänyt Vajatien teosluetteloon ainakaan vielä Raijan enon, Raijan itsensä ja Erkin serkun tekemiä teoksia. Pitäisi ehkä sekin tehdä.  Luulen, että esineillä, itse tehdyillä esineillä, ja varsinkin tauluilla on ollut 20-, 30-ja 40-luvuilla suuri merkitys. Itse tehtyjä esineitä on annettu lahjoiksi, vaikka tekijä ei ammattilainen olisikaan. No, ei niitä ihan kaikkia seinälle laitettu. Raijan kertoman mukaan tauluja maalaili myös Erkin tädin mies, Rehtilän Topi, jonka Raijalle ja Erkille häälahjalsi antama maalaus on kadonnut. Eikä ilmeisesti sattumalta.

Kuuluisien taiteilijoiden teosten kopioimiseen on käytetty rutkasti aikaa. Taiteella on epäilemättä koettu olevan erityinen arvo sinänsä, joka ei ole liittynyt niinkään - näin kuvittelen - itsensä ilmaisemiseen, vaan siihen, että taiteelle altistuminen jalostaa ihmistä. Porvarikodin ihanteeseen kuuluu taulu seinällä. Jos sellaisia ei ole varaa ostaa, hankitaan sellainen, johon on varaa.

Myöhemmin Raijalla ja Erkillä on on ollut varaa ja seinille on kertynyt kaikenlaista.

Kaikki kehystty seinällä ei ole taidekauppiailta ostettua tai lahjaksi saatua. Kiinnostavinta Vajatien seinillä ovat minun ja sisarusteni kuvat. Ne on tehnyt ihan kuuluisa muotokuvamaalari Lasse Marttinen tasan 50 vuotta sitten. Minun muotokuvassani taiteilija on saanut ihmeellisesti vangittua sieraimieni herkän aistillisuuden tavalla, joka vielä puoli vuosisataa myöhemmin on helposti tunnistettavissa. Raija kertoi, että  Marttinen oli meillä Jämsässä viikon lepäämässä ja tuona lepoaikana hän maalasi meistä muotokuvat. Taiteilija oli tätini miehen tuttu. Taiteilijalla oli ollut kuulemma Helsingin kiireisissä taiteilijapiireissä siinä määrin vauhdikasta, että hänet ohjattiin Jämsään virkistymään ja nauttimaan synnittömästä elämästä.

"Juhannus"

Tuo tarina toimikoon aasinsiltana selitykseksi taulujen hankkimiselle porvariskoteihin puolisen vuosisataa sitten. Vanhoista valokuvista, vieraskirjoista ja omien muistikuvieni perusteella luulen, että menneiden vuosikymmenten porvariskodit olivat julkisempia paikkoja kuin nykyisin. Ihmisiä tuli ja meni. Vieraita kävi. Olohuoneet olivat esittäytymisen paikkoja, jossa näytettiin asemaa, sivistystä ja makua: katsokaa, näitä asioita arvostan.

Taulu oli tuossa hommassa varmasti yksi sellainen seikka, jolla haluttiin jotakin ilmaista. Kotien kutsuilla puheensorinaa rytmittivät posliinikuppien reunaan osuvien hopealusikoiden kilinä ja seinällä roikkuvat öljyvärimaalaukset toivat näkyjä toiseen maaailmaan. Se oli aika sosiaalista interaktiota. Nyt ääni, kuvat ja tarinat tulevat tauluteeveestä.  

Tavaraa arkistossa

Tähän mennessä umpihulluin vaihe arkistoinnissa on ollut tämän syksyinen yritykseni hahmottaa sitä kokonaisuutta, mistä digitoimani asiakirjat ovat osa.

Koska harrastukseni perustuu kokeilemiseen, eli siihen, että muutan kurssiani tai aloitan uusia asioita tämän arkistointirupeaman aikana sen mukaan, mikä vaikuttaa kiinnostavalta. Ei kovin suunnitelmallista, eikä ammattimaista, mutta amatööri toimii näin. Minä toimin niin.

En aio kaikkea Vajatien irtaimistoa valokuvata ja "arkistoida", mutta tein inventaarin. En vain voinut olla laskematta ja ryhmittelemättä Vajatien tavaraa.

Kotien tavaran määrä ja niiden luokittelu ei ole pelkästään minun vinksahtanut harrastukseni. Monet muutkin ovat erinäisistä syistä kotien tavaroiden luokituksia tehneet. Yksi hauskimmista on Pekka Harnin "Object Categories". Se on muotoilijan näkemys ja visuaalisesti upea esitys tavaroiden luokituksesta. Se perustuu riemukkaaseen tulkintaan (hyöty)esineiden ja työkalujen evoluutiosta ja se päätyy esitykseen, joka tuo mieleeni opiskeluaikoina kalvoille piirretyt strukturaalisemanttiset esitykset merkitysten hierarkkiasta. Elävät olennot -> eläin - > koira -> narttu yms. jne. Harnin luokittelun puute on siinä, että se on kovin hyötykeskeinen. Vasta täydennysosassa nousevat esiin sellaiset turhakkeet, jotka taitavat olla kodin tavaramäärissä kärkisijoilla.

Toinen, ei niin hauska, mutta sitäkin merkittävämpi on Kuluttajatutkimuslaitoksen laatima kodin hyödykeluettelo, joka on julkaistu teoksessa "Mitä kohtuullinen  elämä maksaa". Siinä etusijalla on se, mitä ihminen tarvitsee tullakseen toimeen nyky-yhteiskunnassa.

Kolmas tavaroiden luokittelu löytyy tietenkin meille kaikille tutusta Finto-palvelusta: finto.fi. Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu näyttää mainiosti yksittäisten tavaroiden aseman sanojen hierarkisessa järjestyksessä. Esimerkiksi tuolit ovat osa huonekaluja ja tuoleja ovat aurinkotuolit, jakkarat, nojatuolit ja työtuolit. Kuten arvata saattaa ei edes YSA pysty antamaan aukotonta hierarkiaa. Keinutuolin asema YSA:ssa on mielestäni pulmallinen. Miksi keinutuoli on SEKÄ huonekalu -> istuin -> keinutuoli ETTÄ huonekalu -> keinutuoli?

Neljäs esineiden luokittelutapa perustuu kodeissa tehtyihin havaintoihin. Mitä ihmiset touhuavat tavaroidensa kanssa? Tällaisesta tutkimuksesta mielestäni mainio esimerkki löytyy täältä: http://msr-waypoint.com/pubs/139769/a10-kirk.pdf.

Näiden esimerkkien innostamana voin esitellä teille oman luokitteluni, josta tulee myös Raijan ja Erkin arkiston tavara-arkiston luokittelujärjestelmä.

Luettelon tekeminen oli hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Ei ole ollenkaan helppoa päättää, mikä on yksi tavara ja mitkä sellaisia tavaroita, joita tällaiseen luetteloon huvittaa laskea mukaan. Esimerkiksi valokuvia en ottanut mukaan yksittäisinä esineinä, mukana ovat vain valokuva-albumit. Koska kuvat ovat tärkeimpiä arkistoitavia kodin objekteja, laskin kyllä huvikseni Vajatieltä löytämäni valokuvat ja päädyin lukuun 4907. Voihan luku muutamalla satasella heittää, mutta tuskin tuhansilla.

Hankalaa rajanvetoa oli muun muassa siinä, kun kertakäyttöastiaa käytetään pysyvänä (Flora-rasia pakastinmarja-astiana) tai kun Aku Ankkoja on pidetty tallessa nelisenkymmentä vuotta. Minä laskin Aku-Ankat mukaan, mutta Länsi-Savot jäivät laskematta. Tiskatut ja seuraavaa satoa odottavat Flora-rasiat ovat mukana. Laatikoiden pikkuesineet ovat sinne päin ja mummon vaatekaapille en mennyt.

Arkistossa on nyt kolmisenstaa digitoitua asiakirjaa, joista valokuvia parisataa. Kovin paljon pidemmälle en mene. Esineistä saa luvan riittää huoneiden panoraamakuvat ja muutama näyte ja Raijan muistelu.  

Joka tapauksessa Raijan ja Erkin kodissa on paljon sellaista tavaraa, jotka liittyvät heidän pitkän elämänsä eri vaiheisiin. Kyseessä ei ole vain vanhusten - tai nyt - vanhuksen koti vaan koti, josta ei ole muutettu neljäänkymmeneen vuoteen minnekään, joten siellä on tallessa paljon sellaista tavaraa, jolla ei tässä elämänvaiheessa ole mitään ilmeistä käyttötarkoitusta.

Pelkäänpä pahoin, että kotien tavaran arvo on rahassa mitattuna melko vaatimaton. Koti on arkisto: aika suuri osa esineistöstä on poistettu aktiivisesta käytöstä. Tavaroilla on melkoinen merkitys muistamisessa ja oman elämän sepittämisessä. Ei koti digitoimalla kertaannu, mutta ehkä siitä saa päästettyä helpommin irti, kun tietää, mistä luopuu?

Tuoli

Raijan ja Erkin arkistoa on muodostettu kolmisen vuotta. Arkiston tekeminen aloitettiin valokuvista. Vähitellen mukaan otettiin kirjeitä, todistuksia,  ja muita kirjoitettuja, pitkään kodissa säilytettyjä objekteja.

Koko touhu on hieman vaikeasti selitettävää, mutta ehkä tätä pitkään jatkunutta aktiviteettia selittää se, että on hauskaa keskustella ja kertoa asioista, joita nämä objektit herättävät arkistonmuodostajassa ja minussa.

Kaikki nämä tallennettavat valokuvat ja muut ovat kulttuurin saavutuksia, jotka on otettu osaksi kodin piiriä. Kotiin, ainakin minun vanhempieni kotiin, kuuluu tai kuului, hallinta. Kodin piiriin kuului yksiä asioita ja sen ulkopuolelle jotakin muuta. Hallinnan ja hallinnon perusoperaatio on valinta, joka on vallan perusta. Kodin järjestys ja asioidenhallinta ovat ihmiseksi kasvamisen peruskokemuksia.

Se, mitä kodissa on, ja se, mitä pidetään kodin ulkopuolella, ovat asioita, jotka määrittävät sitä, mikä tuntuu kotoisalta ja arvokkaalta. Toisaalta ulkopuolinen on vierasta ja outoa - niin - tai houkuttavaa, mutta kuitenkin toista. Näin suoraviivaista ihmisen arvonmuodostus ei tietenkään ole, mutta jotakin merkitystä sillä, millaisille objekteille ihminen lapsuudessaan altistuu, saattaa hyvinkin olla.

Tavarat ympärillämme eivät vain ole, vaan ne myös vaikuttvat meihin. Monet meistä tekevät työtä, joka ei tuota mitään käsinkosketeltavaa. Työn tulos kuitenkin muutetaan toisinaan näkyväksi ja siirrettäväksi ja uskon, että juuri nämä kosketeltvat, nähtävät tai kuultavat -ja siirrettävät -  ovat niitä asioita, joihin voimme oman vakaumuksemme siitä, mitä olemme, perustaa,

Minulle Raijan ja Erkin arkisto on kokoelma objekteja ja Raijan ja Erkin omia kertomuksia niistä. Vankinta arkiston antia ovat objektit, mutta niillä ei sinänsä ole mielekkyyttä ilman tarinaa ja tulkintaa. Varsinainen huvi syntyy siitä, että arkiston objekteja, tulkintoja ja tulkintojen tulkintoja voidaan asettaa rinnakkain, vastakkain, limittäin, peräkkäin ja niin edelleem.

Siksi haluan mainita arkiston uutuuden. Se on tuoli.

Otin urakakseni joskus syksyllä Raijan lapsuutta dokumentoivan kirjan "Pienokaisesta kansalaiseksi" digitoinnin. Hieno teos, muuten. Se on vuodelta 1914, mutta se on kulkeutunut Alma ja Juho Lavikaiselle kymmenisen vuotta myöhemmin, kun he saivat esikoisensa ja ainoikaisensa, äitini, Raija Lavikaisen.

Tässä lapsen kehityksen kuvaamista varten tarkoitetussa "työkirjassa" tai vuorovaikutteisessa hybriditeoksessa on yhdeksän kuvaa Raijasta. (Kirjasta oman bloginsa joskus myöhemmin.)

Yhdessä kuvassa on yksivuotias Raija, joka nojaa tuoliin. Tuoli on tuttu, koska se on edelleen Raijan kodin kirjastohuoneessa Vajatiellä. Tuoli näyttää kuvassa jo tuolloin, 90 vuotta sitten hieman kuluneelta. Mistä tuoli on peräisin? Miksi tuoli on edelleen tallessa?

Kuunnelkaa Raijan omat muistot tuolista. Lyhyesti: tuoli lienee Raijalla hyvin tärkeän enon, Juhani Petäjän tekemä. Ehkä opettajaseminaarin oppilastyönä tai joskus sen jälkeen? Ehkä tuoli on tehty Emolan koululla Mikkelissä, missä Juhani-eno (joka muuten on syntynyt 6.3. kuten minäkin) oli opettajana? Joka tapauksessa tuoli voi olla hyvinkin satavuotias, se on näyte käytännöllisestä kansakoulustamme ja se on esimerkki siitä, että digitaaliseen perhearkistoon, jonka varsinainen merkitys minun mielestäni on tuottaa uskottavia kertomuksia, pitää kuulua myös jälkiä kolmiulotteisista kodissä säilytetyistä objekteista.

Miten ne arkistoidaan? Siitä myöhemmin.

Petäjäveden aitat

Löysin eräänä iltana Raijan opettajaseminaarin opinnäytetyön vanhojen valokuva-albumeiden välistä. Tosin en ole varma, mikä löydökseni tarkka nimi ja merkitys kansakoulunopettajan koulutuksessa oli 1940-luvulla, mutta Raijan puheiden perusteella uskon, että opinnäytetyö on sana, joka antaa käsityksen siitä, millaisesta dokumentista on kyse.

Raijan opinnäyetyö käsittelee Petäjäveden aittoja. Se on kirjoitettu käsin ja siinä on paljon piirroksia. Se muistuttaa enemmän vihkoa kuin kirjaa. Luin vihkon yhdessä Raijan kanssa noin vartissa. Se oli hauskaa. Raijan tekemät piirrokset ovat kauniita. Käsiala on oudon huolimatonta, mutta teksti on kiinnostavaa ja oli kiva yhdessä Raijan kanssa yrittää saada selvää yksittäisistä sanoista.

Miksi Raija teki tällaisen opinnäytetyön ja miten ihmeessä Petäjäveden aitoista tehty tutkielma millään tavalla valmisti nuorta opettajaseminaarilaista kansakoulunopettajan työhön?

Raija ei ihan tarkasti muista, miksi juuri tämä aihe valikoitui hänelle. Ilmeisesti Raija kyllä halusi tehdä sellaisen työn, jossa hän sattoi hyödyntää taiteellista lahjakkuuttaan. Ehkä kuvaamataidonopettaja on häntä rohkaissut tällaiseen aiheeseen tarttumaan. Epäilemättä työ on tehty kesäloman aikaan ja koska loma on vietetty kotona Petäjävedellä, on tällainen kotiseutuun liittyvä työ sopinut hyvin lomasuunnitelmiin. Onkohan Petäjävedellä kesälomiaan paljon viettäneiden serkkujen, varsinkin arkkitehdiksi opiskelevan Keijo-serkun esimerkki innostanut työhön?

Raija muistaa polkupyöräilleensä näihin kohteisiin, joista hän on piirrokset tehnyt. Piirrokset ovat työn  parasta antia. Teksti on ilmeisesti kirjoitettu melkoisella kiireellä.  On varmaan tullut lykättyä kirjoittamisen aloittamista ja sitten onkin alkanut aika loppua. Näinhän käy tuhansille opinnäytetyön tekijöille kaikkialla Suomessa vieläkin joka vuosi.  

Miten tällainen aihe liittyy kansakoulunopettajan työhön? Tähän varmasti osaa joku asiaan perehtynyt vastata paremmin. Minä vain arvailen. Kansakoulunopettajalta taidettiin odottaa noihin aikoihin muutakin kuin opetussuunnitelman tavoitteiden tehokasta toteuttamista. Opettajilta odotettiin kaiketi jonkinasteista yhteiskunnallista vaikuttamista. Opettajia koulutettiin nuorisotyöhön, työtodistuksissa on maininta käytöksestä ja koko ajan henki on kai ollut sellainen, että opettajalta odotettiin kotiseudun kulttuurin tuntemista ja kotiseutuhengen edistämistä. Kansakoulun alkuperäiseen ideaan taitaa liittyä myös painotus käytännöllisyyteen, joten aihe, jossa käsitellään paikalliskulttuuriin liittyvää kädentaitoa, ei ehkä sittenkään ole ihan outo.

Ja sitäpaitsi. Entä sitten? Eikö opinnäytetyön varsinainen tarkoitus ole kuitenkin siinä, että oppari kirjoitetaan. Harva niitä lukee.  Moderni opiskelu on standartoitua, yhdenmukaista, mitattavaa, suunniteltua ja pitkäjänteistä. Kun kerran on tiettyihin opiskelun käytäntöihin päädytty, ei niitä niin vain muuteta. Systeemi ei toimi, jos kansakoulunopettajat eivät ole vaihdettavissa keskenään. Niinpä jokainen kansakoulunopettaja käy läpi samanlaisen koulutuksen, johon kuuluu myös opinnäytetyön laatiminen. Vaikka sillä olisi vain hento yhteys siihen, mitä luokkahuoneessa täytyy tehdä, kun työt opiskelun jälkeen alkavat. Raijan ystävälleen kirjoittaman 80-vuotispuheen perusteella vaikuttaa siltä, että seminaarin opit eivät muutenkaan ensimmäisessä työpaikassa kovin pitkälle kantaneet.

Oma kokemukseni opiskelijana ja opettajana on harmi kyllä aika sama. Graduni ”Klassifikation der Texte und ihre didaktische Relevanz in einigen finnischen Deutschlehrbuechern” on tehty vain siksi, että pääsisin pois yliopistosta ja saisin maisteritutkinnon. Teosta ei ole koskaan kukaan lukenut, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä minkään tekemiseni kanssa milloinkaan. Sama pätee väitöskirjaani. Niissä ei ole edes kauniita kuvia, niinkuin Raijan aittateoksessa on. 

Kotiarkistojen perusaineistoon kuuluu opinnäytetyö. Ne ovat melkoinen omituisuus kulttuurissamme. Kirja, jota kukaan ei lue, mutta joka on kirjoitettava. No, valmentaahan se bloggaamiseen. Lukemattomien kirjoitusten maa.

Petäjäveden aitat arkistossa

Arkiston numerus clausus

Minulla on outo viehtymys numeroihin. Lasken mielelläni kaikenlaista. Suosikkisanaluokkani on numeraali. Toisaalta en ole koskaan ollut kummoinen numeroiden kanssa operoinnissa, mutta on jotenkin rauhoittavaa laskea. Siihen ei liity mitään erityistä arvoarvostelmaa tai muuta ylevää. On vain mukava laskea. Minusta tuntuu, että Roope Ankkakin laskee rahoja vain laskemisen riemusta.

Raijan ja Erkin arkistossa minua on koko ajan kiehtonut ajatus siitä, kuinka paljon arkistoitavaa on ja kuinka paljon tulee arkistoitua. Kun aloitimme arkistoinnin, oli johtoajatuksena digitoida ja arkistoida aluksi valokuvia. Aloitimme vanhimmista valokuva-albumeista ja silloin ensimmäisten albumien kohdalla valitsin tallennettavaksi noin neljänneksen valokuvista. Tavoitteenani oli tehdä Raijan ja Erkin arkistoa vuoteen 1973 asti. Arvelin, että valokuvia tulisi siten arkistoon noin 300.

Tällä hetkellä arkistossa on 203 valokuvaa ja olen Jämsässä. Ennuste saattaa siis osua aika lähelle, kun pian saavun vuoteen 1973 ja Mikkeliin.

Tein viikolla arvion Raijan ja Erkin hallussa olevista kaikista esineistä. Myös valokuvista. Arvioin, että Raijalla ja Erkillä on yhteensä noin 5000 valokuvaa albumeissa ja dia-laatikoissa. Tasaisella vauhdilla on kuvamäärä karttunut 55,5 kuvalla vuodessa. Toisaalta Raijan ja Erkin oma kuvaaminen alkoi 1950-luvun alussa ja aikaisempia kuvia on vain jokunen sata. Ehkäpä kuvia on karttunut noin sadan kuvan vuosivauhdilla kameran hankkimisen jälkeen. Jos näitä myöhemmin otettuja kuvia arkistoisin samaan 25 % tahtiin, kuin skannasin ensimmäisiä albumeja, olisi arkisto lopulta laajuudeltaan noin 1000 tiedostoa. Näin ei tule käymään. Ensinnäkin siksi, että aion tehdä arkiston vain noin neljän vuosikymmennen osalta, jolloin kuvia lienee kertynyt noin 2000. Niistä valitsen 1960-luvulta ja 1970-luvun alusta niukemmin, kuin aiemmista. Päädyn ehkä noin 300 kuvaan.

Onkohan se vähän vai paljon?

Tarkistin omat henkilökohtaiset kansioni tietokoneestani, Googlen Drivestä ja kännykän kuvakansiosta. Sain 2067 tiedostoa. Onko se vähän vai paljon ihmisen elämästä 50 vuoden ajalta tiedostoina?

Minulla on edelleen kesken sukututkijoille tekemäni kyselyn raportin kirjoittaminen. Siinä pyysin sukututkijoita arvioimaan henkilökohtaisen arkistonsa laajuutta tiedostojen määrällä mitattuna, kun arkisto on laajimmillaan. Noin kolmannes vastaajista arvioi, että arkistossa olisi laajimmillaan yli 5000 tiedostoa. Jos minä elän satavuotiaaksi ja tiedostojen määrä karttuu nykyistä vauhtia, pääsen varmasti viiteentonniin. Se on aika paljon.

Toisaalta, jos arkistoon ei tule kaikkia vaan vain jollakin tavalla seulotut tiedostot, ovat sukututkijoiden henkilökohtaiset arkistot todella laajoja.  Jos arkistoon kelpuutettaisiin tuo edellä mainitsemani 25% "kaikesta", olisi lähtöluku siis 20.000. Se on minusta paljon näin digiaikanakin.

Jotkut varmaan valokuvaavat aika paljon, kirjoittavat paljon ja säilyttävät paljon. Luultavasti ihmisillä on eri määrä asiaa. Mutta jokaisen ihmisen asioilla on rajoitettu lukumäärä - numerus clausus.

Arkistoitua esittäytymistä

Yksi tiedekirjallisuuden suosikeistani on Erwin Goffmanin "The presentation of self in everyday life". Se käsittelee - ja nyt ovat kaikki käsitteeni varmasti päin mäntyä - esittäytymistä, sitä, millaisen kuvan itsestään julkisuuteen pyrkii antamaan. Erilaisissa yhteyksissä on tarkoituksenmukaista yrittää hallita sitä mielikuvaa, mikä muissa ihmisissä syntyy teoistamme.

Tyypillinen, tylsä akateeminen aihe. Toisaalta Goffmanin klassikko on kiinnostova tekotavaltaan ja kieleltään. Goffmann perusti väitteensä omiin havaintoihinsa, jotka hän oli kerännyt Skotlannin saaristolaisyhteisöissä. Tällainen osallistuva havainnointi on minusta aina kiinnostavampaa ja uskottavampaa kuin tutkimusaineistojen kerääminen haastattelemalla tai kyselemällä. Toinen Goffmanin kirjassa minuun vaikutuksen tekevä seikka on rohkea metaforisuus. Ihmisen toimintaa verrataan hulppeasti teatteriin ja sehän on hauskaa, riemastuttavaa ja opettavaista.

Siinäpä suurinpiirtein kaikki, mitä Goffmanista ymmärrän ja sekin vähä on tietenkin vain omaa tulkintaani ja kuten vanha akateeminen mongerrus vaatii, olen jo nyt pahoillani, että olen vetänyt kunnioitetun Goffman-vainaan mukaan tällaiseen harrastelijablogiin. Pyydän siis lukijaani jakamaan kanssani vakaumuksen, että se tosiasia, että Goffmanin kirja on hyllyssäni ja olen lukenut siitä osan, innostaa minua. Ei enempää, ei vähempää.

Olisi kiinnostavaa löytää se tutkimus, joka käsitelisi henkilökohtaista arkistointia esittäytymisen näkökulmasta. Ehkä sellainen jossakin on, en tiedä, enkä viitsi juuri nyt ryhtyä etsimäänkään.

Se olisi hauskaa siksi, koska olen viime aikoina entistä enemmän miettinyt sitä, miksi henkilökohtaista arkistoa tehdään ja mitä arkistoon tulee siirretyä? Asia tuli esille siinä yhteydessä, kun tein vuoden alkupuolella suomalaisille sukututkijoille suunnatun kyselyn. En ole vahvimmillani kyselyjen tekijänä, eivätkä kyselyt ja niiden tulokset koskaan oikein saa minua haltioitumaan. Koska olen amatööritutkija, haltioituminen on minulle tärkeää. Akateemisten pisteiden keräämiseen olen liian vanha ja oikeassa olemiseen liian moraaliton.

Kyselyssä nousi esille yksi edes jollakin tavalla uteliaisuuttani ja ihmetystä herättävä asia. Kysyin millaisia aineistoja sukututkijat arkistoonsa pitkäaikaissäilyttäisivät ja kenelle kyselyyn vastanneet noin sata sukututkijaa aineistojaan avaisivat. Vaikka suurimmalle osalle kyselyyn vastanneista henkilökohtainen arkisto avattaisiin vain lähiomaisille oman kuoleman jälkeen, jättäisi neljännes vastaajista päiväkirjansa pois henkilökohtaisesta arkistosta kokonaan pois, toinen neljännes arkistoisi päiväkirjojaan valikoiden.

Tiedän, että henkilökohtaista digitaalisen arkiston aineistot halutaan säilyttää hyvin pitkiä aikoja (kyselyni mukaan vastaajista 97 % haluaa aineistojen säilyvän vähintään 25 vuotta ja 68 % sata vuotta tai vieläkin pidempään), voisi kuvitella, että tällaiset ainutlaatuiset henkilökohtaiset aineistot kuuluisivat juuri säilytettävien aineistojen joukkoon. Arkistonmuodostajan kuoleman jälkeisten käyttäjien tarpeet ja henkisen perinnön jättäminen ovat kuitenkin tärkeimpiä motiiveja henkilökohtaisessa arkistoinnissa. Mikäpä olisi kiinnostavampaa kuin lukea jonkun toisen päiväkirjaa?

Miksi siis päiväkirjat, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia dokumentteja jäävät aika monelta henkilökohtaiseen digiarkistointiin ryhtyvältä arkistoimatta?

Ehkä syy on esittäytymisessä. Vaikka henkilökohtainen arkisto tehdään yleensä tietoisena siitä, että aineistoja tulee käyttämään erittäin rajattu yleisö ehkä vuosikausia sen jälkeen, kun itse on jo kuollut, ei päiväkirja siltikään ole itsestään selvä arkistoinnin kohde. Päiväkirjaa ei kirjoiteta arkistoitavaksi ja jonkun toisen tulkittavaksi.

Sisarellani taisi olla lukollinen päiväkirja. Vaimollani kuulemma oli päiväkirja, jonka pitäminen loppui, kun hänen veljensä ja serkkunsa olivat lukeneet sen - toisilleen ääneen. Omia teiniajan päiväkirjoja ei voi lukea tuntematta syvää häpeää ja ahdistusta.

Päiväkirja on epäilemättä kuumaa kamaa; erinomaisen viihdyttävää ja antoisaa aikalaisanalyysiä lukijoilleen. Mutta arkisto on - ja siitä kertoo se, että aika moni kitsaasti luovuttaa elämänsä tärkeimmät kirjalliset reflektiot digitaaliseen pitkäaikaissäilytykseen - osa henkilökohtiasta maineenhallintaa ja esittäytymistä.  

Erkki kirjoitti muistelmia ja kertoi sattumuksia lapsuudestaan. Mutta päiväkirjaa hän ei pitänyt. Erkki antoi periaatteellisen luvan kaiken häntä koskevan aineiston julkaisemiseen.  Raijan ja Erkin arkistossa onkin suuri osa siitä, mitä Erkki vapaa-ajallaan on kirjoittanut koko elämänsä aikana. Erkki kirjoitti aina yleisölle.

Raija sen sijaan on pitänyt päiväkirjaa vuosikausia. Kellarissa on kymmenkunta senttiä paksu ruutuvihkopino, johon on kauniilla käsialalla kirjoitettu yksityiskohtaisia ja terävänäköisiä kommentteja kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen sopinut Raijan kanssa, että niitä kirjoja ei digitoida, eikä arkistoida. Se on harmi, mutta selkeä linja. En Raijaa moiti.

Luulenpa, että omat päiväkirjanikin palavat kokossa. Oma arkistoni on juuri niin täysi ja kokonainen kuin minä siitä tahdon tehdä. Ei se muuten henkilökohtainen arkistoni olisikaan.

Kirjoitustaidon lyhyt historia

Viime viikonlopulla tuli puheeksi Raijan ja Erkin isovanhemmat, kun koetin kopioida Erkin koneella olevia sukututkimustietoja arkistoa varten. Mietittiin, mitkä mahtaisivat olla vanhimpia kirjallisia tuotoksia, mitä kodista löytyy.

Anna Sofia Petelius. Syntynyt 1859 Savonrannalla ja kuollut 1931 Petäjävedellä. Tämä kuva on otettu vuonna 1929.

Vihtori-vaarin kirjeet vuodelta 1918 eivät ole vielä ihan satavuotiaita. Mietittiin, voisiko vanhempia kirjeitä tai muuta sellaista edes olla missään? Raija muisti, että hänen isoäitinsä ei ainakaan osannut kirjoittaa. Lukutaitoinen hän toki oli, mutta ei kirjoitustaitoinen. Voi olla, että samasta polvesta muutama muukin saattoi olla kirjoitustaidottomia. Raija ja Erkki eivät muistaneet muiden kirjoitustaitoa.

Ajatellaanpa asiaa yleisemmällä tasolla ja turvaudutaan tilastoihin.

Kirjoittaminen ei 1800-luvulla ollut mikään tavanomainen ja laajassa käytössä ollut teknologia. Suomen tilastollisessa vuosikirjassa vuodelta 1903 on arvio suomalaisten luku- ja kirjoitustaidosta vuosilta 1880, 1890 ja 1900. Sen mukaan suomenkielisistä oli vuonna 1880 kirjoitustaitoisia noin 10 % väestöstä, vuonna 1890 noin 18 % ja vuonna 1900 noin 37 %.

Koska kirjoitustaito on epäilemättä levinnyt samaan tahtiin kansakoululaitoksen yleistymisen kanssa, voi olla, että Raijan ja Erkin isovanhemmista joku muukin on jäänyt kirjoitustaidottomaksi, ellei ole sattunut pääsemaan kirjoitusoppiin maamme ensimmäisissä kansakouluissa tai ellei ole omatoimisesti taitoa hankkinut.

Raijan isoäiti Anna Sofia syntyi vuonna 1859 Savonrannalla. Itä-Suomessa oltiin aktiivisia kansakoulujen perustamisessa ja esimrkiksi Rantasalmella perustettiin kansakoulu 1872. En ole ottanut selvää siitä, oliko Savonrannalla kansakoulua 1860- tai 1870-luvuilla. Sekään ei vielä tarkoita sitä, että kansakouluun olisi laitettu tyttöjä. Tuskinpa pitäjän ensimmäiseen kansakouluun kaikkia ei-vielä-kirjoittamaan oppineita laitettiin.  

Tähän uuteen teknologiaan, kirjoittamiseen, ei suhtauduttu pelkästään innostuneesti. Kirjoittamisen oppiminen vaatii enemmän ja pitempiaikaista opiskelua kuin pelkkä lukeminen. Jos ilman kirjoittamistakin on selvitty siihen asti, miksi investoida sellaiseen taitoon, jonka välittömät hyödyt  maaseudulla eivät ole ihan selviä ja riidattomia? Kansakoulujen rakentaminen ja opettajien palkkaaminen oli sitä paitsi kallistakin.

Kokonaisten ikäluokkien harjaannuttaminen kirjoittajiksi oli valtava teknologinen ja sivistyksellinen projekti. Paljon isompi asia kuin siirtyminen analogisista TV-lähetyksistä digitaalisiin tai SOTE-uudistus -jaa, siitä en sentään ole ihan varma...

Varmaa on se, että Anna sofia ei ainakaan tähän teknologiaharppaukseen päässyt mukaan. Eikä hän ollut ikäluokassaan harvinainen poikkeus.

Seuraava sukupolvi, isovanhempani, olivat sen sijaan tämän teknologisen murroksen ensimmäinen "nörttiporukka" -kirjoitustaitoisten suomalaisten ensimmäinen sukupolvi. He käyttivät kynää paljon ja monipuolisesti. Anna Sofian tytär, isoäitini, kansakoulunopettaja Alma Lavikainen hankki elantonsa kansakoululaitoksessa. Isoisäni Juho Lavikainen kävi metsäkoulun ja isäni äiti kävi kansanopiston. Eniten - ainakin toistaiseksi - on kirjoituksia jäänyt kuitenkin Vihtorilta, joka ei kansakoulun lisäksi tainnut muita kouluja käydä.

Henkilökohtainen arkistointi on tullut mahdolliseksi ja ehkä siihen kohdistuu enemmän tarpeitakin kirjoitustaidon ja muiden, myöhemmin tapahtuneiden teknologisten harppauksien vuoksi. Elämästä on tullut niin paljon materiaalisempaa, koska meidät pantiin  kirjoittamaan. Arkistoimalla materiaa jalostetaan.



Lähteitä

KANSAKOULULAITOKSEN PERUSTAMINEN 1800-
LUVUN PUOLIVÄLISTÄ 1900-LUVUN LOPPUUN
Tero Parkkosen pro gradu -tutkielma.

Suomen tilastollinen vuosikirja vuodelta 1903

Laura Stark
Maalaisrahvaan kirjoitusmotivaatio ja asenteet kirjoitustaitoa kohtaan 1840–1890-luvun Suomessa

Arkistojen portti. Kansakoulut.

Kansainvälisyyttä

Raijaa ja Erkkiä ei voi pitää kansainvälisinä siinä merkityksessä kuin ymmärrämme kansainvälisyyden 2010-luvulla. Ulkomaisille vaikutuksille molemmat ovat altistuneet nuoruudessaan vain vähän, ellei sitten kansainvälistymisenä pidetä maailmansotaa.

Oppikouluaikoina kansainvälistymisestä kertovat Raijan teini-ikäisenä kirjoittamat muutamat saksankieliset ilmaukset valokuva-albumeissa. Saksa oli valtakieli 1930-luvun ja sodanaikaisissa suomalaisoppikouluissa ja hyvän aikaa sodan jälkeenkin. Kouluaikojen saksalla ja ruotsilla ei ole ollut Raijan ja Erkin myöhemmissä vaiheissa juuri käyttöä.

Kouluissa Raija ja Erkki eivät käytännön kielitaitoa oppineet. Erkin saavutukset kielissä lukioaikoina eivät viittaa merkittävään käytännön osaamisen saavuttamiseen. Erkin ulkomaille suuntautuneet kuoromatkat olivat ryhmämatkoja, samoin kuin Raijan ja Erkin yhteinen konferenssimatka Kööpenhaminaan 1950 ja 1960 lukujen taitteessa. Kyseessä oli pohjoismainen maanmittaustapahtuma, jonne suomalaiset maanmittarit puolisoineen menivät vuokraamallaan matkustajalaivalla. Koko ammattikunta yhdessä laivassa.

Raijan ja Erkin ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka. Tilausajolaivassa kaikki Suomen maanmittarit puolisoineen. Matkanteossa on aistittavissa aitoa hilpeyttä. 

Elämä ja työskentely sellaisilla paikkakunnilla kuin Kuusamo, Puolanka, Jämsä, Ikaalinen ja Mikkeli eivät kylmän sodan jäädyttämässä maailmassa kovin paljoa kansainvälisyyttä edellyttäneet. Siksi onkin merkillistä, että Raija ja Erkki investoivat innokkaasti meidän lasten kansainvälistymiseen.

Suuri tapahtuma oli veljeni Jarmon lähettäminen Yhdysvaltoihin vuodeksi vuonna 1971. Vaihdossa meille Jämsään tuli Palmer van Beest Chicagosta. Elettiin kaikin puolin jännittäviä aikoja. Palmerin jälkeen meillä vieraili vielä moni vaihto-oppilas ja sisareni ja minäkin olimme ICYE-vaihto-oppilaina. Tällainen perhekansainvälistyminen on sittemmin marginalisoitunut muiden kansainvälistymisen muotojen myötä.

Harva enää hakeutuu kansalaisopistoon opettelemaan englannin alkeita, kun perheeseen on tulossa amerikkalainen vaihto-oppilas vuodeksi. Raija teki  niin Jämsässä. Häntä muuten opetti sama opettaja kuin myöhemmin tyttäriäni Mikkelin päämajakoulussa. Opetuksesta huolimatta en koskaan ole kuullut Raijan tai Erkin sanovan mitään yli yhden sanan mittaista ilmausta millään vieraalla kielellä. Onneksi Palmer oppi suomea niinkuin kaikki muutkin vaihto-oppilaamme.

Eräällä sunnuntaipäiväkahvilla juttelimme ulkomanmatkoista. Raija oli tosiaan jo hyvän matkaa yli kolmekymppinen ensi kertaa ulkomaille matkustaessaan. Oulusta Raija ja Erkki tekivät joitakin matkoja Ruotsiin Uumajaan. Kööpenhaminan reissun lisäksi he tekivät ystäviensä kanssa vuonna 1962 telttailumatkan Ruotsiin ja Tanskaan asti. Satoi kuulemma koko ajan.

Matkoista on jäänyt mieleen jännittävät rajanylitykset ja salakuljetus. Erkki oli jo kuororeissuiltaan salakuljettanut frakkinsa vuorien välissä Raijalle sukkahousuja 1950-luvun alussa. Ruotsin matkalta oli maahan tuotu luvatta radio. Erkki on dokumentoinut muistemissaan myös sen rajanylityksen, jolloin tullimies ja hiihtäjäsankari Eero Mäntyranta oli viittelöinyt rajalla Ruotsista palaaville Raijalle ja Erkille. Olivat vilkuttaneet takaisin ja hymyilleet tuolle aikansa julkkikselle. Oulussa odottivat poliisit ja purkivat koko lastin asemalla. Olisi pitänyt tullissa pysähtyä. Sillä kertaa ei lastissa ollut mitään laitonta. Suomi oli pitkään sotien jälkeen hyvin suljettu ja säännöstelty maa.

Raijan tallentamien lehtileikkeiden joukosta löytyneet lehtijutut vaihto-opilaista kuvaavat hellyyttävästi kansainvälistymisen tilaa puolisen vuosisataa sitten. Tuolloin massaturismi etelään oli vasta nupullaan, eikä Suomessa käytännössä ollut juuri maahanmuuttajia. Ulkomaalainen oli uutinen ja nähtävyys maaseutukauppalassa ja vielä jokunen vuosi myöhemmin maaseutukaupungissakin.

Uutisen aihe: amerikkalainen Jämsässä. Raijan ja Erkin arkiston lehtileike. Päiväys harmittavasti puuttuu. Lehtileike saatavilla Raijan ja Erkin arkistosta.