Katoavia, sähköisiä jälkiä

Valokuva-albumin kuvat on helppo skannata. On myös helppoa haastatella vanhempia ja siirtää haastattelut arkistoon tiedostomuodossa, joka pitäisi olla muunnettavissa jonkun ajan kuluttua muotoon, jota edelleenkin voi katsella, kuunnella tai lukea. Sehän on kai sähköisen arkistoinnin perusidea.

Vanhempani ovat pitkän elämänsä aikana kirjoittaneet satoja sivuja omia muistelmiaan. Suuri osa on siististi kirjoitettuna ja tallennettuna heidän tietokoneelleen.

Erkki taisi hankkia IBM:n joskus eläkkeelle siirryttyään 1980-luvulla. Sittemmin hän on päivittänyt koneen Finntekin PC-koneeseen kerran tai pari. Nettiyhteyttä kokeiltiin jonkin aikaa, mutta se jäi, koska koneen pääasiallinen käyttö liittyy kirjoittamiseen ja Erkin ylläpitämiin energiankulutusta tai taloudenpitoa koskeviin taulukoihin. Heille tietokone ei ole sosiaalisen median väline. Raija ei koneeseen koske.

Viimeksi Raijan ja Erkin luona käydessäni ajattelin ottaa heidän muistelmistaan ja Mari Mörön kursseilla tehdyistä novelleista kopiota arkistoon laitettavaksi ja julkaistavaksi. Käytiin läpi kirjoituksia ja pohdittiin, mitä niistä kannattaisi tallentaa ja julkaista.

Ja kuten tavallista - Erkin mielestä kaiken voi julkaista, Raija on hieman tarkempi.

Kopiointi tikulle kävi helposti ja ajattelin, että muistelmat oivallisesti tukevat arkiston muuta aineistoa. Raija kyllä muistutti, että on ne "vähän kaunisteltuja". Tästä käytiin kiinnostava keskustelu. Oman äidin (siis Raijan äidin ja minun mummoni) ankaruutta ja vanhempien keskinäisiä välejä ei oikein ole rohjennut kirjallisissa muistelmissa käsitellä. Sehän on tietenkin ymmärrettävää - ei muisteleminen mitään tapahtumien skannaamista ole.

Kotona haluisin vilkaista muistelmia. Eipä onnistunut. Erkki kirjoittaa tietokoneen mukana tulleella Works-ohjelmistolla. Kone on ehkä kymmenen vuotta vanha ja toimii joutuisasti xp-käyttöjärjestelmällä.

Mutta minun Word 2010 -ohjelma ei .wps -tiedostoja tunne tai avaa. Totta, ongelma on aivan varmasti helposti ratkaistavissa. Pannaan faija päivittämään koneensa tai edes tallentamaan jutut johonkin lukukelpoiseen formaattiin ja niin edelleen. Valitettavasti pulma ei ole luonteeltaa vain tekninen, eikä myöskään vain henkilökohtainen.

Erkki on harrastanut tietokoneella kirjoittamista koko eläkeikänsä, eli runsaat 20 vuotta. Pitkä aika tietokoneaikana, mutta yksi hyttysen siiven värähdys historiassa. Tämän pienen värähdyksen aikana isäni kirjoittamat tiedostot ovat muuttuneet lähes lukukelvottomiksi.

Harmillista - parin tunnin surffailun jälkeenkään en löytänyt tolkullista tiedostonmuunninta. Microsoftin konvertterien asennus edellyttäisi service pakkien ja muiden palikoiden "päivittämistä" taaksepäin, jotta konvertointi - ehkä - onnistuisi. Mukavinta olisi minusta muunnattaa tiedostot jossakin verkkopalvelussa, kokeilin Zamzaria - sain selaimet kaatumaan ja tiedostot kääntymään PDF:ksi ja DOC:ksi, mutta huomattava osa teksteistä on tyhjää ja sekavaa merkkimössöä.

Ilmeisesti ei auta kuin seuraavalla kerralla koettaa tallentaa Erkin koneella tiedosto kerrallaan johonkin helpommin muunnettavaan muotoon. Saa nähdä, kuinka käy.

Tuntuu huimalta, että yhden ja saman firman (Microsoftin) tuotteet voivat vain parissakymmenessä vuodessa olla täysin yhteensopimattomia. Tämä panee miettimään sähköisen arkistoinnin rajoitteita. Onneksi Erkin ja Raijan jutut taitavat olla kaikki paperillakin.

Rikollista hommaa

Henkilökohtaiseen arkistoon liittyvien tietojen julkaisemista rajoittaa muutama lainsäädännöllinen seikka. Arkistoharrastuksen juridinen puoli on minulle vaikeasti ymmärrettvä ja vastentahtoisesti näihin asioihin perehdyn. Enkä siltikään kovin hyvin juridiikkaa ymmärrä. Sitä laki ei ota huomioon. Siksi on itse yritettävä jotenkin hahmotella, mitä lakeja pitäisi ottaa tässä harrastuksessa huomioon.

Ensinnäkin on tietenkin tekijänoikeus. Valokuvan ottajalla on oikeus teokseensa - valokuvaan - tai siis valokuvan sisältöön. Siis valokuva paperina on vain paperia - valokuvapaperin tekijälle ja paperiprosessin keksijälle emme maksa tekijänoikeukista. Niistä maksamme kertakorvauksen - markkinahinnan materiasta. Sen sijaan valokuvan sisältö on tekijäoikeudella suojattu.

Kuvia ei saa kopioida tai julkaista ilman tekijän lupaa. Jos luvan saa - ilmaiseksi tai rahallista korvausta vastaan - eikun menoksi: kuva nettiin ja kuvan yhteyteen tekijän nimi. Se, että fyysinen kuva on hallussasi ei tee tekemättömäksi sitä, että joku on kuvan ottanut ja hänellä on oikeus kuvan sisältöön. Lupa on saatava.

Paitsi, jos kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha. Sitten kuva ei enää ole tekijänoikeudella suojattu ja kuvan voi julkaista ilman lupaa - sittenkin on - tietenkin - kuvaajan nimi mainittava. Mutkikkaaksi asian tekee se, että edellä mainittu - niin olen ymmärtänyt - koskee vain sellaisia valokuvia, joita ei katsota teoksiksi. Jos valokuva arvioidaan valokuvateokseksi, onkin kuva tekijänoikeuksista vapaa julkaistavaksi vasta 70 vuotta valokuvan ottajan kuoleman jälkeen.

Yksityisen, vanhempieni arkiston kannalta asia on hankala. Kaikki ennen isäni hankkimaa kameraa otetut ja vanhempieni nuoruuden ja lapsuuden muistia ryydittävät valokuvat ovat jonkun muun kuin heidän itsensä ottamia. Vaikka kuvat ovat fyysisesti vanhempieni albumeissa, ei heillä ole kuviin tekijänoikeuksia.

Raija äitinsä Alma Lavikaisen kanssa Jyväskylän Kauppakadulla joskus 1930-luvulla. Tuolloin oli kaupungin kaduilla  kuulemma valokuvaajia, jotka ottivat kadulla kulkevista valokuvia ja he myivät niitä sitten kuvattaville. En tiedä kuvaajaa ja tulkitsen, että tämä valokuva ei ylitä teoskynnystä.

Minä olen tulkinnut niin - kysymättä keneltäkään, että yksikään vanhempieni valokuva-albumeissa oleva kuva ei ole varsinaisesti valokuvateos - ne ovat tavanomaisia, taitavasti otettuja, mutta ensisijaisesti dokumentoivia valokuvia, eivät ensisijaisesti taideteoksia. Harmi, että useimmista kuvista ei ole tekijääkään tiedossa. Se pitäisi ottaa selville, mutta tässä kohtaa olen päättänyt rikkoa lakia tietoisesti. Jos tietoa ei ole kuvan yhteydessä, en ole sitä lähtenyt etsimään joskus 1930-luvulla Jyväskylän kadulla otetusta valokuvasta.

Valitettavasti lain rikkomminen tässä harrastuksessa ei rajoitu vain tekijänoikeuksien rikkomiseen. Vielä raskauttavampaa on se, että olen digitoinut ja julkaissut kuvia, joissa esiintyy henkilöitä, joilta en ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen.

Olen syyllistynyt yksityisyyden suojan loukkaamiseen. Olisi pitänyt kysyä lupa kuvissa esiintyviltä henkilöiltä.

Koska melkein kaikissa Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvissa on henkilöitä, joista osa on edelleen hengissä ja joiden lapset suurimmaksi osaksi ovat hengissä, en voi tällaisia kuvia ilman lupaa julkistaa. En ole lupia kysellyt - enkä aio kysellä.  Suurin osa kuvista olisi henkilösuojalain mukaan kai jätettävä julkaisematta. Joidenkin kuvien kohdalla otan tietoisen riskin.

Tässä upeassa 1940-luvun lopun luokkahuonekuvassa on äitini työssään. Kuvassa on myös kolmisenkymmentä kansakoululaista. En ole tavoittanut heitä, enkä siis lupaa kysynyt. Kuvan ottajakin on tuntematon. Olen kuitenkin ilahtunut tästä kuvasta, koska näen äitini siinä työskentelemässä aidossa ympäristössä.  

Henkilökohtaisen arkiston perusidea - tässä tapauksessa - on olla sosiaalinen. Muisti on tekemistä, sillä ei ole mitään virkaa, jos sitä ei voi jakaa. Valokuvat ovat muistin jälkiä, apuvälineitä, joiden kuuluminen vain jonkun yksittäisen henkilön omaisuudeksi on minusta kyseenalaista.

Diaillan, valokuva-albumin katselemisen ja nettijulkaisemisen ero on siinä, että diailtoja ei enää pidetä, eikä kukaan jaksa katsella mummon kanssa kuvia albumeista. Jää tarinat kertomatta ja yhteys syntymättä. Se, jos mikä, tuhoaa kulttuuria, uhkaa yksilön oikeutta kertoa omaa tarinaansa ja kaventaa yksilön sananvapautta.

Valokuva ja yksityisyyden suoja henkilötietolain kannalta

http://www.tietosuoja.fi/uploads/qw2kuu7_1.pdf  

Valokuvaajan tekijänoikeusopas

http://www.finnfoto.fi/files/2007/12/valokuvaajan_tekijanoikeusopas.pdf

Yhteiskunnan vai minun muistini?

Olen lueskellut syksyn ratoksi netissä julkaistua Arkistolaitoksen teosta - ARKISTOT YHTEISKUNNAN TOIMIVA MUISTI. Se on alaotsikkonsa mukaan Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Kuivakasta nimestään huolimatta se on oikein kiinnostava ja hyvin toimitettu oppikirja.

Nyt kun olen ryhtynyt harjoittelemaan henkilökohtaista, vanhempieni arkiston muodostamista, olen törmännyt tuon teoksen kautta muutamaan kiintoisaan kysymykseen.

Ensinnäkin, mikä on yksilön, yksityishenkilön suhde arkistoon? Voiko yksityishenkilön aineistosta oikeastaan syntyä arkistoa? Arkistot yhteiskunnan muisti -teoksessa todetaan, että: "Varsinkaan yksityishenkilöiden kohdalla ei useinkaan voi puhua arkistonmuodostuksesta muuten kuin tuota käsitettä kovasti venyttäen." Vaikuttaa siltä, että arkistoja muodostavat lähinnä sellaiset oliot, joita kutsutaan organisaatioiksi.

Selkeämpiä arkistonmuodostajia ovat viranomaiset, joiden toimintaa säädellään lailla. Yksi tärkeä osa tuota toimintaa on toiminnasta syntyvien asiakirjojen säilyttäminen. Muita sellaisia organiosaatioita, joita em. oppikirjassa mainitaan,ovat valtion laitosten lisäksi kunnat, kirkko ja yritykset.

Yhteiskunnan muistin kannalta on harmillista, jos arkistoja - eräänlaisia muistin raaka-ainevarastoja - yhteiskunnan toiminnasta muodostavat vain viranomaiset ja niiden organisaatiot.

Se on harmillista siksi, että yhteiskunta kohdataan aina yksilön omana kokemuksena, eikä kokemusta voi palauttaa kovin verevästi tai uskottavasti viranomaisten asiakirjoiksi - luulisin.

Toinen minua askarruttava kysymys liittyy siihen, miten oikeastaan ymmärretään organisaatio - vaikkapa valtion virasto? On tietenkin selvää, että esimerkiksi poliisi on poliisi ja poliisi tekee poliisin asioita, kuten poliisin kuuluu poliisin asioita tehdä ja poliisin asioista jää aina poliisin asiakirjan jättämiä pysyviä jälkiä. Sakkoja, kuulustelu- ja tutkintapöytäkirjoja jne. Epäilen, että sama selkeys ei jatku kovin monilla julkisilla aloilla. Yhä useammin asiat on ulkoistettu, monista tehtävistä vastaa jokin tilapäinen organisaatio, kuten projekti. Harva itseään kunnioittava organisaatio jättää mahdollisuuden organisaatiomuutokseen, fuusioon, pilkkomiseen, uuteen missioon ja visooon käyttämättä. Tämä pätee myös julkisiin organisaatioihin.

Kenen dokumentti tämä oikeastaan on? Isäni vai Teknisen korkeakoulun?

Organisaatioita ei siis oikeastaan ole sellaisina pysyvinä organisaatioina, kuten on ollut tapana ajatella. Organisaatiot ovat koko ajan muotoutumassa. Niillä on erimittaisia elinkaaria, kuten asiakirjoillakin. Pysyvät organisaatiot eivät ehkä sittenkään enää ole yhteiskunnan pitkäaikaisen muistin lähtökohta edes teknisesti? Ihminen elää Suomessa keskimäärin yli 70 vuotta. Mikähän mahtaa olla organisaatioiden keskimääräinen eliniänodote?

Kolmanneksi minua askarruttaa kysymys siitä, kuinka uskottava tai todistusvoimainen on organisaation, prosessin ja siitä jäävän asikirjajäljen kolminaisuus? Mielestäni asioiden hallinta organisaatioksi kuvitellun järjestelmän näkökulmasta on aina organisaation toiminnan ja siitä jäävien jälkien hallintaa. Siksi se ei voi saavuttaa kovin uskottavaa kuvaa muusta kuin omasta toiminnastaan. Tämähän on tietenkin itsestään selvää. Organisaatioiden ensisijainen (piilo)tehtävä on suojata omaa toimintaansa kansalaisilta.

Eikö edellä mainituista syistä, kansakunnan ja kansalaisten kokemuksen näkökulmasta olisi järkevintä panostaa juuri henkilökohtaisiin arkistoihin?

Jos jokaisella kansalaisella olisi henkilökohtainen sähköinen arkisto, jonne voitaisiin tallentaa kaikki häntä itseään koskeva aineisto, kaikista niistä organisaatioista, joissa hän asioi ja toimii, hän saisi huomattavasti paremmat edellytykset valvoa omaa etuaan ja ymmärtää yhteiskunnan hänelle myöntämien palveluiden ja yhteiskunnan vaatimusten kokonaisuus. Yhteiskuntahan ei muista oikeasti mitään - vain yksilö voi muistaa. Siksi henkilökohtainen arkisto voisi rakentaa kansalaisten yhteiskuntaa.

Elämäni arkisto

Viimeksi julkaisin ryppään kuvia Kuusamosta. Ihmettelin, mistä kuvat saattaisivat olla, Kuusamosta vai Puolangalta. Emme päässeet heti Raijan ja Erkin  kanssa yksimielisyyteen. Onneksi setäni Esa, joka on ollut Puolangalla Erkin kanssa hommissa, kävi vilkaisemassa kuvia ja sanoi, että Puolangalla ei sellaisia taloja näkynyt, joita viime postauksessa näytin. Kuusamosta siis! Kiitoksia Esalle tiedoista. Myöhemmin on tulossa Puolangan kuvia - näkyyköhän niissä Esaa? Tänään piinaan kumpaakin lukijaani teorioilla...

*****

Julkisten organisaatioiden arkistonmuodostus perustuu muun muassa organisaation tehtäviin. Ne puolestaan perustuvat lakeihin, asetuksiin ja määräyksiin.

Organisaation voi olettaa tekevän samoja asioita pitkän aikaa ja näistä asioista jää kirjallisiä jälkiä todisteeksi tehdystä toiminnasta - niitä sanotaan asiakirjoiksi.

Vaan miten toimittaisiin ihmisen elämänarkiston kanssa? Miten jäsennetään tehtäviksi, ryhmiksi tai sarjoiksi ihmisen elämä?

Toki ihminen elämänsä aikana jättää itsestään monenlaisia kirjallisia ja muita jälkiä maailmalle. Osa jäljistä pidetään pitkään tallessa, osa päätyy kuormalavalle kierrätettäväksi. Eikös jokunen viikko sitten presidentti Halonen noussut otsikoihin, kun hän osallistui muiden mukana kuolinpesän jäämistön seulontaan Helsinkiläisen kerrostalon edustalla?

Raijan ja Erkin arkistoprojektin intuitiivisena lähtökohtana ovat olleet valokuva-albumit. Valokuvat ovat todistusvoimaisia jälkiä, joita modernissa yhteiskunnassa on käytetty jo kymmeniä vuosia muistin apuvälineenä.

Arkiston aineisto ei tule rajoittumaan vain valokuviin, mutta valokuvien katselun kautta päädyin jonkinlaiseen ryhmittelyyn siitä, miten kuvia voisi järjestää. Aloitin 1950-luvulla otetuista kuvista, jotka on järjestetty albumeihin. Albumit ovat jotakuinkin aikajärjestyksessä.

Valokuvia voi luokitella muutenkin - esimerkiksi aiheen mukaan. Kuvat liittyvät johonkin tilanteeseen tai ajankäytön tapaan. Koska tiedostojen nimeäminen on minulle aina vaikeaa, koetin keksiä jonkin nimeämissäännön, jonka avulla ei tarvitsisi pähkäille nimeämistä. Niinpä aloin huomaamattani tekemään aineiston luokittelua. Luokittelin kuvia sellaisiin kategorioihin kuten vapaa-aika, työ, opiskelu ja armeija. Kun olin aikani kehitellyt muitakin asiamättäitä, tuntui siltä että oikeastaan jäsentelen yleistä ajankäyttöä.

Koska arkistointi on vakavaa tiedettä ja kategorioiden keksiminen on kerettiläisyyttä, päätin perustaa arkistonmuodostussuunnitelmani toiminnat Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksessaan käyttämään luokitukseen.Siinä yli 80 luokkaa, mutta pääluokkia vain kuusi (muistaakseni - tarkista www.tilastokeskus.fi) - Ansiotyö, Kotityö, Opiskelu, Vapaa-aika, Henkilökohtaiset tarpeet ja Nukkuminen.

Tämä ryhmittely tuntui aluksi loistavalta ja ajattelin sen ratkaisevan pulmani - teoriassa edellä mainitut toiminnat kattavat kaiken. Tein komean kaavion ja Excell-taulukon ja olin tyytyväinen itseeni. Sitten palasin aineiston pariin.  Kun katselin muutamaa viikkoa aiemmin lajittelemaani kuvarypästä Kuusamosta vuosilta 1952-1955, huomasin, että olin käyttänyt paljon vaivaa keksiäkseni kuvia ryhmitteleviä nimiä ja olin päätynyt tällaiseen luokitteluun:

vapaa-aika_kesä
vapaa-aika_talvi
koti
kylä
työ

Tämähän ei vastaakaan myöhemmin keksimääni luokittelua. Mitä nyt pitäisi tehdä? En millään viitsisi muuttaa vaivalloisesti nimeämiäni 44 kuvaa tilastokeskuksen ja sitä soveltavan oman luokitukseni mukaiseksi. Toisaalta luokittelun puhtauden kannalta Kuusamosarjan nimeämislogiikka on hämärä ja tuhnuinen: siinä on vuodenaikoja, paikkoja ja työ. Sama kuin antaisi lapsille ohjeeksi järjestää kirjahyllyn kirjat pituuden, paksuuden ja värien mukaan!

Sitä paitsi mihin luokkaan laitat kuvan, jossa mummoni katselee, kun veljeni syö syntymäpäiväkakkuaan. Kakun on ehkä tehnyt mummo itse, jolloin voisi ajatella että kuva esittää kotityön tuloksia ja varmasti kyse on myös kotikasvatuksellisesta interventiosta, jossa Pikku-Jyri oppii yhteiskunnan järjestystä syntymäpävärituaalin kautta. Ja kuuluuko kaksivuotiaan viettämä aika yleensä vain vapaa-aikaan? Ei toimi.

Sitäpaisti eiköhän suuri osa 50-luvun valokuvista liity vapaa-aikaan. Kyseessähän on ollut ennen kaikkea valokuvaamisesta. Periaatteessa jokainen valokuva jäsentyy toimintana kategoriaksi "valokuvaaminen". Sehän on yksi vapaa-ajanviettomuoto. Työstä ja kotitöistä kuvia tuskin on liiemmin otettu. Siksi vapaa-ajankuvia pitäisi luokitella enemmän (jos luokittelun ideana on saada jokin iso kokonaisuus jäsennellymmäksi) ja työkuvia tuskin lainkaan.

Koska koko arkisto tuskin avautuu ennalta määriteltävien kategorioiden avulla, päätin ryhmitellä arkistonmuodostajien, Raijan ja Erkin pitkän elämän muillakin tavoilla.  Otan vapauksia järjestyksen systemaattisuudesta. Jaoin aineistot ensinnäkin kahteen ryhmään, jota toista jäsentää arkistonmuodostajien  tärkeät elämänvaiheet: lapsuus, koulu, opiskelu, armeija (Erkki) ja työ (Raija). Nämä vaiheet  kuvaavat arkistonmuodostajapariskunnan esivaihetta. Fuusion jälkeen, vuodesta 1951 alkaen, ryhmittelen aineistoja paikkakunnittain, koska tämän pariskunnan ja heidän perheensä elämänkulkua jäsentää luontevasti eri puolella Suomea sijaitsevat paikkakunnat ja niillä vietetty aika.

Paikkakuntakohtaisten kuvien ryhmittely saa luvan perustua sellaiseen järjestykseen, mikä kuvien perusteella vaikuttaa luontevalta - olkoon tämä sitten omatekoisen arkistoni grounded theory.

Tässä kaaviomuodossa sovellettu AMS.  Eikö ole hieno! Tuleekohan arkistosta tällainen?

Provenienssiperiaate - kuinka pysyvää on järjestys?

Sukulaiset, tuttavat ja työtoverit on melko helppo tunnistaa ja muistaa pitkänkin ajan kuluttua. Sen sijaan työelämän monet ja nopeasti muuttuvat tilanteet saattavat unohtua nopeasti. Erkin ja Raijan Kuusamossa ottamissa kuvissa on muutama hieno kuva, joiden alkuperästä olin hieman erimielinen arkistonmuodostajien - eli siis vanhempieni -   Erkin ja Raijan kanssa.

Tämä johdattikin minut kiinnostavan arkistoteoreettisen kysymyksen äärelle: mikä on valokuva-albumin alkuperäisen järjestyksen merkitys? Yleensä vanhempieni varhaisimmat valokuva-albumit sisältävät paljon saman albumin sisältä irronneita, toisista albumeista irronneita kuvia tai kuvia, joita ei koskaan ole kiinnitetty mihinkään albumii. Lisäksi albumeissa on kuvia, joista osa on (ehkä) kiinnitetty takaisin samaan albumiin, josta se on irronnut tai albumista irronnut kuva onkiinitetty toiseen albumiin. 

Jos ajatellaan valokuva-albumia "arkistona", on luultavaa, että albumiin on valittu vain osa otetuista valokuvista. Valokuvien suurennusvaiheessa on jo valittu suuresta määrästä negatiiveja osa otoksista paperivedosta varten. Niistä kuvista on sitten valittu albumiin kiinnitettävät kuvat. Albumeja muutaman vuosikymmenen jälkeen katseltaessa näyttää siltä, että kuvia on kiinnitetty jotakuinkin aikajärjestyksessä, sitä tahtia, kun uusia kuvia on kehitetty. Toisaalta, jos kuvia on kiinnitetty albumeihin vasta pitkän ajan kuluttua, voi järjestys ollakin ihan toinen. Lisäksi albumi on oma "teoksensa", jonka tyhjiä sivuja, joista kuvat ovat kadonneet (tai ne on jostakin syystä poistettu), on esteettisistä syistä parempi täydentää. Niinpä ei ole ollenkaan kummallista, että albumissa, jossa on pääasiassa 1950-luvulla otettuja kuvia, onkin yllättäen 1970-luvulla otettuja kuvia.

Kun minä digitoin näitä vanhempieni valokuva-albumeiden kuvia, en yritä muuttaa niiden sisältöä sinänsä miksikään. Toki irtokuvien järjestys menee vääjäämättä sekaisin tällaisessa toiminnassa. Mutta albumeissa kiinni olevat kuvat - oli järjestys mikä tahansa - muodostaa tässä tilanteessa albumien alkuperäisen järjestyksen. Arkistoihmiset taitavat puhua provenienssi-periaatteesta. 

Näissä isäni ottamissa (uskon niin, että ne ovat hänen ottamiaan) hienoissa kuvissa on vanhoja rakennuksia ja nuoria ihmisiä ja albumissa lyijykynällä kirjoitus "Tahkolan talo". Isäni ja äitini mukaan kuvat eivät ole Kuusamosta vaan Puolangalta. Tämä jäi  minua hieman askarruttamaan, koska kuvat ovat aika hyvin liimattuina albumissa, jossa ei ole muita kuvia Puolangalta. Lisäksi Puolangalta otetut kuvat ovat pääasiassa dioja.

Uskotutmiehet Yrjö Veteläinen, Vihtori Ronkainen ja kartoittaja Arvo Etelämäki. Kuva on kai otettu jossakin Rukajärven seudulla.

Isäni muistaa hyvin uskotut miehet, mutta ei lainkaan samalle sivulle kiinnitettyjä taloja tai lapsia kuvissa (kuvat alla). Kun penäsin, miksi kuvat sitten ovat juuri tällä kohdalla albumia, hän alkoi taipua ajatukseen, että kuvat voisivat sittenkin olla Kuusamosta. Ehkä. Jos albumin kuvat ovat alkuperäisjärjestyksessä, niin todennäköisemmin kuvat ovat Kuusamosta. Itse kuvista kumpikaan vanhemmistani ei muista juuri mitään. Siksi kuvien järjestys albumissa saattaa olla se tekijä, jonka perusteella kuvista voidaan jotakin päätellä. Se lienee provenienssiperiaatteen tai alkuperäisen järjestyksen säilyttämistä puoltava perustelu? Tämä asia on sukua kielitieteen kontekstille; on vaikeaa ymmärtää jonkin sanan tai ilmauksen merkitystä, jos ei ymmärrä missä yhteydessä ja ympäristössä sana on alun perin ollut käytössä.

Tämän takia päätin sittenkin järjestää kuvia albumeittain ainakin siinä määrin, että tiedän missä albumissa alkuperäiset kuvat ovat. Siitä syntyikin hieno merkintäjärjestelmä - nyt albumeissa on salaperäinen, mutta hyvin perustellusti valittu kirjainnumerokoodi, jotta osaaan yhdistää skannatun kuvan alkuperäiseen albumiin. 

Osaisikohan joku Kuusamon kävijä tai Puolangan tuntija sijoittaa nämä 50-luvulla otetut kuvat ja henkilöt jonnekin?   

Keitä he ovat?

Onko tämä Kuusamosta?

Talo Kuusamosta vai jostakin muualta?

Kuvia Kuusamosta

Vanhempani muuttivat Kuusamoon vuonna 1953, kun isäni komennettiin toimittamaan isojakoa. Isojakoa oli tekemässä joukko nuoria maanmittausinsinöörejä. Kuusamossa oli vieläkin sodan jäljiltä asuntopula ja olosuhteet olivat muutenkin melko ankeat nykymittapuulla ajateltuna.

Isojakoinsinöörit perheineen harrastivat ja viettivät vapaa-aikaa paljon yhdessä. Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvista näkyy nuorten perheiden retkiä, laskettelua Rukan rinteillä ja yhteisiä illanviettoja. Kuusamon isojaosta on kirjoitettu historia (Elias Savola), joten tuota vaihetta on dokumentoitu hyvin yleensäkin. Isojakoinsinöörit olivat aktiivisia kulttuurissa, urheilussa ja elinkeinojen kehittämisessä. Seppo Ervasti kuvaa heitä "Johdannossa Kuusamon historiaan" -kirjassa "uusien tuulien" tuojina. Kuorotoimintaa piristivät entiset polyteknikkojen kuoron kuorolaiset, joista Erkki oli yksi.

Erkillä oli uusi, ensimmäinen oma kamera ja itsetehty suurennuskone, jonka tekemiseen hän oli saanut ohjeet tätinsä mieheltä, Rehtilän Topilta. Kuvia on otettu Kuusamon kirkonkylästä, Erkin työmailta (hän oli jakamassa Rukan seudun maita), lapsista ja huimista Kuusamon maisemista. Kuusamoaiheiset kuvat ovat ensimmäisiä vanhempieni itse ottamia kuvia. Ehkäpä 1950-luvun alussa kameroiden hankkiminen on alkanut yleistyä muutenkin? Miten lie ollut filmin saatavuuden suhteen? Nuoren perheen ensimmäisten hankintojen joukkoon kamera on kuitenkin kuulunut.

Mutta tässäpä valikoima digitoitujen ja arkistoitujen albumeiden kuvista.

Tässä kuvassa veljeni Jarmo (edessä) ja Jyri (takana) ovat Erkin kyydissä. Tyylikästä perhepolkupyöräilyä! Ehkäpä kuvan on ottanut Raija?

Raija Jyrävällä

Raijan kertoman mukaan kesällä ja talvella tehtiin retkiä Rukalle ja Jyrävälle sekä muihin lähiseudun luontokohteisiin, kamera oli aika monella retkellä mukana - onneksi. 

Veljeni Jyri leikkii autoilla - autoilu oli tuohon aikaan Kuusamossa kuulemma huonojen teiden vuoksi hankalaa. Ensimmäisenä Kuusamo-talvena maanmittarit laittoivat - Erkin kertoman mukaan - autot saksalaisilta jääneeseen kasarmiin säilöön. Ketkähän ovat Jyrin kanssa autoa fiksaamassa? Onkohan auto Erkin Austin?

Kyläilemässä ilmeisesti Hannu Rankka, Jaakko Hannula ja Niilo Rankka.

Olohuoneessa otetuista kuvista ilmenee, että hyllyllä on myös levysoitin - sekin on itse tehty. Tarkastimme kesällä 2013 Raijan ja Erkin äänilevykokoelmaa ja sieltä löytyi myös 1950-luvun äänilevyjä. Muistan kuunnelleeni hyllystä löytynyttä Les Paulin ja Mary Fordin "Mister Sandman" -biisiä joskus 1980-luvulla, kun 50-luku oli muodissa. Ehkä tätä levyä on soitettu Kuusamossa? Tosin Les Paulin ja Mary Fordin versio on kai julkaistu vasta vuonna 1955, näinköhän se olisi ehtinyt niin tuoreena Kuusamoon? Kirjahyllyssä lienee Erkin Yhdysvaltojen matkan muistona yliopistoviiri.  

Kuusamon kirkonkylä näyttää muutamassa keväisessä (?) kuvassa varsin vilkkaaalta. Ehkä kylällä on ollut markkinat? Raijan seurassa Aarre ja Leena Terho.

Tuo maitokannu on edelleen olemassa, maidonjakelussa ja pakkauskuluttamisessa on tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä aika paljon.

Alma-mummo on tullut veljeni Jyrin kaksivuotissyntymäpäiville. Vuosi on siis 1954.

Sukulaisvierailulle ovat lähteneet myös Vihtori-vaari ja Erkin pikkuveli Esa sekä pikkusisko Else. Taustalla näkyy Kitkantien varrella sijainnut kelloseppä Tammen talo, jossa vanhempani asuivat Kuusamossa.

Rukan rinteillä ei 50-luvulla ollut hiihtokeskusta. Maanmittareiden joukossa oli innokkaita urheilumiehiä, joten pian Rukan rinteillä oli urheilutoimintaa. Maanviljelyn kannalta hankalan jyrkkärinteisen vaaran hyödyntäminen taloudellisesti mielekkäällä tavalla edellytti maan jakamista ja omistamista sekä vapaa-ajan kaupallistumista. Molemmissa muutoksissa olivat mukana maanmittarit perheineen. Tässä näitä hiihtokeskuksen edelläkävijöitä on vapaa-aikaansa viettämässä - ehkä talvella 1955? Keskellä Raija vieressä Raija ja Hannu Rankka. 

Rukan pujottelurata ja aika vauhdikasta hiihtoa. Äitini mielestä kilpailuja ei heidän aikanaan Rukalla vielä järjestetty. Kuuntele, kun Raija ja Erkki muistelevat Rukan ensimmäistä rinnettä. 

Tähän aiheeseen sopivia tietoja muualla:

Ylen elävä arkisto: Vuolaiden vesien Kuusamo vuodelta 1958. Tämä on tehty muutama vuosi sen jälkeen, kun vanhempani olivat jo muuttaneet Kuusamosta, mutta ajan ilmapiiriä filmistä aistii hienosti.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vuolaiden_vesien_kuusamo_23986.html#media=23988

Rukatunturi on yksi Suomen suurimmista hiihtokeskuksista. Hiihtokeskuksen sivuilta saa nopean katsauksen Rukan historiasta:
http://www.ruka.fi/talvi/etusivu/?file=content_exec&id=361&submenu=174

Valintoja ja tallennusta

Arkiston ideana on kai pitää aika pitkään tallessa jotakin, jota pidetään niin arvokkaana, että arkiston sisällöllä voi tehdä jotakin joskus pitkän ajan kuluttua.

Esimerkiksi muuan Nooa oli saanut kerran sisäpiiritietoa äkillisestä ilmastonmuutoksesta ja ärhäkästä tsunamista. Fiksuna miehenä Nooa rakensi ARKIN, jonne hän kokosi analogisen DNA-arkiston. Lautta toimi edustavana biomassa-varastona, jossa oli riittävästi aineksia uusien kopioiden tekoon elukoista sitten, kun vedenpaisumus oli ohi.

Digitaalinen perhearkisto toimii vähän samalla periaatteella. Ihan kaikkea ei panna talteen, vaan vain sellaiset näytteet, jotka jotenkin ovat edustavia. Mikä sitten on riittävän edustavaa ja millä periaatteella valinnat tehdään, onkin melko kiperä pulma. Oikeat arkistoihmiset taitavat puhua seulonnasta.

Minä tein valintoja eli seuloin kuvia vanhempieni kanssa käytyjen keskustelujen ja omien mieltymysteni perusteella sekä aiheen toistuvuutta vältellen.  Esimerkiksi jos kaksivuotiaasta isoveljestäni olisi viisi ammekuvaa, ottaisin niistä vain yhden. Jos vanhempani puhuivat jostakin kuvasta paljon, arvelin sen olevan merkittävä kuva. Itse suosin kuvia, joissa näkyy arjen elämää, työntekoa ja kylänraitteja.

Tallensin kuvia oman tietokoneeni kovalevylle, mutta alusta alkaen oli selvää, että halusin tallentaa kuvat varmemmin ja toisaalta myös jakaa kuvia sisarusteni ja miksei kenen tahansa Raijan ja Erkin elämästä kiinnostuneiden kanssa. Päätin kokeilla kahta eri palvelua. Kokeilen Google Drive -palvelua ja oman työnantajani Mikkelin ammattikorkeakoulun YKSA-arkistopalvelua.

Tuleepahan kuvat tallennettua ainakin kolmeen eri fyysiseen paikkaan. Pysyvät aika varmasti tallessa - luulisin. Mutta saakohan niitä koskaan enää pois?

Googlen palvelut ovat tiettyyn rajaan asti ilmaisia. Gmail-tunnus minulla onkin, joten ryhdyin perehtymään Googlen mahdollisuuksiin. Siirsin kuvat (ja äänitiedostot) driveen, kun olin ensiksi ladannut sovelluksen koneelleni. En ihan heti päässyt Driven toimintaperiaatteista jyvälle, mutta muutamien tiedostojen häviämisen jälkeen sekin sujui. Googlen Picasa kuvapalvelu vaikuttui oikein mukavalta palvelulta ja latasin senkin koneelleni. Siinä on monia hienoja ominaisuuksia, kuten kasvojen automaattinen tunnistaminen ja henkilöiden nimeäminen, mahdollisuus sijoittaa kuva Googlen karttasovellukseen, mikä on kaltaiselleni karttafriikille ja toisen arkistonmuodostajan ammatin (maanmittausinsinööri) vuoksi on mainio juttu!

Googlen palveluiden kokeilemiseen (mukaan lukien tämä Bloggeri) minulta meni pari päivää aikaa. Perhearkiston kuvien tallentamisen ja esittämisen kannalta palvelu varmaan riittää useimmille. Toisaalta sovelluksia on aika paljon ja niiden yhteensovittaminen ei ole ihan selkeää. Esimerkiksi koneellani on Picasa-sovellus, mutta netissä toimiessani on myös Google+ -palvelu, josta löydän samaiset kuvat hieman erilaisessa käyttöliittymässä. On hienoa, että henkilökohtaiset laitteet ovat osa maailmanlaajuista verkkoa, mutta on jotenkin hämäävää (minulle), että en ihan aina ole selvillä siitä, käsittelenkö nyt kuvia Drivestä vai omalta koneeltani. 

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin nuhjuiselta, että luultavasti kaikki maailman tiedustelupalvelut ovat läsnä näissä isoissa palveluissa tavalla tai toisella. Toisaalta: jos arkistoin aineistoja jonnekin internetiin, on jossakin kuitenkin sellainen tietoliikennereikä, josta joku ahne tidustelupalvelu nappaa äitini rippikuvan. Entä sitten?

Yksaa olen kokeillut toistaiseksi vain minimaalisesti, mutta sen käyttö on kyllä helppoa, eikä se se sotkeennu Googlen kokonaispalveluun, jossa ei aina voi olla varma siitä, mihin kaikkeen sitoutuu. Yksa on arkistopalvelu. Vedän vähän kotiinpäin, mutta minusta on parempi, että edes jotkut asiat ovat sitä, mitä ne lupaavat olla. Autokin on auto, eikä mikään liikkumistarpeen kokonaisratkaisu.

Seuraavissa blogeissa ehkä julkaisen jo kuviakin. Malttia.