Valloittavaa valtaa

Vanhempieni valokuvien järjestäminen, digitointi ja tallentaminen on hauskaa. Sen hauskuutta - tai paremminkin  valloittavuutta - on hieman vaikea selittää, yritän silti.

Lapsena keräilin kaikenlaista. Ihminen on keräilijä. Keräsin ainakin postimerkkejä, urheilijoita esittäviä kortteja, tarroja, sarjakuvalehtiä, pienoismalleja ja muovisotilaita. Aika moni muukin touhusi samojen asioiden äärellä. En ollut keräilyhommissakaan kovin menestynyt, mutta jonkin aikaa keräily oli jotenkin koukuttavaa.

Miksi? Ehkä siksi, että keräilija on osa keräilijöiden joukkoa, jossa ihmisten kanssa ollaan tekemisissä tavaroiden välityksellä. Tavaravaihtoon perustuva kommunikointi on maailmanlaajuisesti toimiva, rauhanomainen ja täysin lyömätön ihmiskunnan keksintö. Mikään muu elukka ei ole kehittynyt niin pitkälle keräämisessä ja vaihtamisessa kuin ihminen. Keräily on demokraattistakin - persoonallisuutesi ominaisuudet eivät ole menestyksen esteenä - vain hallussasi olevien keräilynkohteiden määrä ja arvo merkitsevät. Et sinä.

Kun vain harvan ihmisen tarvitsee enää kerätä ruokaa ja polttopuita hengen pitimikseen, olemme keksineet kaikenlaisia symbolisia keräilyn kohteita, joiden avulla voimme mittauttaa arvomme ja asemamme - ja kuluttaa pitkiä ja yltäkylläisiä päiviämme.

Äitini isä, Juho Lavikainen joskus 1930 tai 1940 -luvulla. Kuvaaja tuntematon, luultavasti Jyväskyläläinen valokuvaamo.  Olen keräilijä, kerään vanhoja valokuvia ja asetan ne sellaisiin yhteyksiin, johon niitä ei - ehkä - koskaan tarkoitettu. Jos isoisäni on vapaaehtoisesti valokuvattavaksi mennyt, hän ehkä halusi kuvan katseltavaksi. Mutta halusiko hän kuvansa vain joidenkin nähtäväksi?

Postimerkit ovat yksi hyvä esimerkki, mutta ehkä parempia nykykeräilyn kohteita ovat vaikkapa facebookin kaverit tai ulkommanmatkoilta otetut ja somessa jaetut valokuvat.

Mikä tahansa keräily on ihmiselle luontaista. Keräilemällä voi tyydyttää yhteenkuuluvuuden tarvetta, mutta keräilemällä voi myös sammuttaa vallanjanoaan. Kun keräät, samalla valikoit ja järjestät. Järjestys on korkein vallankäytön muoto.

Kun valikoin digitoitavaksi kuvia valokuva-albumeista ja järjestän niitä ryhmiksi ja kuvaan niitä rajallisella määrällä sanoja, syntyy minun luomani otos maailmasta. Se on minun teokseni. Tietenkin se perustuu toisten tekoihin, mutta otos ja järjestys on minun luomaani ja se, jos mikä on vallankäyttöä.

Se on valloittavaa.

PS Noin vuosikymmen sitten, postmodernin diskurssin (wau) kulta-aikana kirjoitettiin paljon kaikenlaisista valta-asioista - arkistoihinkin liittyen.
On hienoa, että ameriikan arkistoyhdistys pitää lehtiarkistonsa "The American Archivist" laadukkaat artikkelit vapaana (viimeisimpiä numeroita lukuunottamatta). Sieltä löytyy vaikkapa tämä Tom Neshmithin kiintoisa juttu:
Seeing Archives: Postmodernism and the Changing Intellectual Place of Archives

Erkin palvelus puolustusvoimissa

Laatimani arkistonmuodostussuunnitelma Raijan ja Erkin arkistoon perustuu sellaisiin elämänvaiheisiin, jotka arkistonmuodostajien (Raija ja Erkki) elämässä minun mielestäni ovat sellaisia, että ne muodostavat arkistossa oman sarjansa ja oikeuttavat omaan AMS-tunnukseen.

Varusmies.

Tässä blogissa käsittelen arkiston tekemistä amatöörin näkökulmasta yleisilmiönä, mutta toki voimakkaana pontimena on myös jakaa jotakin vanhempieni arkistosta löytynyttä. En oikein ymmärrä, miksi joitakin asioita säilytettäisiin huolellisesti muusta syystä kuin siitä, että ne joskus saatettaisiin jonkun muunkin tietoon?

Ujo arvaukseni on, että kyseessä on identiteetin rakentaminen: tätä tein, tällaisessa touhussa olin mukana, nämä ovat jälkiä siitä, mitä haluan muistaa ja mitä toivon minusta muistettavan. Se, joka muistoista kiinnostuu, haluaa ehkä asettaa itsensä suhteeseen niihin muistoihin ja sillä tavalla sitten rakentaa omaa identiteettiään: "Hei minä tässä - isälläni on tällainen sotilaspassi,  minulla on sivaripassi".

Ote Erkin sotilaspassista.

Tässä blogissa esittelen näytteitä Raija ja Erkki Uotilan arkiston sarjasta "Erkki armeija, AMS-luokka 1.A.33"

Erkillä ei ollut älypuhelinta tai tablettia mukana varusmiespalveluksessaan 1940-luvulla, ei edes filmikameraa. Siksi käytössäni on tuolta ajalta vain Erkin kertomukset, valokuva-albumin kuvat, sotilaspassista 1970-luvulla tehty kopio ja - onneksi - myös netissä julkaistut SA-kuvat!

Erkin sotilaspassin mukaan armeijassa vierähti parisen vuotta. Lukio-opinnot Nurmijärven yhteiskoulussa keskeytyivät asepalveluksen vuoksi. Erkki palveli Helsingin ilmatorjunnassa. Sotaväen ryhmäkuvista aistin modernin maailman henkeä. Joku on jossakin todennut, että sota industrialisoi Suomen. Myös Erkin aselaji - ilmatorjunta - oli modernia ja sangen teknistä. Ehkäpä Erkkikin suuntautui myöhemmin opinnoissaan tekniselle alalle tämän kokemuksen vuoksi?

Santahaminassa siivotaan. Tässä "elokuvassa" Erkki muistelee koulutusaikojaan.
Uotiloiden kuorsaus on aina ollut äänekästä!

Jotakuinkin kaikki nykyteinit ovat tehneet useita lentomatkoja ennen täysikäisyyttään. Tietääkseni Erkki ei ollut lentänyt kertaakaan lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Erkin ilmailusuhde alkoi ilmatorjuntakoulussa, jossa valmistauduttiin suojaamaan - tässä tapauksessa - Helsinkiä ilmahyökkäyksiltä.

Tämän sarjan kuvat ovat jonkun Erkin aseveljen tai jonkun muun ottamia kuvia. Aivan samoja kuvia on luultavasti monissa muissakin perhealbumeissa - ja joku muukin kuin minä etsii niistä jälkiä juuri omasta sukulaisestaan. Kuva on meille kaikille yhteinen, mutta niistä kerrotut tarinat ovat jokaisen omia. Niinpä näiden(kin) kuvien kohdalla on kyse siitä, mitä Erkki niistä haluaa kertoa ja pystyy muistamaan. Ja lukijani muistakoon sen, että minä olen valinnut ne kuvat, joita Erkki muistelee. (Tästä valta-asiasta kirjoitan joskus erillisen jutun).

Tässä blogissa julkaisen pari SA-arkiston kuvista ja muista Erkin albumin kuvista tehtyä "elokuvaa", joihin olen liittänyt arkistoimani Erkin muistikuvat - eli äänittämäni kuvakohtaiset muistelot. Periatteena on - yksi Erkki kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Kuvat ovat siis SA-arkistosta, mutta koska Erkki on palvellut Taivaskalliolla ja Viikissä, katson, että nuo kuvat ovat myös osa Erkin historiaa ja siksi myös osa hänen arkistoaan, vaikka kuvat eivät ole hänen ottamiaan, eikä häntä kuvissa näy.

Palvelusaika Taivaskalliolla - Erkki muistelee.

Sotatoimet Viikin pellolla - Erkki muistelee

Katoavia, sähköisiä jälkiä

Valokuva-albumin kuvat on helppo skannata. On myös helppoa haastatella vanhempia ja siirtää haastattelut arkistoon tiedostomuodossa, joka pitäisi olla muunnettavissa jonkun ajan kuluttua muotoon, jota edelleenkin voi katsella, kuunnella tai lukea. Sehän on kai sähköisen arkistoinnin perusidea.

Vanhempani ovat pitkän elämänsä aikana kirjoittaneet satoja sivuja omia muistelmiaan. Suuri osa on siististi kirjoitettuna ja tallennettuna heidän tietokoneelleen.

Erkki taisi hankkia IBM:n joskus eläkkeelle siirryttyään 1980-luvulla. Sittemmin hän on päivittänyt koneen Finntekin PC-koneeseen kerran tai pari. Nettiyhteyttä kokeiltiin jonkin aikaa, mutta se jäi, koska koneen pääasiallinen käyttö liittyy kirjoittamiseen ja Erkin ylläpitämiin energiankulutusta tai taloudenpitoa koskeviin taulukoihin. Heille tietokone ei ole sosiaalisen median väline. Raija ei koneeseen koske.

Viimeksi Raijan ja Erkin luona käydessäni ajattelin ottaa heidän muistelmistaan ja Mari Mörön kursseilla tehdyistä novelleista kopiota arkistoon laitettavaksi ja julkaistavaksi. Käytiin läpi kirjoituksia ja pohdittiin, mitä niistä kannattaisi tallentaa ja julkaista.

Ja kuten tavallista - Erkin mielestä kaiken voi julkaista, Raija on hieman tarkempi.

Kopiointi tikulle kävi helposti ja ajattelin, että muistelmat oivallisesti tukevat arkiston muuta aineistoa. Raija kyllä muistutti, että on ne "vähän kaunisteltuja". Tästä käytiin kiinnostava keskustelu. Oman äidin (siis Raijan äidin ja minun mummoni) ankaruutta ja vanhempien keskinäisiä välejä ei oikein ole rohjennut kirjallisissa muistelmissa käsitellä. Sehän on tietenkin ymmärrettävää - ei muisteleminen mitään tapahtumien skannaamista ole.

Kotona haluisin vilkaista muistelmia. Eipä onnistunut. Erkki kirjoittaa tietokoneen mukana tulleella Works-ohjelmistolla. Kone on ehkä kymmenen vuotta vanha ja toimii joutuisasti xp-käyttöjärjestelmällä.

Mutta minun Word 2010 -ohjelma ei .wps -tiedostoja tunne tai avaa. Totta, ongelma on aivan varmasti helposti ratkaistavissa. Pannaan faija päivittämään koneensa tai edes tallentamaan jutut johonkin lukukelpoiseen formaattiin ja niin edelleen. Valitettavasti pulma ei ole luonteeltaa vain tekninen, eikä myöskään vain henkilökohtainen.

Erkki on harrastanut tietokoneella kirjoittamista koko eläkeikänsä, eli runsaat 20 vuotta. Pitkä aika tietokoneaikana, mutta yksi hyttysen siiven värähdys historiassa. Tämän pienen värähdyksen aikana isäni kirjoittamat tiedostot ovat muuttuneet lähes lukukelvottomiksi.

Harmillista - parin tunnin surffailun jälkeenkään en löytänyt tolkullista tiedostonmuunninta. Microsoftin konvertterien asennus edellyttäisi service pakkien ja muiden palikoiden "päivittämistä" taaksepäin, jotta konvertointi - ehkä - onnistuisi. Mukavinta olisi minusta muunnattaa tiedostot jossakin verkkopalvelussa, kokeilin Zamzaria - sain selaimet kaatumaan ja tiedostot kääntymään PDF:ksi ja DOC:ksi, mutta huomattava osa teksteistä on tyhjää ja sekavaa merkkimössöä.

Ilmeisesti ei auta kuin seuraavalla kerralla koettaa tallentaa Erkin koneella tiedosto kerrallaan johonkin helpommin muunnettavaan muotoon. Saa nähdä, kuinka käy.

Tuntuu huimalta, että yhden ja saman firman (Microsoftin) tuotteet voivat vain parissakymmenessä vuodessa olla täysin yhteensopimattomia. Tämä panee miettimään sähköisen arkistoinnin rajoitteita. Onneksi Erkin ja Raijan jutut taitavat olla kaikki paperillakin.

Rikollista hommaa

Henkilökohtaiseen arkistoon liittyvien tietojen julkaisemista rajoittaa muutama lainsäädännöllinen seikka. Arkistoharrastuksen juridinen puoli on minulle vaikeasti ymmärrettvä ja vastentahtoisesti näihin asioihin perehdyn. Enkä siltikään kovin hyvin juridiikkaa ymmärrä. Sitä laki ei ota huomioon. Siksi on itse yritettävä jotenkin hahmotella, mitä lakeja pitäisi ottaa tässä harrastuksessa huomioon.

Ensinnäkin on tietenkin tekijänoikeus. Valokuvan ottajalla on oikeus teokseensa - valokuvaan - tai siis valokuvan sisältöön. Siis valokuva paperina on vain paperia - valokuvapaperin tekijälle ja paperiprosessin keksijälle emme maksa tekijänoikeukista. Niistä maksamme kertakorvauksen - markkinahinnan materiasta. Sen sijaan valokuvan sisältö on tekijäoikeudella suojattu.

Kuvia ei saa kopioida tai julkaista ilman tekijän lupaa. Jos luvan saa - ilmaiseksi tai rahallista korvausta vastaan - eikun menoksi: kuva nettiin ja kuvan yhteyteen tekijän nimi. Se, että fyysinen kuva on hallussasi ei tee tekemättömäksi sitä, että joku on kuvan ottanut ja hänellä on oikeus kuvan sisältöön. Lupa on saatava.

Paitsi, jos kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha. Sitten kuva ei enää ole tekijänoikeudella suojattu ja kuvan voi julkaista ilman lupaa - sittenkin on - tietenkin - kuvaajan nimi mainittava. Mutkikkaaksi asian tekee se, että edellä mainittu - niin olen ymmärtänyt - koskee vain sellaisia valokuvia, joita ei katsota teoksiksi. Jos valokuva arvioidaan valokuvateokseksi, onkin kuva tekijänoikeuksista vapaa julkaistavaksi vasta 70 vuotta valokuvan ottajan kuoleman jälkeen.

Yksityisen, vanhempieni arkiston kannalta asia on hankala. Kaikki ennen isäni hankkimaa kameraa otetut ja vanhempieni nuoruuden ja lapsuuden muistia ryydittävät valokuvat ovat jonkun muun kuin heidän itsensä ottamia. Vaikka kuvat ovat fyysisesti vanhempieni albumeissa, ei heillä ole kuviin tekijänoikeuksia.

Raija äitinsä Alma Lavikaisen kanssa Jyväskylän Kauppakadulla joskus 1930-luvulla. Tuolloin oli kaupungin kaduilla  kuulemma valokuvaajia, jotka ottivat kadulla kulkevista valokuvia ja he myivät niitä sitten kuvattaville. En tiedä kuvaajaa ja tulkitsen, että tämä valokuva ei ylitä teoskynnystä.

Minä olen tulkinnut niin - kysymättä keneltäkään, että yksikään vanhempieni valokuva-albumeissa oleva kuva ei ole varsinaisesti valokuvateos - ne ovat tavanomaisia, taitavasti otettuja, mutta ensisijaisesti dokumentoivia valokuvia, eivät ensisijaisesti taideteoksia. Harmi, että useimmista kuvista ei ole tekijääkään tiedossa. Se pitäisi ottaa selville, mutta tässä kohtaa olen päättänyt rikkoa lakia tietoisesti. Jos tietoa ei ole kuvan yhteydessä, en ole sitä lähtenyt etsimään joskus 1930-luvulla Jyväskylän kadulla otetusta valokuvasta.

Valitettavasti lain rikkomminen tässä harrastuksessa ei rajoitu vain tekijänoikeuksien rikkomiseen. Vielä raskauttavampaa on se, että olen digitoinut ja julkaissut kuvia, joissa esiintyy henkilöitä, joilta en ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen.

Olen syyllistynyt yksityisyyden suojan loukkaamiseen. Olisi pitänyt kysyä lupa kuvissa esiintyviltä henkilöiltä.

Koska melkein kaikissa Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvissa on henkilöitä, joista osa on edelleen hengissä ja joiden lapset suurimmaksi osaksi ovat hengissä, en voi tällaisia kuvia ilman lupaa julkistaa. En ole lupia kysellyt - enkä aio kysellä.  Suurin osa kuvista olisi henkilösuojalain mukaan kai jätettävä julkaisematta. Joidenkin kuvien kohdalla otan tietoisen riskin.

Tässä upeassa 1940-luvun lopun luokkahuonekuvassa on äitini työssään. Kuvassa on myös kolmisenkymmentä kansakoululaista. En ole tavoittanut heitä, enkä siis lupaa kysynyt. Kuvan ottajakin on tuntematon. Olen kuitenkin ilahtunut tästä kuvasta, koska näen äitini siinä työskentelemässä aidossa ympäristössä.  

Henkilökohtaisen arkiston perusidea - tässä tapauksessa - on olla sosiaalinen. Muisti on tekemistä, sillä ei ole mitään virkaa, jos sitä ei voi jakaa. Valokuvat ovat muistin jälkiä, apuvälineitä, joiden kuuluminen vain jonkun yksittäisen henkilön omaisuudeksi on minusta kyseenalaista.

Diaillan, valokuva-albumin katselemisen ja nettijulkaisemisen ero on siinä, että diailtoja ei enää pidetä, eikä kukaan jaksa katsella mummon kanssa kuvia albumeista. Jää tarinat kertomatta ja yhteys syntymättä. Se, jos mikä, tuhoaa kulttuuria, uhkaa yksilön oikeutta kertoa omaa tarinaansa ja kaventaa yksilön sananvapautta.

Valokuva ja yksityisyyden suoja henkilötietolain kannalta

http://www.tietosuoja.fi/uploads/qw2kuu7_1.pdf  

Valokuvaajan tekijänoikeusopas

http://www.finnfoto.fi/files/2007/12/valokuvaajan_tekijanoikeusopas.pdf

Yhteiskunnan vai minun muistini?

Olen lueskellut syksyn ratoksi netissä julkaistua Arkistolaitoksen teosta - ARKISTOT YHTEISKUNNAN TOIMIVA MUISTI. Se on alaotsikkonsa mukaan Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Kuivakasta nimestään huolimatta se on oikein kiinnostava ja hyvin toimitettu oppikirja.

Nyt kun olen ryhtynyt harjoittelemaan henkilökohtaista, vanhempieni arkiston muodostamista, olen törmännyt tuon teoksen kautta muutamaan kiintoisaan kysymykseen.

Ensinnäkin, mikä on yksilön, yksityishenkilön suhde arkistoon? Voiko yksityishenkilön aineistosta oikeastaan syntyä arkistoa? Arkistot yhteiskunnan muisti -teoksessa todetaan, että: "Varsinkaan yksityishenkilöiden kohdalla ei useinkaan voi puhua arkistonmuodostuksesta muuten kuin tuota käsitettä kovasti venyttäen." Vaikuttaa siltä, että arkistoja muodostavat lähinnä sellaiset oliot, joita kutsutaan organisaatioiksi.

Selkeämpiä arkistonmuodostajia ovat viranomaiset, joiden toimintaa säädellään lailla. Yksi tärkeä osa tuota toimintaa on toiminnasta syntyvien asiakirjojen säilyttäminen. Muita sellaisia organiosaatioita, joita em. oppikirjassa mainitaan,ovat valtion laitosten lisäksi kunnat, kirkko ja yritykset.

Yhteiskunnan muistin kannalta on harmillista, jos arkistoja - eräänlaisia muistin raaka-ainevarastoja - yhteiskunnan toiminnasta muodostavat vain viranomaiset ja niiden organisaatiot.

Se on harmillista siksi, että yhteiskunta kohdataan aina yksilön omana kokemuksena, eikä kokemusta voi palauttaa kovin verevästi tai uskottavasti viranomaisten asiakirjoiksi - luulisin.

Toinen minua askarruttava kysymys liittyy siihen, miten oikeastaan ymmärretään organisaatio - vaikkapa valtion virasto? On tietenkin selvää, että esimerkiksi poliisi on poliisi ja poliisi tekee poliisin asioita, kuten poliisin kuuluu poliisin asioita tehdä ja poliisin asioista jää aina poliisin asiakirjan jättämiä pysyviä jälkiä. Sakkoja, kuulustelu- ja tutkintapöytäkirjoja jne. Epäilen, että sama selkeys ei jatku kovin monilla julkisilla aloilla. Yhä useammin asiat on ulkoistettu, monista tehtävistä vastaa jokin tilapäinen organisaatio, kuten projekti. Harva itseään kunnioittava organisaatio jättää mahdollisuuden organisaatiomuutokseen, fuusioon, pilkkomiseen, uuteen missioon ja visooon käyttämättä. Tämä pätee myös julkisiin organisaatioihin.

Kenen dokumentti tämä oikeastaan on? Isäni vai Teknisen korkeakoulun?

Organisaatioita ei siis oikeastaan ole sellaisina pysyvinä organisaatioina, kuten on ollut tapana ajatella. Organisaatiot ovat koko ajan muotoutumassa. Niillä on erimittaisia elinkaaria, kuten asiakirjoillakin. Pysyvät organisaatiot eivät ehkä sittenkään enää ole yhteiskunnan pitkäaikaisen muistin lähtökohta edes teknisesti? Ihminen elää Suomessa keskimäärin yli 70 vuotta. Mikähän mahtaa olla organisaatioiden keskimääräinen eliniänodote?

Kolmanneksi minua askarruttaa kysymys siitä, kuinka uskottava tai todistusvoimainen on organisaation, prosessin ja siitä jäävän asikirjajäljen kolminaisuus? Mielestäni asioiden hallinta organisaatioksi kuvitellun järjestelmän näkökulmasta on aina organisaation toiminnan ja siitä jäävien jälkien hallintaa. Siksi se ei voi saavuttaa kovin uskottavaa kuvaa muusta kuin omasta toiminnastaan. Tämähän on tietenkin itsestään selvää. Organisaatioiden ensisijainen (piilo)tehtävä on suojata omaa toimintaansa kansalaisilta.

Eikö edellä mainituista syistä, kansakunnan ja kansalaisten kokemuksen näkökulmasta olisi järkevintä panostaa juuri henkilökohtaisiin arkistoihin?

Jos jokaisella kansalaisella olisi henkilökohtainen sähköinen arkisto, jonne voitaisiin tallentaa kaikki häntä itseään koskeva aineisto, kaikista niistä organisaatioista, joissa hän asioi ja toimii, hän saisi huomattavasti paremmat edellytykset valvoa omaa etuaan ja ymmärtää yhteiskunnan hänelle myöntämien palveluiden ja yhteiskunnan vaatimusten kokonaisuus. Yhteiskuntahan ei muista oikeasti mitään - vain yksilö voi muistaa. Siksi henkilökohtainen arkisto voisi rakentaa kansalaisten yhteiskuntaa.

Elämäni arkisto

Viimeksi julkaisin ryppään kuvia Kuusamosta. Ihmettelin, mistä kuvat saattaisivat olla, Kuusamosta vai Puolangalta. Emme päässeet heti Raijan ja Erkin  kanssa yksimielisyyteen. Onneksi setäni Esa, joka on ollut Puolangalla Erkin kanssa hommissa, kävi vilkaisemassa kuvia ja sanoi, että Puolangalla ei sellaisia taloja näkynyt, joita viime postauksessa näytin. Kuusamosta siis! Kiitoksia Esalle tiedoista. Myöhemmin on tulossa Puolangan kuvia - näkyyköhän niissä Esaa? Tänään piinaan kumpaakin lukijaani teorioilla...

*****

Julkisten organisaatioiden arkistonmuodostus perustuu muun muassa organisaation tehtäviin. Ne puolestaan perustuvat lakeihin, asetuksiin ja määräyksiin.

Organisaation voi olettaa tekevän samoja asioita pitkän aikaa ja näistä asioista jää kirjallisiä jälkiä todisteeksi tehdystä toiminnasta - niitä sanotaan asiakirjoiksi.

Vaan miten toimittaisiin ihmisen elämänarkiston kanssa? Miten jäsennetään tehtäviksi, ryhmiksi tai sarjoiksi ihmisen elämä?

Toki ihminen elämänsä aikana jättää itsestään monenlaisia kirjallisia ja muita jälkiä maailmalle. Osa jäljistä pidetään pitkään tallessa, osa päätyy kuormalavalle kierrätettäväksi. Eikös jokunen viikko sitten presidentti Halonen noussut otsikoihin, kun hän osallistui muiden mukana kuolinpesän jäämistön seulontaan Helsinkiläisen kerrostalon edustalla?

Raijan ja Erkin arkistoprojektin intuitiivisena lähtökohtana ovat olleet valokuva-albumit. Valokuvat ovat todistusvoimaisia jälkiä, joita modernissa yhteiskunnassa on käytetty jo kymmeniä vuosia muistin apuvälineenä.

Arkiston aineisto ei tule rajoittumaan vain valokuviin, mutta valokuvien katselun kautta päädyin jonkinlaiseen ryhmittelyyn siitä, miten kuvia voisi järjestää. Aloitin 1950-luvulla otetuista kuvista, jotka on järjestetty albumeihin. Albumit ovat jotakuinkin aikajärjestyksessä.

Valokuvia voi luokitella muutenkin - esimerkiksi aiheen mukaan. Kuvat liittyvät johonkin tilanteeseen tai ajankäytön tapaan. Koska tiedostojen nimeäminen on minulle aina vaikeaa, koetin keksiä jonkin nimeämissäännön, jonka avulla ei tarvitsisi pähkäille nimeämistä. Niinpä aloin huomaamattani tekemään aineiston luokittelua. Luokittelin kuvia sellaisiin kategorioihin kuten vapaa-aika, työ, opiskelu ja armeija. Kun olin aikani kehitellyt muitakin asiamättäitä, tuntui siltä että oikeastaan jäsentelen yleistä ajankäyttöä.

Koska arkistointi on vakavaa tiedettä ja kategorioiden keksiminen on kerettiläisyyttä, päätin perustaa arkistonmuodostussuunnitelmani toiminnat Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksessaan käyttämään luokitukseen.Siinä yli 80 luokkaa, mutta pääluokkia vain kuusi (muistaakseni - tarkista www.tilastokeskus.fi) - Ansiotyö, Kotityö, Opiskelu, Vapaa-aika, Henkilökohtaiset tarpeet ja Nukkuminen.

Tämä ryhmittely tuntui aluksi loistavalta ja ajattelin sen ratkaisevan pulmani - teoriassa edellä mainitut toiminnat kattavat kaiken. Tein komean kaavion ja Excell-taulukon ja olin tyytyväinen itseeni. Sitten palasin aineiston pariin.  Kun katselin muutamaa viikkoa aiemmin lajittelemaani kuvarypästä Kuusamosta vuosilta 1952-1955, huomasin, että olin käyttänyt paljon vaivaa keksiäkseni kuvia ryhmitteleviä nimiä ja olin päätynyt tällaiseen luokitteluun:

vapaa-aika_kesä
vapaa-aika_talvi
koti
kylä
työ

Tämähän ei vastaakaan myöhemmin keksimääni luokittelua. Mitä nyt pitäisi tehdä? En millään viitsisi muuttaa vaivalloisesti nimeämiäni 44 kuvaa tilastokeskuksen ja sitä soveltavan oman luokitukseni mukaiseksi. Toisaalta luokittelun puhtauden kannalta Kuusamosarjan nimeämislogiikka on hämärä ja tuhnuinen: siinä on vuodenaikoja, paikkoja ja työ. Sama kuin antaisi lapsille ohjeeksi järjestää kirjahyllyn kirjat pituuden, paksuuden ja värien mukaan!

Sitä paitsi mihin luokkaan laitat kuvan, jossa mummoni katselee, kun veljeni syö syntymäpäiväkakkuaan. Kakun on ehkä tehnyt mummo itse, jolloin voisi ajatella että kuva esittää kotityön tuloksia ja varmasti kyse on myös kotikasvatuksellisesta interventiosta, jossa Pikku-Jyri oppii yhteiskunnan järjestystä syntymäpävärituaalin kautta. Ja kuuluuko kaksivuotiaan viettämä aika yleensä vain vapaa-aikaan? Ei toimi.

Sitäpaisti eiköhän suuri osa 50-luvun valokuvista liity vapaa-aikaan. Kyseessähän on ollut ennen kaikkea valokuvaamisesta. Periaatteessa jokainen valokuva jäsentyy toimintana kategoriaksi "valokuvaaminen". Sehän on yksi vapaa-ajanviettomuoto. Työstä ja kotitöistä kuvia tuskin on liiemmin otettu. Siksi vapaa-ajankuvia pitäisi luokitella enemmän (jos luokittelun ideana on saada jokin iso kokonaisuus jäsennellymmäksi) ja työkuvia tuskin lainkaan.

Koska koko arkisto tuskin avautuu ennalta määriteltävien kategorioiden avulla, päätin ryhmitellä arkistonmuodostajien, Raijan ja Erkin pitkän elämän muillakin tavoilla.  Otan vapauksia järjestyksen systemaattisuudesta. Jaoin aineistot ensinnäkin kahteen ryhmään, jota toista jäsentää arkistonmuodostajien  tärkeät elämänvaiheet: lapsuus, koulu, opiskelu, armeija (Erkki) ja työ (Raija). Nämä vaiheet  kuvaavat arkistonmuodostajapariskunnan esivaihetta. Fuusion jälkeen, vuodesta 1951 alkaen, ryhmittelen aineistoja paikkakunnittain, koska tämän pariskunnan ja heidän perheensä elämänkulkua jäsentää luontevasti eri puolella Suomea sijaitsevat paikkakunnat ja niillä vietetty aika.

Paikkakuntakohtaisten kuvien ryhmittely saa luvan perustua sellaiseen järjestykseen, mikä kuvien perusteella vaikuttaa luontevalta - olkoon tämä sitten omatekoisen arkistoni grounded theory.

Tässä kaaviomuodossa sovellettu AMS.  Eikö ole hieno! Tuleekohan arkistosta tällainen?

Provenienssiperiaate - kuinka pysyvää on järjestys?

Sukulaiset, tuttavat ja työtoverit on melko helppo tunnistaa ja muistaa pitkänkin ajan kuluttua. Sen sijaan työelämän monet ja nopeasti muuttuvat tilanteet saattavat unohtua nopeasti. Erkin ja Raijan Kuusamossa ottamissa kuvissa on muutama hieno kuva, joiden alkuperästä olin hieman erimielinen arkistonmuodostajien - eli siis vanhempieni -   Erkin ja Raijan kanssa.

Tämä johdattikin minut kiinnostavan arkistoteoreettisen kysymyksen äärelle: mikä on valokuva-albumin alkuperäisen järjestyksen merkitys? Yleensä vanhempieni varhaisimmat valokuva-albumit sisältävät paljon saman albumin sisältä irronneita, toisista albumeista irronneita kuvia tai kuvia, joita ei koskaan ole kiinnitetty mihinkään albumii. Lisäksi albumeissa on kuvia, joista osa on (ehkä) kiinnitetty takaisin samaan albumiin, josta se on irronnut tai albumista irronnut kuva onkiinitetty toiseen albumiin. 

Jos ajatellaan valokuva-albumia "arkistona", on luultavaa, että albumiin on valittu vain osa otetuista valokuvista. Valokuvien suurennusvaiheessa on jo valittu suuresta määrästä negatiiveja osa otoksista paperivedosta varten. Niistä kuvista on sitten valittu albumiin kiinnitettävät kuvat. Albumeja muutaman vuosikymmenen jälkeen katseltaessa näyttää siltä, että kuvia on kiinnitetty jotakuinkin aikajärjestyksessä, sitä tahtia, kun uusia kuvia on kehitetty. Toisaalta, jos kuvia on kiinnitetty albumeihin vasta pitkän ajan kuluttua, voi järjestys ollakin ihan toinen. Lisäksi albumi on oma "teoksensa", jonka tyhjiä sivuja, joista kuvat ovat kadonneet (tai ne on jostakin syystä poistettu), on esteettisistä syistä parempi täydentää. Niinpä ei ole ollenkaan kummallista, että albumissa, jossa on pääasiassa 1950-luvulla otettuja kuvia, onkin yllättäen 1970-luvulla otettuja kuvia.

Kun minä digitoin näitä vanhempieni valokuva-albumeiden kuvia, en yritä muuttaa niiden sisältöä sinänsä miksikään. Toki irtokuvien järjestys menee vääjäämättä sekaisin tällaisessa toiminnassa. Mutta albumeissa kiinni olevat kuvat - oli järjestys mikä tahansa - muodostaa tässä tilanteessa albumien alkuperäisen järjestyksen. Arkistoihmiset taitavat puhua provenienssi-periaatteesta. 

Näissä isäni ottamissa (uskon niin, että ne ovat hänen ottamiaan) hienoissa kuvissa on vanhoja rakennuksia ja nuoria ihmisiä ja albumissa lyijykynällä kirjoitus "Tahkolan talo". Isäni ja äitini mukaan kuvat eivät ole Kuusamosta vaan Puolangalta. Tämä jäi  minua hieman askarruttamaan, koska kuvat ovat aika hyvin liimattuina albumissa, jossa ei ole muita kuvia Puolangalta. Lisäksi Puolangalta otetut kuvat ovat pääasiassa dioja.

Uskotutmiehet Yrjö Veteläinen, Vihtori Ronkainen ja kartoittaja Arvo Etelämäki. Kuva on kai otettu jossakin Rukajärven seudulla.

Isäni muistaa hyvin uskotut miehet, mutta ei lainkaan samalle sivulle kiinnitettyjä taloja tai lapsia kuvissa (kuvat alla). Kun penäsin, miksi kuvat sitten ovat juuri tällä kohdalla albumia, hän alkoi taipua ajatukseen, että kuvat voisivat sittenkin olla Kuusamosta. Ehkä. Jos albumin kuvat ovat alkuperäisjärjestyksessä, niin todennäköisemmin kuvat ovat Kuusamosta. Itse kuvista kumpikaan vanhemmistani ei muista juuri mitään. Siksi kuvien järjestys albumissa saattaa olla se tekijä, jonka perusteella kuvista voidaan jotakin päätellä. Se lienee provenienssiperiaatteen tai alkuperäisen järjestyksen säilyttämistä puoltava perustelu? Tämä asia on sukua kielitieteen kontekstille; on vaikeaa ymmärtää jonkin sanan tai ilmauksen merkitystä, jos ei ymmärrä missä yhteydessä ja ympäristössä sana on alun perin ollut käytössä.

Tämän takia päätin sittenkin järjestää kuvia albumeittain ainakin siinä määrin, että tiedän missä albumissa alkuperäiset kuvat ovat. Siitä syntyikin hieno merkintäjärjestelmä - nyt albumeissa on salaperäinen, mutta hyvin perustellusti valittu kirjainnumerokoodi, jotta osaaan yhdistää skannatun kuvan alkuperäiseen albumiin. 

Osaisikohan joku Kuusamon kävijä tai Puolangan tuntija sijoittaa nämä 50-luvulla otetut kuvat ja henkilöt jonnekin?   

Keitä he ovat?

Onko tämä Kuusamosta?

Talo Kuusamosta vai jostakin muualta?