Voivalan vaarin heinäkauppoja ja avointa dataa

Olin alkuviikosta tilaisuudessa, jossa puhuttiin avoimesta datasta.

Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää, mitä avoimella datalla oikeastaan tarkoitetaan. Jotenkin se liittyy tähän puuhaan, jossa keräilen kaikenlaisia asioita tietokoneelleni, vähän muuallekin ja sitten annan sen olla kaikkien saatavilla.

Meille kerrottiin kiinnostavista avoimen datan tarjoamista liiketoimintamahdollisuuksista. Itse ymmärrän avoimen datan parhaiten karttasovellusten avulla. Kun maanmittauslaitos (tai mikä sen nimi nykyisin onkaan) avasi kaiken paikkatiedon vapaaseen käyttöön, on syntynyt monia tai ainakin joitakin minunkin käyttämiä hienoja sovelluksia. Oma suosikkini on junat kartalla -sovellus, josta näkee Suomen rautateillä liikkuvien junien liikkumisen reaaliaiaikaisesti. En kyllä ymmärrä, miten tuolla sovelluksella tekee menestyvää liiketoimintaa, mutta sovellus on kiva.

Tarkistan sovelluksen avulla nukkumaanmenoaikani katsomalla, onko H727 jo saapumassa Joensuuhun.

Raijan ja Erkin arkiston kannalta kiinnostavinta antia tilaisuudessa oli kansallisarkiston tekemän upean digitointiurakan esittely. Siinä on tähän mennessä digitoitu ja julkaistu suomalaisia sanomalehtia aina 1910-luvun alkupuolelle asti. Joku sanoi, että lehtien selailu on koukuttavaa. Olen samaa mieltä.

Tosin en oikein keksinyt, mitä yli sadan vuoden vanhoista lehdistä selaisin. Ajattelin kokeilla umpimähkäisesti esi-isien nimillä tehtävää hakua. Huomasin yhden hankaluuden: en tiedä kovin paljoa isovanhempieni vanhempien elämästä. En muista ulkoa edes heidän nimiään. Sitäpaitsi 1800-luvun loppupuolen Hämeessä nimet ovat mitä sattuu - tarkoitan, että en ole suinkaan varma siitä, millä nimellä isoisäni isää on kutsuttu. Nimeämisen perusteena on ollut isän etunimeä ja ilmeisesti vielä tärkeämpi nimeämisen peruste on ollut paikka, tila missä on asuttu. Ja sehän on voinut vaihtua. Eivät kaikki samalle tilalle ole jääneet.

Jotta yli sadan vuoden takaisista lehdistä voisi löytää jotakin henkilökohtaista, on selvitettävä sukua. Harmi, että kirkonkirjat eivät ole avointa dataa. Onneksi on kuitenkin kehitetty sukulaisistaan kiinnostuneita varten sukupuusovelluksia, jotka hyödyntävät ihmisten itse hankkimaa dataa. Ne ovat onnistuneet tekemään uteliaisuudesta liiketoimintaa. Minäkin annoin luottokorttitietoni MyHeritagelle ja kas, nyt voin muutamalla klikkauksella hyötyä sukulaisteni tekemistä sukuselvityksistä. Tiedän nyt, että vuonna 1630 syntynyt Påhl Alhoin on suora esi-vanhempani. Laiskurina en ole antanut näihin talkoisiin minkäänlaista muuta panosta kuin luottokorttitietoni, jonka avulla MyHeritage (UK) Ltd voi periä korvauksen siitä, että saan sukulaisteni tekemän selvitystyön käyttööni. Epistä. Kiitos. Anteeksi.

Kyseessä on siis mainio, ei kovin avoin, mutta toimiva sovellus, jossa hyödynnetään tietoa ihmisten syntymästä, kuolemasta ja perheenjäsenistä.

Päätin etsiä lehtitietoa isoäitini isän nimellä. Jo lapsena pidin isoäitini tyttönimestä. En koskaan tavannut isäni äitiä, mutta minua harmittaa, että sukunimeksi sattui Uotila. Se yhdistettynä Suomen tavallisimpiin kuuluvaan etunimiin tuottaa aika tylsän keskiarvon. Sen sijaan Vihtori Voivala olisi nyt  hinee voittajan nimi. Isoäitini tyttönimi oli Voivala ja hänen isänsä oli Erik Voivala ja he asuivat Lammilla. Jos siis nämä tiedot pitävät paikkansa. Uskon niin.

Etsin sitten digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta isoäitini isän nimellä jotakin. Ja kas, löytyi ilmoitus Hämeen Sanomista kesältä 1904, jossa tarjotaan tehtävksi heinää kylvö- sekä luonnonniityiltä. Paikka on Lammin pitäjän Palosten kylä ja allekirjoituksena Erik Voivala. Luulen, että tämä on todiste esi-isäin heinäbusineksestä.

Koska Raijan ja Erkin arkisto on suurimmaksi osaksi avointa sekin, antaa Googlessa hakusana "Erik Voivala" ensimmäisenä linkin Erkin muistelmiin. Siellä Erkki kuvaa isoisäänsä (jota hän ei ole itse ehtinyt tavata) kohtalaisen businessorientoituneeksi maanvilvelijäksi. Näin Erkki kertoo Erikistä: "Hän harrasti myös hevoskauppaa ja kävi ahkerasti markkinoilla. Ennen torille menoa hän piiskasi salaa myytävää hevosta, että se oli viireempi." Eiköhän heinäkauppias liene isoäitini isä.

Kansalliskirjaston digiprojekti on upea! Kyllä tällaisen tiedon hakeminen aina pääsiäismunan etsimisen voittaa. Harmi, että avointa aineistoa ei ole tuoreemmalta ajalta. Tai ehkä se on onni, koska tuskin selailisin näitä yli sata vuotta vanhoja lehtiä, jos tarjolla olisi isovanhempieni nuoruuden ja aikuisuuden ajan lehtiä.

Taulu

Jos arkistoinnin tarkoituksena on säilyttää tuleville polville edustava kokoelma organisaation tai yksilön toiminnasta, on näihin jälkiin sisällytettävä myös tavaraa. Muutakin kuin todistuksia, valokuvia ja kirjeitä. Niin minä ajattelen.

Viime syksynä kerroin äitini enon tekemästä tuolista ja talven pitkät kuukaudet olen viettänyt tekemällä kotien inventaaria. En ole varma siitä, onko tämä toiminta ollut kovin järkevää. Palaute on ollut ristiriitaista.

Pekka Uotila vuonna 1966.

Raijan ja Erkin digitaaliseen arkistoon tulee sisältymään arvio Vajatien kodin tavaran määrästä. Koska arkistointi kuvaa pohjimmiltaan toimintaa ja siitä jääviä jälkiä, on tavaran laskeminen ja luokittelu minusta perusteltua, sillä kuluttaminen on kansantalouden tärkeintä toimintaa. Kotitalous on kuluttamisen tärkein yksikkö. Jos emme kuluta, ei kansantalous toimi. On kansalaisvelvollisuutemme kuluttaa.

Arkistointi kuvaa toimintaa ja henkilökohtaiseen arkistointiin ryhtyvät haluavat ymmärtää omaa toimintaansa ja välittää siitä tiedon tuleville polville. Tavarat ovat osa identiteettiämme. Kuluttamisen valinnat kertovat mielihaluistamme aika paljon. Olet sitä, mitä kulutat.

Raijan ja Erkin kodissa kiinnostava tavaroiden joukko on taulut. Nuo seinälle ripustetut, kehystetyt taideteokset ovat kiinnostavia ja merkillisiä arkistoinnin kohteita. En ymmärrä taidetta ja siksi pohdin taulua kodin esineenä.

Minun kodissani on neljä kehystettyä, seinällä roikkuvaa esinettä, jotka miellän tauluksi. Kolme niistä on grafiikkaa ja yksi jonkin sortin maalaus. Kaksi nistä on saatu lahjaksi. Yksi on vaihtokauppaa ja oman kuvani ostin baarimatkalla suoraan tekijältä itseltään.

Raija ja Erkki hankkivat yhteiseen kotiinsa kolmisenkymmentä kehystettyä, seinällä roikkuvaa teosta, joista noin kaksi kolmasosaa on öljyvärimaalauksia.

Miksi?

Kysyin asiaa Raijalta, eikä hän siihen osannut vastata. Täsmensin kysymystäni sanomalla, että meillä ei ole kotona oikeastaan lainkaan tauluja seinällä. Siihen Raija sanoi: "Ette ole vielä niin pitkällä".

"Näytelmän loppu"

Koska Raijalta suoraan kysyttäessä ei oikein saa selvää tästä taulujen hankkimisen merkityksestä, on minun kuviteltava tähän jokin uskottava selitys.

Raija keroi, että tauluja on hankittu ostamalla niitä taulukauppiailta. Muistan hämärästi, että tällaisia kauppiaita meillä joskus kävi ainakin Jämsässä. Vaikka Raija on kultuurin suurkuluttaja, ei taulujen ostaminen ollut vain Raijan harrastus, sillä Raija mainitsi, että ainakin "Näytelmän loppu" oli Erkin valinta. Minusta se on hyvä valinta.

Sijoitusmielessäkään tauluja tuskin on hankittu. Raija ei sellaista kysymystä ymmärtänyt. Vajatien taulujen rahallinen arvo on jotakuinkin olematon. Tokko niihin sellaista arvonnousun olettamaa liittyy.

Raijan kokema kansakoulunopettajien kyllästämä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus on jotenkin tämän asian taustalla. En ole sisällyttänyt Vajatien teosluetteloon ainakaan vielä Raijan enon, Raijan itsensä ja Erkin serkun tekemiä teoksia. Pitäisi ehkä sekin tehdä.  Luulen, että esineillä, itse tehdyillä esineillä, ja varsinkin tauluilla on ollut 20-, 30-ja 40-luvuilla suuri merkitys. Itse tehtyjä esineitä on annettu lahjoiksi, vaikka tekijä ei ammattilainen olisikaan. No, ei niitä ihan kaikkia seinälle laitettu. Raijan kertoman mukaan tauluja maalaili myös Erkin tädin mies, Rehtilän Topi, jonka Raijalle ja Erkille häälahjalsi antama maalaus on kadonnut. Eikä ilmeisesti sattumalta.

Kuuluisien taiteilijoiden teosten kopioimiseen on käytetty rutkasti aikaa. Taiteella on epäilemättä koettu olevan erityinen arvo sinänsä, joka ei ole liittynyt niinkään - näin kuvittelen - itsensä ilmaisemiseen, vaan siihen, että taiteelle altistuminen jalostaa ihmistä. Porvarikodin ihanteeseen kuuluu taulu seinällä. Jos sellaisia ei ole varaa ostaa, hankitaan sellainen, johon on varaa.

Myöhemmin Raijalla ja Erkillä on on ollut varaa ja seinille on kertynyt kaikenlaista.

Kaikki kehystty seinällä ei ole taidekauppiailta ostettua tai lahjaksi saatua. Kiinnostavinta Vajatien seinillä ovat minun ja sisarusteni kuvat. Ne on tehnyt ihan kuuluisa muotokuvamaalari Lasse Marttinen tasan 50 vuotta sitten. Minun muotokuvassani taiteilija on saanut ihmeellisesti vangittua sieraimieni herkän aistillisuuden tavalla, joka vielä puoli vuosisataa myöhemmin on helposti tunnistettavissa. Raija kertoi, että  Marttinen oli meillä Jämsässä viikon lepäämässä ja tuona lepoaikana hän maalasi meistä muotokuvat. Taiteilija oli tätini miehen tuttu. Taiteilijalla oli ollut kuulemma Helsingin kiireisissä taiteilijapiireissä siinä määrin vauhdikasta, että hänet ohjattiin Jämsään virkistymään ja nauttimaan synnittömästä elämästä.

"Juhannus"

Tuo tarina toimikoon aasinsiltana selitykseksi taulujen hankkimiselle porvariskoteihin puolisen vuosisataa sitten. Vanhoista valokuvista, vieraskirjoista ja omien muistikuvieni perusteella luulen, että menneiden vuosikymmenten porvariskodit olivat julkisempia paikkoja kuin nykyisin. Ihmisiä tuli ja meni. Vieraita kävi. Olohuoneet olivat esittäytymisen paikkoja, jossa näytettiin asemaa, sivistystä ja makua: katsokaa, näitä asioita arvostan.

Taulu oli tuossa hommassa varmasti yksi sellainen seikka, jolla haluttiin jotakin ilmaista. Kotien kutsuilla puheensorinaa rytmittivät posliinikuppien reunaan osuvien hopealusikoiden kilinä ja seinällä roikkuvat öljyvärimaalaukset toivat näkyjä toiseen maaailmaan. Se oli aika sosiaalista interaktiota. Nyt ääni, kuvat ja tarinat tulevat tauluteeveestä.  

Tavaraa arkistossa

Tähän mennessä umpihulluin vaihe arkistoinnissa on ollut tämän syksyinen yritykseni hahmottaa sitä kokonaisuutta, mistä digitoimani asiakirjat ovat osa.

Koska harrastukseni perustuu kokeilemiseen, eli siihen, että muutan kurssiani tai aloitan uusia asioita tämän arkistointirupeaman aikana sen mukaan, mikä vaikuttaa kiinnostavalta. Ei kovin suunnitelmallista, eikä ammattimaista, mutta amatööri toimii näin. Minä toimin niin.

En aio kaikkea Vajatien irtaimistoa valokuvata ja "arkistoida", mutta tein inventaarin. En vain voinut olla laskematta ja ryhmittelemättä Vajatien tavaraa.

Kotien tavaran määrä ja niiden luokittelu ei ole pelkästään minun vinksahtanut harrastukseni. Monet muutkin ovat erinäisistä syistä kotien tavaroiden luokituksia tehneet. Yksi hauskimmista on Pekka Harnin "Object Categories". Se on muotoilijan näkemys ja visuaalisesti upea esitys tavaroiden luokituksesta. Se perustuu riemukkaaseen tulkintaan (hyöty)esineiden ja työkalujen evoluutiosta ja se päätyy esitykseen, joka tuo mieleeni opiskeluaikoina kalvoille piirretyt strukturaalisemanttiset esitykset merkitysten hierarkkiasta. Elävät olennot -> eläin - > koira -> narttu yms. jne. Harnin luokittelun puute on siinä, että se on kovin hyötykeskeinen. Vasta täydennysosassa nousevat esiin sellaiset turhakkeet, jotka taitavat olla kodin tavaramäärissä kärkisijoilla.

Toinen, ei niin hauska, mutta sitäkin merkittävämpi on Kuluttajatutkimuslaitoksen laatima kodin hyödykeluettelo, joka on julkaistu teoksessa "Mitä kohtuullinen  elämä maksaa". Siinä etusijalla on se, mitä ihminen tarvitsee tullakseen toimeen nyky-yhteiskunnassa.

Kolmas tavaroiden luokittelu löytyy tietenkin meille kaikille tutusta Finto-palvelusta: finto.fi. Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu näyttää mainiosti yksittäisten tavaroiden aseman sanojen hierarkisessa järjestyksessä. Esimerkiksi tuolit ovat osa huonekaluja ja tuoleja ovat aurinkotuolit, jakkarat, nojatuolit ja työtuolit. Kuten arvata saattaa ei edes YSA pysty antamaan aukotonta hierarkiaa. Keinutuolin asema YSA:ssa on mielestäni pulmallinen. Miksi keinutuoli on SEKÄ huonekalu -> istuin -> keinutuoli ETTÄ huonekalu -> keinutuoli?

Neljäs esineiden luokittelutapa perustuu kodeissa tehtyihin havaintoihin. Mitä ihmiset touhuavat tavaroidensa kanssa? Tällaisesta tutkimuksesta mielestäni mainio esimerkki löytyy täältä: http://msr-waypoint.com/pubs/139769/a10-kirk.pdf.

Näiden esimerkkien innostamana voin esitellä teille oman luokitteluni, josta tulee myös Raijan ja Erkin arkiston tavara-arkiston luokittelujärjestelmä.

Luettelon tekeminen oli hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Ei ole ollenkaan helppoa päättää, mikä on yksi tavara ja mitkä sellaisia tavaroita, joita tällaiseen luetteloon huvittaa laskea mukaan. Esimerkiksi valokuvia en ottanut mukaan yksittäisinä esineinä, mukana ovat vain valokuva-albumit. Koska kuvat ovat tärkeimpiä arkistoitavia kodin objekteja, laskin kyllä huvikseni Vajatieltä löytämäni valokuvat ja päädyin lukuun 4907. Voihan luku muutamalla satasella heittää, mutta tuskin tuhansilla.

Hankalaa rajanvetoa oli muun muassa siinä, kun kertakäyttöastiaa käytetään pysyvänä (Flora-rasia pakastinmarja-astiana) tai kun Aku Ankkoja on pidetty tallessa nelisenkymmentä vuotta. Minä laskin Aku-Ankat mukaan, mutta Länsi-Savot jäivät laskematta. Tiskatut ja seuraavaa satoa odottavat Flora-rasiat ovat mukana. Laatikoiden pikkuesineet ovat sinne päin ja mummon vaatekaapille en mennyt.

Arkistossa on nyt kolmisenstaa digitoitua asiakirjaa, joista valokuvia parisataa. Kovin paljon pidemmälle en mene. Esineistä saa luvan riittää huoneiden panoraamakuvat ja muutama näyte ja Raijan muistelu.  

Joka tapauksessa Raijan ja Erkin kodissa on paljon sellaista tavaraa, jotka liittyvät heidän pitkän elämänsä eri vaiheisiin. Kyseessä ei ole vain vanhusten - tai nyt - vanhuksen koti vaan koti, josta ei ole muutettu neljäänkymmeneen vuoteen minnekään, joten siellä on tallessa paljon sellaista tavaraa, jolla ei tässä elämänvaiheessa ole mitään ilmeistä käyttötarkoitusta.

Pelkäänpä pahoin, että kotien tavaran arvo on rahassa mitattuna melko vaatimaton. Koti on arkisto: aika suuri osa esineistöstä on poistettu aktiivisesta käytöstä. Tavaroilla on melkoinen merkitys muistamisessa ja oman elämän sepittämisessä. Ei koti digitoimalla kertaannu, mutta ehkä siitä saa päästettyä helpommin irti, kun tietää, mistä luopuu?

Tuoli

Raijan ja Erkin arkistoa on muodostettu kolmisen vuotta. Arkiston tekeminen aloitettiin valokuvista. Vähitellen mukaan otettiin kirjeitä, todistuksia,  ja muita kirjoitettuja, pitkään kodissa säilytettyjä objekteja.

Koko touhu on hieman vaikeasti selitettävää, mutta ehkä tätä pitkään jatkunutta aktiviteettia selittää se, että on hauskaa keskustella ja kertoa asioista, joita nämä objektit herättävät arkistonmuodostajassa ja minussa.

Kaikki nämä tallennettavat valokuvat ja muut ovat kulttuurin saavutuksia, jotka on otettu osaksi kodin piiriä. Kotiin, ainakin minun vanhempieni kotiin, kuuluu tai kuului, hallinta. Kodin piiriin kuului yksiä asioita ja sen ulkopuolelle jotakin muuta. Hallinnan ja hallinnon perusoperaatio on valinta, joka on vallan perusta. Kodin järjestys ja asioidenhallinta ovat ihmiseksi kasvamisen peruskokemuksia.

Se, mitä kodissa on, ja se, mitä pidetään kodin ulkopuolella, ovat asioita, jotka määrittävät sitä, mikä tuntuu kotoisalta ja arvokkaalta. Toisaalta ulkopuolinen on vierasta ja outoa - niin - tai houkuttavaa, mutta kuitenkin toista. Näin suoraviivaista ihmisen arvonmuodostus ei tietenkään ole, mutta jotakin merkitystä sillä, millaisille objekteille ihminen lapsuudessaan altistuu, saattaa hyvinkin olla.

Tavarat ympärillämme eivät vain ole, vaan ne myös vaikuttvat meihin. Monet meistä tekevät työtä, joka ei tuota mitään käsinkosketeltavaa. Työn tulos kuitenkin muutetaan toisinaan näkyväksi ja siirrettäväksi ja uskon, että juuri nämä kosketeltvat, nähtävät tai kuultavat -ja siirrettävät -  ovat niitä asioita, joihin voimme oman vakaumuksemme siitä, mitä olemme, perustaa,

Minulle Raijan ja Erkin arkisto on kokoelma objekteja ja Raijan ja Erkin omia kertomuksia niistä. Vankinta arkiston antia ovat objektit, mutta niillä ei sinänsä ole mielekkyyttä ilman tarinaa ja tulkintaa. Varsinainen huvi syntyy siitä, että arkiston objekteja, tulkintoja ja tulkintojen tulkintoja voidaan asettaa rinnakkain, vastakkain, limittäin, peräkkäin ja niin edelleem.

Siksi haluan mainita arkiston uutuuden. Se on tuoli.

Otin urakakseni joskus syksyllä Raijan lapsuutta dokumentoivan kirjan "Pienokaisesta kansalaiseksi" digitoinnin. Hieno teos, muuten. Se on vuodelta 1914, mutta se on kulkeutunut Alma ja Juho Lavikaiselle kymmenisen vuotta myöhemmin, kun he saivat esikoisensa ja ainoikaisensa, äitini, Raija Lavikaisen.

Tässä lapsen kehityksen kuvaamista varten tarkoitetussa "työkirjassa" tai vuorovaikutteisessa hybriditeoksessa on yhdeksän kuvaa Raijasta. (Kirjasta oman bloginsa joskus myöhemmin.)

Yhdessä kuvassa on yksivuotias Raija, joka nojaa tuoliin. Tuoli on tuttu, koska se on edelleen Raijan kodin kirjastohuoneessa Vajatiellä. Tuoli näyttää kuvassa jo tuolloin, 90 vuotta sitten hieman kuluneelta. Mistä tuoli on peräisin? Miksi tuoli on edelleen tallessa?

Kuunnelkaa Raijan omat muistot tuolista. Lyhyesti: tuoli lienee Raijalla hyvin tärkeän enon, Juhani Petäjän tekemä. Ehkä opettajaseminaarin oppilastyönä tai joskus sen jälkeen? Ehkä tuoli on tehty Emolan koululla Mikkelissä, missä Juhani-eno (joka muuten on syntynyt 6.3. kuten minäkin) oli opettajana? Joka tapauksessa tuoli voi olla hyvinkin satavuotias, se on näyte käytännöllisestä kansakoulustamme ja se on esimerkki siitä, että digitaaliseen perhearkistoon, jonka varsinainen merkitys minun mielestäni on tuottaa uskottavia kertomuksia, pitää kuulua myös jälkiä kolmiulotteisista kodissä säilytetyistä objekteista.

Miten ne arkistoidaan? Siitä myöhemmin.

Petäjäveden aitat

Löysin eräänä iltana Raijan opettajaseminaarin opinnäytetyön vanhojen valokuva-albumeiden välistä. Tosin en ole varma, mikä löydökseni tarkka nimi ja merkitys kansakoulunopettajan koulutuksessa oli 1940-luvulla, mutta Raijan puheiden perusteella uskon, että opinnäytetyö on sana, joka antaa käsityksen siitä, millaisesta dokumentista on kyse.

Raijan opinnäyetyö käsittelee Petäjäveden aittoja. Se on kirjoitettu käsin ja siinä on paljon piirroksia. Se muistuttaa enemmän vihkoa kuin kirjaa. Luin vihkon yhdessä Raijan kanssa noin vartissa. Se oli hauskaa. Raijan tekemät piirrokset ovat kauniita. Käsiala on oudon huolimatonta, mutta teksti on kiinnostavaa ja oli kiva yhdessä Raijan kanssa yrittää saada selvää yksittäisistä sanoista.

Miksi Raija teki tällaisen opinnäytetyön ja miten ihmeessä Petäjäveden aitoista tehty tutkielma millään tavalla valmisti nuorta opettajaseminaarilaista kansakoulunopettajan työhön?

Raija ei ihan tarkasti muista, miksi juuri tämä aihe valikoitui hänelle. Ilmeisesti Raija kyllä halusi tehdä sellaisen työn, jossa hän sattoi hyödyntää taiteellista lahjakkuuttaan. Ehkä kuvaamataidonopettaja on häntä rohkaissut tällaiseen aiheeseen tarttumaan. Epäilemättä työ on tehty kesäloman aikaan ja koska loma on vietetty kotona Petäjävedellä, on tällainen kotiseutuun liittyvä työ sopinut hyvin lomasuunnitelmiin. Onkohan Petäjävedellä kesälomiaan paljon viettäneiden serkkujen, varsinkin arkkitehdiksi opiskelevan Keijo-serkun esimerkki innostanut työhön?

Raija muistaa polkupyöräilleensä näihin kohteisiin, joista hän on piirrokset tehnyt. Piirrokset ovat työn  parasta antia. Teksti on ilmeisesti kirjoitettu melkoisella kiireellä.  On varmaan tullut lykättyä kirjoittamisen aloittamista ja sitten onkin alkanut aika loppua. Näinhän käy tuhansille opinnäytetyön tekijöille kaikkialla Suomessa vieläkin joka vuosi.  

Miten tällainen aihe liittyy kansakoulunopettajan työhön? Tähän varmasti osaa joku asiaan perehtynyt vastata paremmin. Minä vain arvailen. Kansakoulunopettajalta taidettiin odottaa noihin aikoihin muutakin kuin opetussuunnitelman tavoitteiden tehokasta toteuttamista. Opettajilta odotettiin kaiketi jonkinasteista yhteiskunnallista vaikuttamista. Opettajia koulutettiin nuorisotyöhön, työtodistuksissa on maininta käytöksestä ja koko ajan henki on kai ollut sellainen, että opettajalta odotettiin kotiseudun kulttuurin tuntemista ja kotiseutuhengen edistämistä. Kansakoulun alkuperäiseen ideaan taitaa liittyä myös painotus käytännöllisyyteen, joten aihe, jossa käsitellään paikalliskulttuuriin liittyvää kädentaitoa, ei ehkä sittenkään ole ihan outo.

Ja sitäpaitsi. Entä sitten? Eikö opinnäytetyön varsinainen tarkoitus ole kuitenkin siinä, että oppari kirjoitetaan. Harva niitä lukee.  Moderni opiskelu on standartoitua, yhdenmukaista, mitattavaa, suunniteltua ja pitkäjänteistä. Kun kerran on tiettyihin opiskelun käytäntöihin päädytty, ei niitä niin vain muuteta. Systeemi ei toimi, jos kansakoulunopettajat eivät ole vaihdettavissa keskenään. Niinpä jokainen kansakoulunopettaja käy läpi samanlaisen koulutuksen, johon kuuluu myös opinnäytetyön laatiminen. Vaikka sillä olisi vain hento yhteys siihen, mitä luokkahuoneessa täytyy tehdä, kun työt opiskelun jälkeen alkavat. Raijan ystävälleen kirjoittaman 80-vuotispuheen perusteella vaikuttaa siltä, että seminaarin opit eivät muutenkaan ensimmäisessä työpaikassa kovin pitkälle kantaneet.

Oma kokemukseni opiskelijana ja opettajana on harmi kyllä aika sama. Graduni ”Klassifikation der Texte und ihre didaktische Relevanz in einigen finnischen Deutschlehrbuechern” on tehty vain siksi, että pääsisin pois yliopistosta ja saisin maisteritutkinnon. Teosta ei ole koskaan kukaan lukenut, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä minkään tekemiseni kanssa milloinkaan. Sama pätee väitöskirjaani. Niissä ei ole edes kauniita kuvia, niinkuin Raijan aittateoksessa on. 

Kotiarkistojen perusaineistoon kuuluu opinnäytetyö. Ne ovat melkoinen omituisuus kulttuurissamme. Kirja, jota kukaan ei lue, mutta joka on kirjoitettava. No, valmentaahan se bloggaamiseen. Lukemattomien kirjoitusten maa.

Petäjäveden aitat arkistossa

Arkiston numerus clausus

Minulla on outo viehtymys numeroihin. Lasken mielelläni kaikenlaista. Suosikkisanaluokkani on numeraali. Toisaalta en ole koskaan ollut kummoinen numeroiden kanssa operoinnissa, mutta on jotenkin rauhoittavaa laskea. Siihen ei liity mitään erityistä arvoarvostelmaa tai muuta ylevää. On vain mukava laskea. Minusta tuntuu, että Roope Ankkakin laskee rahoja vain laskemisen riemusta.

Raijan ja Erkin arkistossa minua on koko ajan kiehtonut ajatus siitä, kuinka paljon arkistoitavaa on ja kuinka paljon tulee arkistoitua. Kun aloitimme arkistoinnin, oli johtoajatuksena digitoida ja arkistoida aluksi valokuvia. Aloitimme vanhimmista valokuva-albumeista ja silloin ensimmäisten albumien kohdalla valitsin tallennettavaksi noin neljänneksen valokuvista. Tavoitteenani oli tehdä Raijan ja Erkin arkistoa vuoteen 1973 asti. Arvelin, että valokuvia tulisi siten arkistoon noin 300.

Tällä hetkellä arkistossa on 203 valokuvaa ja olen Jämsässä. Ennuste saattaa siis osua aika lähelle, kun pian saavun vuoteen 1973 ja Mikkeliin.

Tein viikolla arvion Raijan ja Erkin hallussa olevista kaikista esineistä. Myös valokuvista. Arvioin, että Raijalla ja Erkillä on yhteensä noin 5000 valokuvaa albumeissa ja dia-laatikoissa. Tasaisella vauhdilla on kuvamäärä karttunut 55,5 kuvalla vuodessa. Toisaalta Raijan ja Erkin oma kuvaaminen alkoi 1950-luvun alussa ja aikaisempia kuvia on vain jokunen sata. Ehkäpä kuvia on karttunut noin sadan kuvan vuosivauhdilla kameran hankkimisen jälkeen. Jos näitä myöhemmin otettuja kuvia arkistoisin samaan 25 % tahtiin, kuin skannasin ensimmäisiä albumeja, olisi arkisto lopulta laajuudeltaan noin 1000 tiedostoa. Näin ei tule käymään. Ensinnäkin siksi, että aion tehdä arkiston vain noin neljän vuosikymmennen osalta, jolloin kuvia lienee kertynyt noin 2000. Niistä valitsen 1960-luvulta ja 1970-luvun alusta niukemmin, kuin aiemmista. Päädyn ehkä noin 300 kuvaan.

Onkohan se vähän vai paljon?

Tarkistin omat henkilökohtaiset kansioni tietokoneestani, Googlen Drivestä ja kännykän kuvakansiosta. Sain 2067 tiedostoa. Onko se vähän vai paljon ihmisen elämästä 50 vuoden ajalta tiedostoina?

Minulla on edelleen kesken sukututkijoille tekemäni kyselyn raportin kirjoittaminen. Siinä pyysin sukututkijoita arvioimaan henkilökohtaisen arkistonsa laajuutta tiedostojen määrällä mitattuna, kun arkisto on laajimmillaan. Noin kolmannes vastaajista arvioi, että arkistossa olisi laajimmillaan yli 5000 tiedostoa. Jos minä elän satavuotiaaksi ja tiedostojen määrä karttuu nykyistä vauhtia, pääsen varmasti viiteentonniin. Se on aika paljon.

Toisaalta, jos arkistoon ei tule kaikkia vaan vain jollakin tavalla seulotut tiedostot, ovat sukututkijoiden henkilökohtaiset arkistot todella laajoja.  Jos arkistoon kelpuutettaisiin tuo edellä mainitsemani 25% "kaikesta", olisi lähtöluku siis 20.000. Se on minusta paljon näin digiaikanakin.

Jotkut varmaan valokuvaavat aika paljon, kirjoittavat paljon ja säilyttävät paljon. Luultavasti ihmisillä on eri määrä asiaa. Mutta jokaisen ihmisen asioilla on rajoitettu lukumäärä - numerus clausus.

Arkistoitua esittäytymistä

Yksi tiedekirjallisuuden suosikeistani on Erwin Goffmanin "The presentation of self in everyday life". Se käsittelee - ja nyt ovat kaikki käsitteeni varmasti päin mäntyä - esittäytymistä, sitä, millaisen kuvan itsestään julkisuuteen pyrkii antamaan. Erilaisissa yhteyksissä on tarkoituksenmukaista yrittää hallita sitä mielikuvaa, mikä muissa ihmisissä syntyy teoistamme.

Tyypillinen, tylsä akateeminen aihe. Toisaalta Goffmanin klassikko on kiinnostova tekotavaltaan ja kieleltään. Goffmann perusti väitteensä omiin havaintoihinsa, jotka hän oli kerännyt Skotlannin saaristolaisyhteisöissä. Tällainen osallistuva havainnointi on minusta aina kiinnostavampaa ja uskottavampaa kuin tutkimusaineistojen kerääminen haastattelemalla tai kyselemällä. Toinen Goffmanin kirjassa minuun vaikutuksen tekevä seikka on rohkea metaforisuus. Ihmisen toimintaa verrataan hulppeasti teatteriin ja sehän on hauskaa, riemastuttavaa ja opettavaista.

Siinäpä suurinpiirtein kaikki, mitä Goffmanista ymmärrän ja sekin vähä on tietenkin vain omaa tulkintaani ja kuten vanha akateeminen mongerrus vaatii, olen jo nyt pahoillani, että olen vetänyt kunnioitetun Goffman-vainaan mukaan tällaiseen harrastelijablogiin. Pyydän siis lukijaani jakamaan kanssani vakaumuksen, että se tosiasia, että Goffmanin kirja on hyllyssäni ja olen lukenut siitä osan, innostaa minua. Ei enempää, ei vähempää.

Olisi kiinnostavaa löytää se tutkimus, joka käsitelisi henkilökohtaista arkistointia esittäytymisen näkökulmasta. Ehkä sellainen jossakin on, en tiedä, enkä viitsi juuri nyt ryhtyä etsimäänkään.

Se olisi hauskaa siksi, koska olen viime aikoina entistä enemmän miettinyt sitä, miksi henkilökohtaista arkistoa tehdään ja mitä arkistoon tulee siirretyä? Asia tuli esille siinä yhteydessä, kun tein vuoden alkupuolella suomalaisille sukututkijoille suunnatun kyselyn. En ole vahvimmillani kyselyjen tekijänä, eivätkä kyselyt ja niiden tulokset koskaan oikein saa minua haltioitumaan. Koska olen amatööritutkija, haltioituminen on minulle tärkeää. Akateemisten pisteiden keräämiseen olen liian vanha ja oikeassa olemiseen liian moraaliton.

Kyselyssä nousi esille yksi edes jollakin tavalla uteliaisuuttani ja ihmetystä herättävä asia. Kysyin millaisia aineistoja sukututkijat arkistoonsa pitkäaikaissäilyttäisivät ja kenelle kyselyyn vastanneet noin sata sukututkijaa aineistojaan avaisivat. Vaikka suurimmalle osalle kyselyyn vastanneista henkilökohtainen arkisto avattaisiin vain lähiomaisille oman kuoleman jälkeen, jättäisi neljännes vastaajista päiväkirjansa pois henkilökohtaisesta arkistosta kokonaan pois, toinen neljännes arkistoisi päiväkirjojaan valikoiden.

Tiedän, että henkilökohtaista digitaalisen arkiston aineistot halutaan säilyttää hyvin pitkiä aikoja (kyselyni mukaan vastaajista 97 % haluaa aineistojen säilyvän vähintään 25 vuotta ja 68 % sata vuotta tai vieläkin pidempään), voisi kuvitella, että tällaiset ainutlaatuiset henkilökohtaiset aineistot kuuluisivat juuri säilytettävien aineistojen joukkoon. Arkistonmuodostajan kuoleman jälkeisten käyttäjien tarpeet ja henkisen perinnön jättäminen ovat kuitenkin tärkeimpiä motiiveja henkilökohtaisessa arkistoinnissa. Mikäpä olisi kiinnostavampaa kuin lukea jonkun toisen päiväkirjaa?

Miksi siis päiväkirjat, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia dokumentteja jäävät aika monelta henkilökohtaiseen digiarkistointiin ryhtyvältä arkistoimatta?

Ehkä syy on esittäytymisessä. Vaikka henkilökohtainen arkisto tehdään yleensä tietoisena siitä, että aineistoja tulee käyttämään erittäin rajattu yleisö ehkä vuosikausia sen jälkeen, kun itse on jo kuollut, ei päiväkirja siltikään ole itsestään selvä arkistoinnin kohde. Päiväkirjaa ei kirjoiteta arkistoitavaksi ja jonkun toisen tulkittavaksi.

Sisarellani taisi olla lukollinen päiväkirja. Vaimollani kuulemma oli päiväkirja, jonka pitäminen loppui, kun hänen veljensä ja serkkunsa olivat lukeneet sen - toisilleen ääneen. Omia teiniajan päiväkirjoja ei voi lukea tuntematta syvää häpeää ja ahdistusta.

Päiväkirja on epäilemättä kuumaa kamaa; erinomaisen viihdyttävää ja antoisaa aikalaisanalyysiä lukijoilleen. Mutta arkisto on - ja siitä kertoo se, että aika moni kitsaasti luovuttaa elämänsä tärkeimmät kirjalliset reflektiot digitaaliseen pitkäaikaissäilytykseen - osa henkilökohtiasta maineenhallintaa ja esittäytymistä.  

Erkki kirjoitti muistelmia ja kertoi sattumuksia lapsuudestaan. Mutta päiväkirjaa hän ei pitänyt. Erkki antoi periaatteellisen luvan kaiken häntä koskevan aineiston julkaisemiseen.  Raijan ja Erkin arkistossa onkin suuri osa siitä, mitä Erkki vapaa-ajallaan on kirjoittanut koko elämänsä aikana. Erkki kirjoitti aina yleisölle.

Raija sen sijaan on pitänyt päiväkirjaa vuosikausia. Kellarissa on kymmenkunta senttiä paksu ruutuvihkopino, johon on kauniilla käsialalla kirjoitettu yksityiskohtaisia ja terävänäköisiä kommentteja kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen sopinut Raijan kanssa, että niitä kirjoja ei digitoida, eikä arkistoida. Se on harmi, mutta selkeä linja. En Raijaa moiti.

Luulenpa, että omat päiväkirjanikin palavat kokossa. Oma arkistoni on juuri niin täysi ja kokonainen kuin minä siitä tahdon tehdä. Ei se muuten henkilökohtainen arkistoni olisikaan.