Provenienssiperiaate - kuinka pysyvää on järjestys?

Sukulaiset, tuttavat ja työtoverit on melko helppo tunnistaa ja muistaa pitkänkin ajan kuluttua. Sen sijaan työelämän monet ja nopeasti muuttuvat tilanteet saattavat unohtua nopeasti. Erkin ja Raijan Kuusamossa ottamissa kuvissa on muutama hieno kuva, joiden alkuperästä olin hieman erimielinen arkistonmuodostajien - eli siis vanhempieni -   Erkin ja Raijan kanssa.

Tämä johdattikin minut kiinnostavan arkistoteoreettisen kysymyksen äärelle: mikä on valokuva-albumin alkuperäisen järjestyksen merkitys? Yleensä vanhempieni varhaisimmat valokuva-albumit sisältävät paljon saman albumin sisältä irronneita, toisista albumeista irronneita kuvia tai kuvia, joita ei koskaan ole kiinnitetty mihinkään albumii. Lisäksi albumeissa on kuvia, joista osa on (ehkä) kiinnitetty takaisin samaan albumiin, josta se on irronnut tai albumista irronnut kuva onkiinitetty toiseen albumiin. 

Jos ajatellaan valokuva-albumia "arkistona", on luultavaa, että albumiin on valittu vain osa otetuista valokuvista. Valokuvien suurennusvaiheessa on jo valittu suuresta määrästä negatiiveja osa otoksista paperivedosta varten. Niistä kuvista on sitten valittu albumiin kiinnitettävät kuvat. Albumeja muutaman vuosikymmenen jälkeen katseltaessa näyttää siltä, että kuvia on kiinnitetty jotakuinkin aikajärjestyksessä, sitä tahtia, kun uusia kuvia on kehitetty. Toisaalta, jos kuvia on kiinnitetty albumeihin vasta pitkän ajan kuluttua, voi järjestys ollakin ihan toinen. Lisäksi albumi on oma "teoksensa", jonka tyhjiä sivuja, joista kuvat ovat kadonneet (tai ne on jostakin syystä poistettu), on esteettisistä syistä parempi täydentää. Niinpä ei ole ollenkaan kummallista, että albumissa, jossa on pääasiassa 1950-luvulla otettuja kuvia, onkin yllättäen 1970-luvulla otettuja kuvia.

Kun minä digitoin näitä vanhempieni valokuva-albumeiden kuvia, en yritä muuttaa niiden sisältöä sinänsä miksikään. Toki irtokuvien järjestys menee vääjäämättä sekaisin tällaisessa toiminnassa. Mutta albumeissa kiinni olevat kuvat - oli järjestys mikä tahansa - muodostaa tässä tilanteessa albumien alkuperäisen järjestyksen. Arkistoihmiset taitavat puhua provenienssi-periaatteesta. 

Näissä isäni ottamissa (uskon niin, että ne ovat hänen ottamiaan) hienoissa kuvissa on vanhoja rakennuksia ja nuoria ihmisiä ja albumissa lyijykynällä kirjoitus "Tahkolan talo". Isäni ja äitini mukaan kuvat eivät ole Kuusamosta vaan Puolangalta. Tämä jäi  minua hieman askarruttamaan, koska kuvat ovat aika hyvin liimattuina albumissa, jossa ei ole muita kuvia Puolangalta. Lisäksi Puolangalta otetut kuvat ovat pääasiassa dioja.

Uskotutmiehet Yrjö Veteläinen, Vihtori Ronkainen ja kartoittaja Arvo Etelämäki. Kuva on kai otettu jossakin Rukajärven seudulla.

Isäni muistaa hyvin uskotut miehet, mutta ei lainkaan samalle sivulle kiinnitettyjä taloja tai lapsia kuvissa (kuvat alla). Kun penäsin, miksi kuvat sitten ovat juuri tällä kohdalla albumia, hän alkoi taipua ajatukseen, että kuvat voisivat sittenkin olla Kuusamosta. Ehkä. Jos albumin kuvat ovat alkuperäisjärjestyksessä, niin todennäköisemmin kuvat ovat Kuusamosta. Itse kuvista kumpikaan vanhemmistani ei muista juuri mitään. Siksi kuvien järjestys albumissa saattaa olla se tekijä, jonka perusteella kuvista voidaan jotakin päätellä. Se lienee provenienssiperiaatteen tai alkuperäisen järjestyksen säilyttämistä puoltava perustelu? Tämä asia on sukua kielitieteen kontekstille; on vaikeaa ymmärtää jonkin sanan tai ilmauksen merkitystä, jos ei ymmärrä missä yhteydessä ja ympäristössä sana on alun perin ollut käytössä.

Tämän takia päätin sittenkin järjestää kuvia albumeittain ainakin siinä määrin, että tiedän missä albumissa alkuperäiset kuvat ovat. Siitä syntyikin hieno merkintäjärjestelmä - nyt albumeissa on salaperäinen, mutta hyvin perustellusti valittu kirjainnumerokoodi, jotta osaaan yhdistää skannatun kuvan alkuperäiseen albumiin. 

Osaisikohan joku Kuusamon kävijä tai Puolangan tuntija sijoittaa nämä 50-luvulla otetut kuvat ja henkilöt jonnekin?   

Keitä he ovat?

Onko tämä Kuusamosta?

Talo Kuusamosta vai jostakin muualta?

Kuvia Kuusamosta

Vanhempani muuttivat Kuusamoon vuonna 1953, kun isäni komennettiin toimittamaan isojakoa. Isojakoa oli tekemässä joukko nuoria maanmittausinsinöörejä. Kuusamossa oli vieläkin sodan jäljiltä asuntopula ja olosuhteet olivat muutenkin melko ankeat nykymittapuulla ajateltuna.

Isojakoinsinöörit perheineen harrastivat ja viettivät vapaa-aikaa paljon yhdessä. Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvista näkyy nuorten perheiden retkiä, laskettelua Rukan rinteillä ja yhteisiä illanviettoja. Kuusamon isojaosta on kirjoitettu historia (Elias Savola), joten tuota vaihetta on dokumentoitu hyvin yleensäkin. Isojakoinsinöörit olivat aktiivisia kulttuurissa, urheilussa ja elinkeinojen kehittämisessä. Seppo Ervasti kuvaa heitä "Johdannossa Kuusamon historiaan" -kirjassa "uusien tuulien" tuojina. Kuorotoimintaa piristivät entiset polyteknikkojen kuoron kuorolaiset, joista Erkki oli yksi.

Erkillä oli uusi, ensimmäinen oma kamera ja itsetehty suurennuskone, jonka tekemiseen hän oli saanut ohjeet tätinsä mieheltä, Rehtilän Topilta. Kuvia on otettu Kuusamon kirkonkylästä, Erkin työmailta (hän oli jakamassa Rukan seudun maita), lapsista ja huimista Kuusamon maisemista. Kuusamoaiheiset kuvat ovat ensimmäisiä vanhempieni itse ottamia kuvia. Ehkäpä 1950-luvun alussa kameroiden hankkiminen on alkanut yleistyä muutenkin? Miten lie ollut filmin saatavuuden suhteen? Nuoren perheen ensimmäisten hankintojen joukkoon kamera on kuitenkin kuulunut.

Mutta tässäpä valikoima digitoitujen ja arkistoitujen albumeiden kuvista.

Tässä kuvassa veljeni Jarmo (edessä) ja Jyri (takana) ovat Erkin kyydissä. Tyylikästä perhepolkupyöräilyä! Ehkäpä kuvan on ottanut Raija?

Raija Jyrävällä

Raijan kertoman mukaan kesällä ja talvella tehtiin retkiä Rukalle ja Jyrävälle sekä muihin lähiseudun luontokohteisiin, kamera oli aika monella retkellä mukana - onneksi. 

Veljeni Jyri leikkii autoilla - autoilu oli tuohon aikaan Kuusamossa kuulemma huonojen teiden vuoksi hankalaa. Ensimmäisenä Kuusamo-talvena maanmittarit laittoivat - Erkin kertoman mukaan - autot saksalaisilta jääneeseen kasarmiin säilöön. Ketkähän ovat Jyrin kanssa autoa fiksaamassa? Onkohan auto Erkin Austin?

Kyläilemässä ilmeisesti Hannu Rankka, Jaakko Hannula ja Niilo Rankka.

Olohuoneessa otetuista kuvista ilmenee, että hyllyllä on myös levysoitin - sekin on itse tehty. Tarkastimme kesällä 2013 Raijan ja Erkin äänilevykokoelmaa ja sieltä löytyi myös 1950-luvun äänilevyjä. Muistan kuunnelleeni hyllystä löytynyttä Les Paulin ja Mary Fordin "Mister Sandman" -biisiä joskus 1980-luvulla, kun 50-luku oli muodissa. Ehkä tätä levyä on soitettu Kuusamossa? Tosin Les Paulin ja Mary Fordin versio on kai julkaistu vasta vuonna 1955, näinköhän se olisi ehtinyt niin tuoreena Kuusamoon? Kirjahyllyssä lienee Erkin Yhdysvaltojen matkan muistona yliopistoviiri.  

Kuusamon kirkonkylä näyttää muutamassa keväisessä (?) kuvassa varsin vilkkaaalta. Ehkä kylällä on ollut markkinat? Raijan seurassa Aarre ja Leena Terho.

Tuo maitokannu on edelleen olemassa, maidonjakelussa ja pakkauskuluttamisessa on tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä aika paljon.

Alma-mummo on tullut veljeni Jyrin kaksivuotissyntymäpäiville. Vuosi on siis 1954.

Sukulaisvierailulle ovat lähteneet myös Vihtori-vaari ja Erkin pikkuveli Esa sekä pikkusisko Else. Taustalla näkyy Kitkantien varrella sijainnut kelloseppä Tammen talo, jossa vanhempani asuivat Kuusamossa.

Rukan rinteillä ei 50-luvulla ollut hiihtokeskusta. Maanmittareiden joukossa oli innokkaita urheilumiehiä, joten pian Rukan rinteillä oli urheilutoimintaa. Maanviljelyn kannalta hankalan jyrkkärinteisen vaaran hyödyntäminen taloudellisesti mielekkäällä tavalla edellytti maan jakamista ja omistamista sekä vapaa-ajan kaupallistumista. Molemmissa muutoksissa olivat mukana maanmittarit perheineen. Tässä näitä hiihtokeskuksen edelläkävijöitä on vapaa-aikaansa viettämässä - ehkä talvella 1955? Keskellä Raija vieressä Raija ja Hannu Rankka. 

Rukan pujottelurata ja aika vauhdikasta hiihtoa. Äitini mielestä kilpailuja ei heidän aikanaan Rukalla vielä järjestetty. Kuuntele, kun Raija ja Erkki muistelevat Rukan ensimmäistä rinnettä. 

Tähän aiheeseen sopivia tietoja muualla:

Ylen elävä arkisto: Vuolaiden vesien Kuusamo vuodelta 1958. Tämä on tehty muutama vuosi sen jälkeen, kun vanhempani olivat jo muuttaneet Kuusamosta, mutta ajan ilmapiiriä filmistä aistii hienosti.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vuolaiden_vesien_kuusamo_23986.html#media=23988

Rukatunturi on yksi Suomen suurimmista hiihtokeskuksista. Hiihtokeskuksen sivuilta saa nopean katsauksen Rukan historiasta:
http://www.ruka.fi/talvi/etusivu/?file=content_exec&id=361&submenu=174

Valintoja ja tallennusta

Arkiston ideana on kai pitää aika pitkään tallessa jotakin, jota pidetään niin arvokkaana, että arkiston sisällöllä voi tehdä jotakin joskus pitkän ajan kuluttua.

Esimerkiksi muuan Nooa oli saanut kerran sisäpiiritietoa äkillisestä ilmastonmuutoksesta ja ärhäkästä tsunamista. Fiksuna miehenä Nooa rakensi ARKIN, jonne hän kokosi analogisen DNA-arkiston. Lautta toimi edustavana biomassa-varastona, jossa oli riittävästi aineksia uusien kopioiden tekoon elukoista sitten, kun vedenpaisumus oli ohi.

Digitaalinen perhearkisto toimii vähän samalla periaatteella. Ihan kaikkea ei panna talteen, vaan vain sellaiset näytteet, jotka jotenkin ovat edustavia. Mikä sitten on riittävän edustavaa ja millä periaatteella valinnat tehdään, onkin melko kiperä pulma. Oikeat arkistoihmiset taitavat puhua seulonnasta.

Minä tein valintoja eli seuloin kuvia vanhempieni kanssa käytyjen keskustelujen ja omien mieltymysteni perusteella sekä aiheen toistuvuutta vältellen.  Esimerkiksi jos kaksivuotiaasta isoveljestäni olisi viisi ammekuvaa, ottaisin niistä vain yhden. Jos vanhempani puhuivat jostakin kuvasta paljon, arvelin sen olevan merkittävä kuva. Itse suosin kuvia, joissa näkyy arjen elämää, työntekoa ja kylänraitteja.

Tallensin kuvia oman tietokoneeni kovalevylle, mutta alusta alkaen oli selvää, että halusin tallentaa kuvat varmemmin ja toisaalta myös jakaa kuvia sisarusteni ja miksei kenen tahansa Raijan ja Erkin elämästä kiinnostuneiden kanssa. Päätin kokeilla kahta eri palvelua. Kokeilen Google Drive -palvelua ja oman työnantajani Mikkelin ammattikorkeakoulun YKSA-arkistopalvelua.

Tuleepahan kuvat tallennettua ainakin kolmeen eri fyysiseen paikkaan. Pysyvät aika varmasti tallessa - luulisin. Mutta saakohan niitä koskaan enää pois?

Googlen palvelut ovat tiettyyn rajaan asti ilmaisia. Gmail-tunnus minulla onkin, joten ryhdyin perehtymään Googlen mahdollisuuksiin. Siirsin kuvat (ja äänitiedostot) driveen, kun olin ensiksi ladannut sovelluksen koneelleni. En ihan heti päässyt Driven toimintaperiaatteista jyvälle, mutta muutamien tiedostojen häviämisen jälkeen sekin sujui. Googlen Picasa kuvapalvelu vaikuttui oikein mukavalta palvelulta ja latasin senkin koneelleni. Siinä on monia hienoja ominaisuuksia, kuten kasvojen automaattinen tunnistaminen ja henkilöiden nimeäminen, mahdollisuus sijoittaa kuva Googlen karttasovellukseen, mikä on kaltaiselleni karttafriikille ja toisen arkistonmuodostajan ammatin (maanmittausinsinööri) vuoksi on mainio juttu!

Googlen palveluiden kokeilemiseen (mukaan lukien tämä Bloggeri) minulta meni pari päivää aikaa. Perhearkiston kuvien tallentamisen ja esittämisen kannalta palvelu varmaan riittää useimmille. Toisaalta sovelluksia on aika paljon ja niiden yhteensovittaminen ei ole ihan selkeää. Esimerkiksi koneellani on Picasa-sovellus, mutta netissä toimiessani on myös Google+ -palvelu, josta löydän samaiset kuvat hieman erilaisessa käyttöliittymässä. On hienoa, että henkilökohtaiset laitteet ovat osa maailmanlaajuista verkkoa, mutta on jotenkin hämäävää (minulle), että en ihan aina ole selvillä siitä, käsittelenkö nyt kuvia Drivestä vai omalta koneeltani. 

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin nuhjuiselta, että luultavasti kaikki maailman tiedustelupalvelut ovat läsnä näissä isoissa palveluissa tavalla tai toisella. Toisaalta: jos arkistoin aineistoja jonnekin internetiin, on jossakin kuitenkin sellainen tietoliikennereikä, josta joku ahne tidustelupalvelu nappaa äitini rippikuvan. Entä sitten?

Yksaa olen kokeillut toistaiseksi vain minimaalisesti, mutta sen käyttö on kyllä helppoa, eikä se se sotkeennu Googlen kokonaispalveluun, jossa ei aina voi olla varma siitä, mihin kaikkeen sitoutuu. Yksa on arkistopalvelu. Vedän vähän kotiinpäin, mutta minusta on parempi, että edes jotkut asiat ovat sitä, mitä ne lupaavat olla. Autokin on auto, eikä mikään liikkumistarpeen kokonaisratkaisu.

Seuraavissa blogeissa ehkä julkaisen jo kuviakin. Malttia.

Kuvien skannaaminen

Päätin aloittaa arkistoprojektin skannaamalla vanhempieni Kuusamo-aiheisia kuvia.

Erkki oli hankkinut kameran ja tehnyt suurennuskoneen joskus 1940- ja 1950-luvun taitteessa. Hänen kertomansa mukaan suurennuskoneen hankinnassa ja tekemisessä oli vaikuttanut monitoimimies Topi Rehtilä, Erkin tädin mies.

Kuusamosta löytyi pääasiassa isäni vedostamia mustavalkokuvia kahdesta albumista yhteensä runsaat 140 kappaletta.  Kun tiedetään, että Raija ja Erkki olivat Kuusamossa noin 2,5 vuotta, niin kuvia on keskimäärin karttunut noin kuva kuukaudessa albumeihin. Osa kuvista oli tiukasti liimattu albumeiden pahvi- ja paperisivuihin, osa oli irtonaisina albumeiden välissä.

Koska kuvien valinta oli hankalaa albumeista suoraan muun muassa siitä syystä, että mustavalkokuvavedokset ovat kooltaan vaihtelevia ja aika pieniä - yleensä noin 5 X  8 cm. Niiden katselu ei ole helppoa ja merkkaaminenkin on hankalaa, kun kuvia on paljon vierekkäin ja kommentoijia saman albumin äärellä kaksi. Ihan aina eivät muistikuvat menneet kommentaattoreilla yksiin.

Siksi päätin ottaa albumit skannattavaksi ja tehdä omapäiset valinnat niiden keskustelujen perusteella, joita kävimme albumeja yhdessä katsellessamme. Näyttäisin sitten niitä kuvia, jotka olin valinnut tähän tarkoitukseen.

En hennonnut irroittaa albumiin kiinnitettyjä kuvia, joten päätin skannata niitä tasosakannerilla sivu kerrallaan. Onneksi sivut taittuivat kohtalaisen hyvin, niin että kuvat pysyivät hyvin skannerin lasitasoa vasten. Käytin skannaukseen jo jonkun hetken käytössä ollutta Canonin CanoScan 9950 tasoskanneria.

Kuvankäsittelyohjelmana minulla on kotikäyttöön hankkimaani Adoben Photoshop Elements.  Ei sekään siis ihan viime viikolla hankittu...  Skannasin kuvat 300 dpi:n tarkuudella, rajasin ja tein kaikille kuville automaattikorjauksen. Tallensin kuvat .TIF -formaattiin pakkaamattomina. Kävin vilkaisemassa KDK-suosituksia pitkäaikaissäilytykseen sopivista tiedostomuodoista ja koetin soveltaa näitä ohjeita sitä silmällä pitäen, että aineistoja pidettäisiin tallessa pitkään, siis tulevillekin sukupolville.

Kaikkiaan skannasin 41 kuvaa, eli runsaan neljänneksen kaikista albumeiden kuvista. Jos seuraavina vuosina otetuista kuvista päätyy albumeihin tai diakoteloihin samaan tahtiin kuvia, on vuoteen 1974 asti, jolloin Raija Erkki muuttivat Mikkeliin, odotettavissa noin (19*52):4=247  arkistoitavaa kuvaa. Luultavasti kuvien määrä kuitenkin kasvaa, joten eikohän arkistoon tule kaksinkertainen tai kolminkertainen kuvamäärä. Tämähän selviää sitten myöhemmin.

Levytilaa kuvat veivät kovalevyltäni 125 MB.  Äskeistä kalkyyliä mielessä pitäen taitaa levytilatarve olla tällä menolla puolentoista gigan verran  - kuvien osalta. Saapa nähdä senkin sitten. Alla esimerkki kuvista - sikäli harvinainen, että melkein kaikissa albumin kuvissa on ihmisiä. Tässä ei.  Mutta muuten hieno kuva, eikös? Näitä sitten myöhemmin lisää.

Omalle kovalevylleni tein kuvia varten oman kansion. Nimesin kuvia kuvien teemojen mukaan tyyliin: KUUSAMO_TYO_01 tai KUUSAMO_KOTI_01 jne. Kuvia oli otettu pääasiassa vapaa-ajalla, mutta onneksi myös esimerkiksi kauppareissulla! Seuraavassa blogissa kerron kuvien ja muiden tiedostojen tallentamisesta.

Arkistonmuodostuskokeilu

Arkisto on tiedettä, josta on ymmärrä kovinkaan paljon. Siksi on opetelteva. Alkuviikosta fiksu konsultti opetti, että ei pidä suunnitella vaan pitää kokeilla. Konsultilta hyvä ehdotus. Yritin kysyä, mihin filosofiseen traditioon tämä lähestymistapa liittyy (en näillä sanoilla) ja huomasin heti olevani hieman heikoilla jäillä.

Konsultin liikeideaan ei kuulunut jaaritella filosofiasta.

Minun liikeideaani se kuuluu. Siksi päättelin, että konsultin näkemys muistutti paljon pragmatismia, josta pidän kovasti. On lohdullista ajatella, että maailmasta voi selviytyä aika hyvin sillä tavalla, että ei valmiiksi määrittele väärää ja oikeaa, vaan pyrkii oman kokemuksen kautta selvittämään, mikä toimii ja on kohtuullista.

Niinpä tämä perhearkisto muodostetaan pragmatistisen, kokeilevan otteen läpitunkemalla eetoksella. Toinen juttu sitten on se, onko henkilökohtainen tai perhekohtainen, digitaalisten jälkien tallentaminen arkistointia. Vetoan Yhdysvaltain Kongressin kirjaston sivustoon - siellä - siis ison veden takana oikein yllytetään ihmisiä tallentamaan omia tietojaan otsikon "Personal archiving" alla. Vakuutan kuitenkin molemmille lukijoilleni, että en pyri välttämään mitään virhettä, mikä on hyvän arkistointitavan tai ohjeistuksen vastaista.

***

Kevättalvella 2013 otin puheeksi vanhempieni, Raija ja Erkki Uotilan, kanssa heidän varsin runsaan valokuva-aineistonsa digitoimisen ja järjestämisen. Yleensäkin - ainakin minun muistissani - asioihin avarakatseisesti suhtautuneena, he vaikuttivat ottavan ehdotuksen varsin suopeasti vastaan. Minulle asiassa oli kaksi lähtökohtaa: vanhempieni valokuvien (ja muun aineiston) digitointi ja henkilökohtaiseen arkistointiin perehtyminen. Erityisesti minua kiinnostaa arkistoinnissa(kin) mikro, enemmän kuin makro. Mitä ihmettä yksi ihminen voi tehdä omalla muistillaan ja miten se liittyy johonkin laajempaan?

Aluksi tavoitteenani oli saada jokin osa vanhempieni kuva-arkistosta digitoitua huhtikuun lopuun mennessä, äitini syntymäpäiväksi. En onnistunut. Aikaa kului kaikenlaiseen. Valmistelut ovat aika työläitä.

Valmistelevina toimenpiteinä tutustuin yhdessä vanhempieni kanssa dia-aineistoihin. Kuvia on paljon, useita satoja. Vaikka äitini on järjestellyt kuvia hyvin, oli monissa dialaatikoissa kuvia useilta eri vuosikymmeniltä. Läheskään kaikki kuvat eivät olleet heti katseltavissa. Keskusteltuani vanhempieni kanssa päädyimme siihen, että yritämme järjestää diat niin, että saisimme samoihin diavaunuihin kuvia vanhempieni eri kotipaikkakunnilta. Isäni työn vuoksi he ehtivät työuransa aikana asua usealla eri paikkakunnalla.

Hankin järjestelemistä varten valokuvausliikkeestä 500 diaa vetävän diavaunusalkun, jotta saisimme kuvia ensiksi ryhmiteltyä ajanjaksoihin ja sitten voisimme tehdä valinnat digitoitavista kuvista. Sain viimeisen salkun, aioin antaa sen äidille syntymäpäivälahjaksi, mutta Erkki oli edellisenä päivänä käynyt ostamassa toiseksi viimeisen - aivan samanlaisen - salkun!  Nyt on kapasiteettia järjestää dioja.

Työ vaikutti kovin vaivalloiselta, diaprojektori meni välillä jumiin ja minua harmitti, kun vanhempieni hienot tarinat kuvista soljuivat kuin kevätpuro, mutta mitään en ehtinyt saada talteen. Kerroin, että kuviin pitäisi liittää joitakin tietoja, jotta arkistosta tulisi kiinnostava. Ehdotin, että valitaan kuvista parhaimmat, minä sitten digitoisin ne ja sitten kirjoittaisin puhtaaki kuviin tärkeimpiä tietoja. Isäni ehdotti, että nauhoittaisin kuviin liittyvät tarinat. Erinomainen ajatus!

Tiesin, että kuvatiedostoihin voi liittää runsaasti kuvailevaa metatietoa, mutta isäni ajatus nauhoituksesta tuntui fiksulta. En ole vieläkään keksinyt, miten digitaaliseen kuvaan voitaisiin liittää metatiedoksi ääntä. Tietääkö joku? Se olisi kätevää.

Koska kuvien järjestely on aika hidasta hommaa, päätin pureutua aluksi vain Kuusamoon. Lopulta Kuusamosta oli vain puolen tusinaa diakuvaa. Siispä päätin sittenkin aloittaa paperikuvien skannauksella.

***

En siis aloittanut työtä arkistonmuodostussuunnitelman teolla. Nolottaa. Sen sijaan perehdyin muutamaan kiinnostavaan henkilökohtaista arkistointia koskevaan juttuun:

Library of Congress ohjeistaa helppotajuisesti henkilökohtaista arkistointia
http://www.digitalpreservation.gov/personalarchiving/

Ja teema on myös kiintoisa tutkimusaihe
http://www.srhkim.com/files/PhD-proposal-final-sarahkim-dissemination.pdf

Arkistoitua perhemuistia

On tunnustettava heti alkuun, että olen kehno pitämään järjestystä yllä. En myöskään ole erityisen menneisyys-, historia- tai perinnetietoinen ihminen. Yleensä sukutapaamiset ovat kaltaiselleni kuopukselle, jonka sisarukset olivat rippikouluikäisiä silloin, kun minua kiinnosti Mustanaamio ja Nakke Nakuttaja, enemmän tai vähemmän vaivaannuttavia tilaisuuksia.

Nurkkia siivotessa ei kuitenkaan voi välttyä siltä, että on olemassa kaikenlaista henkilökohtaista rojua, joka liittää oman elämänkokemuksen toisiin ihmisiin. Osa niistä ihmisistä on sellaisia, joita ei itse voi valita (vanhemmat, sisarukset ja luokkakaverit) ja osa taas sellaisia, jotka ovat omia valintoja (puoliso, ystävät, ja vihamiehet).

Aika suuri osa elämän yhteyksistä ei ole omaa valintaa. Mainiossa sukukuvassa Lopelta (alla) teen oman pienen irtiottoni. Turhahan se oli, ja omassa mielikuvituksessani ja muistikorjaamossani harmitus liittyi pikemminkin polvisukkien ja villapuvun pukemisen synnyttämään turhautumiseen kuin sukuun. Mene ja tiedä. (Valokuvan on muuten ottanut tätini edesmennyt puoliso, ammattivalokuvaaja Veikko Laakso).

Kun kuulin lapsena tarinoita Oulusta tai teimme hiihtolomalla umpihankihiihtoretkiä Rukan tuntumassa, jouduin altistumaan vanhempieni elämäntaipaleelle, vaikka en itse koskaan ollut Kuusamossa tai Tuirassa asunut. Jotenkin nuo ennen omaa syntymääni tapahtuneet asiat ovat - ehkä - vaikuttaneet minunkin käsityksiini maailmasta. Jos ympäristö vaikuttaa ihmisiin ja ensimmäiset välttämättömät ihmissuhteeni (vanhemmat ja sisarukset) ovat altistuneet sodanjälkeiseen Pohjanmaahan ja Koillismaahan, on sillä kai jotakin vaikutusta minuunkin.

En usko, että menneisyys opettaa yhtään mitään. Sen sijaan omaa tulkintaa siitä, miten tähän on tultu, on aika vaikea vältää. Ihminen on luontainen selittäjä. Perhearkisto voi  jossakin määrin auttaa perustelemaan omaa (kuviteltua) menneisyystarinaansa hyviin dokumentteihin vedoten.

Tässä blogissa kerron perhearkistomme edistymisestä ja sen muotoutumisesta. Itse arkisto on vain tilauksesta auki ja vain perheen jäsenille - ainakin toistaiseksi.