Muisti"tietoa"

Kun ollaan tekemisissä arkistojen kanssa, tulee väistämättä esiin sana "muisti". Puhutaanhan jopa muistiorganisaatioista ja tarkoitetaan sellaisia instituutuioita kuten museot, arkistot ja kirjastot.

Muisti on aina askarruttanut minua. Olen suhtautunut historiaan - tai menneiden asioiden käsittelyyn jälkikäteen aina jotenkin vastahankaisesti. Erityisen kylmät väreet niskaani nousevat, kun kuulen väitteen siitä, että "historia opettaa meitä". En usko.

Tokihan tarinat menneisyydestä ja arkistot ovat kiinnostavia,  ja valistavia, mutta  muistin ja arkistoon jääneiden dokumenttien varaan ei voi rakentaa yksiselitteisiä ja kiistattomia totuuksia. Ja jos koetamme ratkaista nykyisin kohtaamiamme ongelmia muistin ja arkistojen perusteella, eivät ratkaisut varmasti ole kovin toimivia.

Isoisäni Vihtori Uotila
1920-luvun lopulla.

Raijan ja Erkin arkistossa on karkeasti ottaen kahdenlaisia dokumentteja: vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia, todistuksia ja kirjeitä sekä jälkikäteen kerrottuja muistelmia aikaisemmista tapahtumista. Muistelmia on arkistossa ainakin kolmenlaisia: Raijan ja Erkin itse kirjoittamat muistelmat, valokuviin liittyvät haastattelut, jotka olen lisännyt arkiston dokumentteihin liitteiksi sekä vaarini Vihtori Uotilan kirjeenvaihtoon sisältyvät muistelmat.

Joissakin oikeissakin arkistoissa on tällaisia kokoelmia. Ainakin Työväenarkistossa on työväenliikkeen järjestöjen toiminnasta syntyneiden dokumenttien säilyttämisen lisäksi myös tallennettuna varta vasten koottuja muistelmia.

Muistelmat ovat kiinnostavia, mutta viisas isoisäni varoitti luottamasta liikaa muistiin. Kirjeenvaihdossaan hän totesi, että "Muistelut ovat muisteluita, myös kuulopuheisiin perustuvia ja siksi monin osin ja kohdin niihin on varauksin paneuduttava, niin nytkin." Uskon isoisäni arvioon ja pidän perinteestä kiinni.

Muistaminen on epäluotettavaa, eikä kyse ole vain seniori-ikäisten ihmisten muistelmista, jotka käsittelevät kymmenien vuosien takaisia asioita. Ihminen muistaa valikoivasti ja kertoo epätarkasti melko tuoreitakin asioita. Erityisen epäluotettavia olemme silloin, kun kerromme mielipiteiteistämme ja asenteistamme. Jos minulta kysyttäisiin suosinko luomua, vastaisin luultavasti, että ilman muuta, mutta kauppakuittien tarkempi analyysi voisi osoittaa jotakin muuta. Enkä ole poikkeus.

Muistiin perustuvat kertomukset menneisyydestä ovat valikoivia ja sellaisiksi ne on tarkoitettukin. Ne ovat kertomuksia, tulkintoja ja siksi aina kertomuksina täydellisiä. Sen sijaan niiden yhteys tapahtuneeseen
käyttäytymiseen tai tapahtuneisiin tekoihin on hento. Toisaalta: parempaakaan ei ole tarjolla. Olemme sekalaisten todisteiden ja hatarien muistikuvien varassa, kun rakennamme itsellemme menneisyyttä. Se on väkevää muistamista, mutta sen kutsuminen todeksi tiedoksi on hieman liioiteltua.

Miksi sitten tallentaa vanhoja asioita ja muistella menneitä, jos kerran muisti tuottaa lähinnä todenoloista fiktiota menneisyydestä? Epäilenpä, että kyse on kertomisesta. Pienten asioiden kertomisesta. Kertominen on onnellista elämää. Luulen niin, jos isoisäni kirjeisiin on uskominen. Miksi en uskoisi?

Ote Vihtori Uotilan 1971 kirjoittamasta kirjeestä insinööri Kulhialle.

Sanat ja asiat

Olen kehno sanoissa. Juuri siksi olen varmaankin ajautunut filologian ja soveltavan kielitieteen pariin. Olen joutunut pinnistelmään, jotta ymmärtäisin millä asialla ihmiset puhuessaan oikein ovat.

Sähköisen arkistoinnin (epäilemättä arkistoinnin yleensäkin) yksi tärkeä toimenpide on kuvailla talteen otettua ja säilytettäväksi haluttua objektia luonnollisen kielen sanoilla. Tämän toimenpiteen avulla voidaan parantaa objektien löytämistä arkistosta. Osa näistä sanoista on sellaisia, että niistä on tehty luetteloita ja arkistonhoitajat sitten kuvailevat objekteja juuri niillä sanoilla, joita listoilla on. Ne ovat kontrolloituja asiasanoja.

Ihmisen kielenkäyttö näyttäisi toimivan jotakuinkin samalla tavalla. Objekteille ja näkymättömillekin ilmiöille annetaan nimi (tai nimiä) ja nimet muodostavat monenmoisia suhteita keskenään. Jotkut sanat ovat osia jostakin isommasta (vaikkapa sormi on osa kättä ja käsi on osa ihmistä ja ihminen on kädellinen nisäkäs jne.) Monet sanoista ovat siinä mielessä "kontrolloituja", että niitä on listattu sanakirjoihin ja niiden merkitys on määritelty.

Kun asioilla on nimi, voidaan asioita (tai tietoja tai objekteja jne.) etsiä, järjestää ja vaikkapa ryhmitellä näiden sanojen avulla. Sanat luovat asioihin järjestyksen. Siksi puhutaan metatiedosta. Oikeastaan voisi puhua arkiston metakielestä, jossa  kontrolloidut sanat luovat oman maailmansa, johon arkiston objektit on liitetty. Metakieli kertoo (tai yrittää kertoa) siitä, mitä arkiston objektit kertovat.

Tämä on oikein kätevää, koska tällä tavalla arkistojen sekavat ja epämääräiset objektit voidaan esittää tavalla, joka on selkeä, kontrolloitu ja ennen kaikkea se koostuu rajallisesta määrästä merkkejä. Periaatteessa kontrolloitujen asiasanojen avulla mikä tahansa objekti voidaan sijoittaa jonnekin, jota kuvataan jollakin tiedetyllä asiasanalla.

Teoriassa asia on kai niin, että jos tiedät ja ymmärrät kaikki asiasanat, jokaiselle maailman arkistoitavalle objektille löytyy asiasana tai asiasanoja.

Erityisen kiinnostavia mahdollisuuksia asiasanat tarjoavat tietokoneiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Jos asiasanat pystyvät kuvaamaan edes osan maailman arkistoitavista objekteista tarkasti ja kaikkien samalla tavalla ymmärtämillä asiasanoilla, voisivat koneetkin "ymmärtää" ja sen perusteella löytää ja tarjota etsivälle samankaltaisia tai muulla tavalla kiinnostaviksi oletettuja objekteja. Mahtavaa!

Siksi onkin ryhdytty luomaan tietokoneiden käyttämille kielille sopivia kontrolloituja asiasanastoja. Oikeastaan tietokonetiedemiehet puhuvat "semanttisesta webistä" tai peräti "ontologioista". Niissä kaiketi on tarkoituksena pystyä määrittämään arkistoitavia objekteja kuvailevien kontrolloitujen sanojen välisiä suhteita entistä tarkemmin, jotta näiden suhteiden avulla koneet eivät tekisi sellaisia kömmähdyksiä, joita ihmiset pystyvät välttämään sen perusteella, jota voisi sanoa tiedoksi maailmasta. Kun joku sanoo sinulle, että "Tavataan Naapurissa. Baari on Kalliossa", ymmärrät että puhe on ravitsemusliikkeestä, joka sijaitsee Helsingin kalliossa ja sinne siis pitäisi mennä. Tietokone voisi hölmöimmillään luulla, että naapurissa ta-va-taan ja baari on kallion sisällä.

*************

Tämä pitkäveteinen johdanto liittyy Raijan ja Erkin arkiston muodostamiseen liittyvään pulmaani. Miten kuvailla kotoisia ja perheen arkeen liittyviä asioita YSA:n eli yleisen suomalaisen asiasanaston avulla?

Isäni vuonna 1952 ottamassa kuvassa on vanha talo. Kuvan alareunaan isäni on kirjoittanut "syntymäkotini". Hieno kuva. Minä digitoin sen, nimeän sen, siirrän arkistoon arkistonmuodostussuunnitelmani osoittamaan oikeaan sarjaan ja lisään metatiedot. Paikka: Loppi, Maakylä, Leppäoja. Aika: 1952. Kuvaaja: Erkki Uotila. Kontrolloitu asiasana: syntymäkoti? Tarkistetaan mainiosta Onki-palvelusta kävisikö isäni käyttämä sana kodistaan asiasanaksi. Sieltä löytyvät kaikki suomalaiset asiasanat vaivatta. (Käytän "vanhaa" Onki-palvelua. Uusi http://www.finto.fi/ avataan ihan pikimiten tämän blogin julkaisemisen jälkeen tammikuussa 2014).

Mitä kertoo Onki? Syntymäkoti ei valitettavasti - vielä - ole yleinen asiasana. Kokeilen sen sijaan "kotia" perhearkistoahan tässä tehdään - "kotoisesti". Koti -sana esiintyy monessa eri ontologiassa ja sanastossa.

Alla on ruutukaappaus Onki-palvelusta. Kuvan yläreunassa on kuvattu "koti" Yleisen asiasanaston tavalla ja alla Yleisen ontologian tavalla. Ysan mukaan koti kuuluu ryhmään, jota kuvaillaan mm. sanoilla "ravitsemus", "majoitusala", "sosiologia" ja "sosiaalipsykologia". Leppäojan entinen torppa on isäni syntymäKOTI ja siis se liittyy ryhmään "ravitsemus" ja "sosiaalipsykologia". Ei paha. Ei tosin ihan ensimmäisenä tule mieleen isäni ottamaa kuvaa katsellessa sosiaalipsykologia. Asiasanat on tehty tietenkin hieman eri näkökulmasta kuin nyt tässä virnuilen. Asiasanasto liittyy tieteisiin ja instituutioihin. Ei arjen kielenkäyttäjien maailmaan. Asiasanat luovat oman instituutionsa maailmaa, sen objekteja ja sanoja, joilla luodaan teräksinen yhteys sanojen ja asioiden välille.

Yso eli yleinen suomalainen ontologia vääntää asiaa hieman seikkaperäisemmin. Kyse onkin tietokoneille tehtävästä kuvailusta. Se rakentaa kodista minun mielestäni aukottoman ja upean (tietenkin vain osittaisen) kuvailun. Koti on pysyvä ominaisuus. Koti on pysyvä ulkoinen ominaisuus. Koti on pysyvä ulkoinen ominaisuus ja paikkaan liittyvä rooli (eli tehtävä). Yksi sen vieruskäsitteistä on kotipaikka. Bingo! Tämä saa luvan käydä syntymäkodista. Mitä siitä, vaikka Ysassa "kotipaikka" kuuluu ryhmään "Oikeus, Lainsäädäntö".

Mitä tästä opin? Ensinnäkin sen, että on hyödyllistä kuvata perhearkiston objekteja kontrolloiduilla asiasanoilla tai ontologioilla, jotta tietokoneet ymmärtäisivät sitä, mitä teen. Siitä on hyötyä, jos joskus pitäisi isäni syntymäkodin kuva arkistojen universumeistä löytää.

Toiseksi opin sen, että tarkkuus silloin, kun on kyse sanoista ja asioista arkistoissa, on pikemminkin koko ajan kauemmaksi liukuva tavoite kuin pysyvä olotila.

Kolmanneksi opin sen, että kotia varten pitäisi olla oma ontologiansa. Kodin määrittely sosiaalipsykologian tai lainsäädännön kautta ei tuota sellaisia sanoja kuin "syntymäkoti", joka on jollekulle - eli tässä tapauksessa arkistonmuodostaja Erkille - juuri se sana, jolla koti kuvataan.

Neljänneksi opin sen, että sanojen ja asioiden välinen suhde ei ole yksi, eikä kaksi, vaan enemmän tai vähemmän ja jotain siltä väliltä.

Viidenneksi opin sen, että jokainen sanasto on oma maailmansa, joka on totta ja hyvässä järjestyksessä vain omassa seurasssaan.

Kuudenneksi opin sen, että kaikesta tuosta huolimatta on tavattoman hupaisaa yrittää kuvailla kontrolloiduilla sanoilla kuritonta maailmaa.

Jos haluat tietää, millaisia sanoja käytetään ontologioissa, apua saat täältä
https://wiki.helsinki.fi/pages/viewpage.action?pageId=113254258

Tutustu myös pian avattavaan Kansalliskirjaston ylläpitämään Finto -palveluun
http://www.finto.fi/

Erkin laulava opiskeluaika

Erkki aloitti opiskelun Helsingissä vuonna 1945. Aluksi hän opiskeli yliopistolla matematiikkaa, mutta tavoitteena oli pääsy teknilliseen korkeakouluun. Maanmittausosastolle oli kuulemma helppo päästä ja sinne Erkki hakeutui ja pääsi.

Tuntemattoman kuvaajan ottama kuva Erkistä, ehkä vuodelta 1945 tai 1946. Puku lienee sama, johon kankaat ostettiin voilla.

Erkin opiskeluajalta on vain jokunen kuva ja ne kaikki ovat jonkun opiskelijatoverin tai muun ottamia. Niinpä näitä samoja kuvia on luultavasti monen muunkin samalla kurssilla opiskelleen albumeissa. Siinä mielessä kuvat eivät ole henkilökohtaista "omaisuutta". Mutta mikäpä olisi?

Erkin opintokirja on hieno teos. Siitä näkee opintojen sisällön, opintojen etenemisen ja menestyksen. Vanhat opintokirjat ovat komeita dokumentteja, koska ne on kirjoitettu käsin. Korkeakoulun opettajien käsialanäytteet ovat kauniita.

Mutta kenen omaisuutta opintokirja oikeastaan on? Teknillisen korkeakoulun vai isäni? Minun näkökulmastani kyse on isäni tekemisistä jääneistä kirjallisista todisteista. Kyse on siis hänen arkistostaan ja hänen opiskelustaan, mutta korkeakouun näkökulmasta kyseessä on ehkä todiste suorituksista, opetuksen tuloksista. Onkohan jossakin tallessa opintorekisterit 1940-luvulta?

Näitä maanmittauksen opiskeluun liittyviä kuvia on albumissa muutamia. Kuvaaja(t) eivät ole tiedossani. Kuvissa näkyy opiskelua todellisessa ympäristössä, kuten jo maisemistamme kadonneissa kolmiomittaustorneissa. Oliko se Living Labia? Kolmiomittauksesta laadullisen tutkimuksen sanastoon on vakiintunut triangulaation käsite. 

Arkistointi on alati valintojen tekemistä ja rajaamista - niin minusta tuntuu. Mihin ihmeeseen sijoittaisin Erkin opiskeluajan tärkeimmän harrastuksen, kuorolauluun liittyvät aineistot laatimassani arkistonmuodostussuunitelmassa?

Päädyin laittamaan PK-kuoroon liittyvät aineistot tähän "opiskelu" -sarjaan. Kysehän on nimenomaan polyteknikkojen kuorosta. Rajaus ei kuitenkaan ole, helppo. koska näyttää siltä, että isälleni kuoroharrastus on ollut hyvin tärkeä. Olisin voinut tietenkin perustaa sarjan "kuoro", sillä tulevilla vuosikymmenilläkin on odotettavissa kuorotoimintaan liittyvää aineistoa.

Näissä kuvissa teekkarit ovat raivaamassa aivan koulunsa läheisyydessä sijainneen Neuvostoliiton suurlähetystön raunioita. Tiilejä vietiin kuulemma Otaniemeen uuden teekkarikylän rakennusaineiksi. Erkin väittämän mukaan hän oli mukana mittaamassa uuden teekkarikylän rakennusten asemia.

Toisaalta, minusta tuntuu, että PK-kuoro on keskeinen osa isäni ammatillista kasvua ja ammatti-identiteettiin kiinnittymistä. PK-kuorossa laulaminen jatkui vielä opintojen jälkeenkin Yhdysvaltojen ja Euroopan kiertueen aikana. Kuusamossa ja Oulussa lauluharrastusta jatkettiin PK-kuorotovereiden kanssa. Lapsesta asti minulla on jotenkin sotkeutuneet isäni kuoro- ja työkaverit. Luulin, että maanmittaus ja laulaminen kuuluvat jotenkin yhteen.

Joka tapauksessa kuoro on taatusti ollut sodan jälkeisessä Suomessa nuorelle ja jotakuinkin kielitaidottomalle teekkarille huikea elämys. Kuoron kanssa kierrettiin Saimaata laivalla, käytiin Tukholmassa, kierrettiin Eurooppaa, Aasiaa ja Amerikkaa. Tämä aikana, jolloin matkailu oli lähes olematonta.

Ei siis ihme, että kodissamme kunniapaikalla on aina ollut kuva, jossa isäni seisoo PK-kuoron ykköstenorina Vatikaanissa Paavin vieressä. Isä kätteli Paavia ja minä olen kätellyt isääni. Toivottavasti nämä kädenpuristusten verkostot muistetaan taivaanportilla.

Tämä on tärkeä kuva ja sijaitsee Raijan ja Erkin kodissa kunniapaikalla, helposti nähtävillä. Erkki on välittömästi paavin oikealla puolella (katsojan näkökulmasta siis vasemmalla). 

Julkaisen kuvan tässä, vaikka luulen olevani nyt heikoilla jäillä. Kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha, mutta mitäköhän Vatikaanissa ajatellaan tästä? Kukaan ei ole vastannut kyselyihini - ainakaan vielä.

Polyteknikkojen kuoron toimintaa on dokumentoitu huolellisesti - ulkomaanmatkoilla oli mukana ammattivalokuvaajia ja esimerkiksi Istanbulista tehtiin radiojuttu kuoron konsertista. Tietääkseni PK:n omissa arkistoissa on tallessa näiltä matkoilta otettuja kuvia. Olisi hauska etsiä niistä sellaisia julkaisemattomia kuvia, joissa näkyisi isäni!

Euroopan kiertueen aikana tehtiin Berliinissä nauhoitus. Muita äänitteitä PK:n 1940-luvun ja 1950-luvun alusta ei ole tiedossani. En siis ollut koskaan kuullut isäni laulavan PK-kuorossa.

Näissä kuvissa minä näen sosiaalista nousua ja nuorten aikuisten toivoa ja optimistisuutta sotavuosien jälkeen. Yläkuvassa lienee jokin PK:n karonkka - ehkä juhla liittyy PK:n telemään Yhdysvaltojen kiertueeseen. Raija istui juhlassa Tahko Pihkalan vieressä. Raija kertoi, että he keskustelivat hiihdosta. Alakuvassa PK on yliopiston juhlasalissa Helsingissä. Esiintymisasuna tietenkin frakki. Sen vuorissa Erkki salakuljetti sukkahousuja Raijalle Yhdysvaltain kiertueelta. 

Tuon paavikuvan taakse oli kuitenkin liimattu jostakin sanomalehdestä leikattu ote radio-ohjelmista. "Suomalaisia taiteilijoita Saksan radiossa". Ohjelmasta käy ilmi, että kyseessä on PK:n tekemä nauhoitus siltä Euroopan kiertueelta, jolla isäni oli mukana. Kysyin vanhemmiltani asiasta ja isäni kyllä muisti nauhoituksen, mutta sanoi, että kuoro oli silloin väsynyt ja epävireinen, nauhoitus oli kuulemma kehno.

Minulle se kuitenkin merkitsi sitä, että jostakin saattaisi tuon nauhoitteen löytää ja voisin kuulla isäni laulua. Otin yhteyttä YLE:n arkistoon ja sain muutamassa tunnissa vastauksen siitä, että tallenne on olemassa ja saatavilla omaan käyttöön. Loistavaa palvelua!

Julkiseen esitykseen en äänitettä halua laittaa, koska en ole ottanut (vielä) selvää siitä, mitä äänitteen julkinen esittäminen netissä maksaisi. Tallessa ja hallussani äänite kuitenkin on!

Sen sijaan Istanbulissa tehty ohjelma PK:n vierailusta laitettiin pian yhteydenottoni jälkeen kaikkien kuultavaksi YLEn Areenaan. Mahtavaa!

Rajanveto henkilökohtaisen ja yhteisön välillä on mutkikasta. PK:n histora on isäni historiaa. Isälläni ei ole juuri mitään henkilökohtaista, itse laadittua kirjallista jälkeä tuosta toiminnasta, tuolta ajalta. Siksi nuo ammattilaisten ottamat kuvat ovat niin henkilökohtaisia. Toisaalta isäni muistelmat, joita hän kirjoittanut kuoroajoistaan vuosikymmeniä varsinaisten kuoroaikojen jälkeen ja äänittämäni tarinat ovat henkilökohtaisia, ajan suodattamia, mutta nekin rikastavat PK:n arvokasta, yhteistä ja yleistä kertomusta.

Valloittavaa valtaa

Vanhempieni valokuvien järjestäminen, digitointi ja tallentaminen on hauskaa. Sen hauskuutta - tai paremminkin  valloittavuutta - on hieman vaikea selittää, yritän silti.

Lapsena keräilin kaikenlaista. Ihminen on keräilijä. Keräsin ainakin postimerkkejä, urheilijoita esittäviä kortteja, tarroja, sarjakuvalehtiä, pienoismalleja ja muovisotilaita. Aika moni muukin touhusi samojen asioiden äärellä. En ollut keräilyhommissakaan kovin menestynyt, mutta jonkin aikaa keräily oli jotenkin koukuttavaa.

Miksi? Ehkä siksi, että keräilija on osa keräilijöiden joukkoa, jossa ihmisten kanssa ollaan tekemisissä tavaroiden välityksellä. Tavaravaihtoon perustuva kommunikointi on maailmanlaajuisesti toimiva, rauhanomainen ja täysin lyömätön ihmiskunnan keksintö. Mikään muu elukka ei ole kehittynyt niin pitkälle keräämisessä ja vaihtamisessa kuin ihminen. Keräily on demokraattistakin - persoonallisuutesi ominaisuudet eivät ole menestyksen esteenä - vain hallussasi olevien keräilynkohteiden määrä ja arvo merkitsevät. Et sinä.

Kun vain harvan ihmisen tarvitsee enää kerätä ruokaa ja polttopuita hengen pitimikseen, olemme keksineet kaikenlaisia symbolisia keräilyn kohteita, joiden avulla voimme mittauttaa arvomme ja asemamme - ja kuluttaa pitkiä ja yltäkylläisiä päiviämme.

Äitini isä, Juho Lavikainen joskus 1930 tai 1940 -luvulla. Kuvaaja tuntematon, luultavasti Jyväskyläläinen valokuvaamo.  Olen keräilijä, kerään vanhoja valokuvia ja asetan ne sellaisiin yhteyksiin, johon niitä ei - ehkä - koskaan tarkoitettu. Jos isoisäni on vapaaehtoisesti valokuvattavaksi mennyt, hän ehkä halusi kuvan katseltavaksi. Mutta halusiko hän kuvansa vain joidenkin nähtäväksi?

Postimerkit ovat yksi hyvä esimerkki, mutta ehkä parempia nykykeräilyn kohteita ovat vaikkapa facebookin kaverit tai ulkommanmatkoilta otetut ja somessa jaetut valokuvat.

Mikä tahansa keräily on ihmiselle luontaista. Keräilemällä voi tyydyttää yhteenkuuluvuuden tarvetta, mutta keräilemällä voi myös sammuttaa vallanjanoaan. Kun keräät, samalla valikoit ja järjestät. Järjestys on korkein vallankäytön muoto.

Kun valikoin digitoitavaksi kuvia valokuva-albumeista ja järjestän niitä ryhmiksi ja kuvaan niitä rajallisella määrällä sanoja, syntyy minun luomani otos maailmasta. Se on minun teokseni. Tietenkin se perustuu toisten tekoihin, mutta otos ja järjestys on minun luomaani ja se, jos mikä on vallankäyttöä.

Se on valloittavaa.

PS Noin vuosikymmen sitten, postmodernin diskurssin (wau) kulta-aikana kirjoitettiin paljon kaikenlaisista valta-asioista - arkistoihinkin liittyen.
On hienoa, että ameriikan arkistoyhdistys pitää lehtiarkistonsa "The American Archivist" laadukkaat artikkelit vapaana (viimeisimpiä numeroita lukuunottamatta). Sieltä löytyy vaikkapa tämä Tom Neshmithin kiintoisa juttu:
Seeing Archives: Postmodernism and the Changing Intellectual Place of Archives

Erkin palvelus puolustusvoimissa

Laatimani arkistonmuodostussuunnitelma Raijan ja Erkin arkistoon perustuu sellaisiin elämänvaiheisiin, jotka arkistonmuodostajien (Raija ja Erkki) elämässä minun mielestäni ovat sellaisia, että ne muodostavat arkistossa oman sarjansa ja oikeuttavat omaan AMS-tunnukseen.

Varusmies.

Tässä blogissa käsittelen arkiston tekemistä amatöörin näkökulmasta yleisilmiönä, mutta toki voimakkaana pontimena on myös jakaa jotakin vanhempieni arkistosta löytynyttä. En oikein ymmärrä, miksi joitakin asioita säilytettäisiin huolellisesti muusta syystä kuin siitä, että ne joskus saatettaisiin jonkun muunkin tietoon?

Ujo arvaukseni on, että kyseessä on identiteetin rakentaminen: tätä tein, tällaisessa touhussa olin mukana, nämä ovat jälkiä siitä, mitä haluan muistaa ja mitä toivon minusta muistettavan. Se, joka muistoista kiinnostuu, haluaa ehkä asettaa itsensä suhteeseen niihin muistoihin ja sillä tavalla sitten rakentaa omaa identiteettiään: "Hei minä tässä - isälläni on tällainen sotilaspassi,  minulla on sivaripassi".

Ote Erkin sotilaspassista.

Tässä blogissa esittelen näytteitä Raija ja Erkki Uotilan arkiston sarjasta "Erkki armeija, AMS-luokka 1.A.33"

Erkillä ei ollut älypuhelinta tai tablettia mukana varusmiespalveluksessaan 1940-luvulla, ei edes filmikameraa. Siksi käytössäni on tuolta ajalta vain Erkin kertomukset, valokuva-albumin kuvat, sotilaspassista 1970-luvulla tehty kopio ja - onneksi - myös netissä julkaistut SA-kuvat!

Erkin sotilaspassin mukaan armeijassa vierähti parisen vuotta. Lukio-opinnot Nurmijärven yhteiskoulussa keskeytyivät asepalveluksen vuoksi. Erkki palveli Helsingin ilmatorjunnassa. Sotaväen ryhmäkuvista aistin modernin maailman henkeä. Joku on jossakin todennut, että sota industrialisoi Suomen. Myös Erkin aselaji - ilmatorjunta - oli modernia ja sangen teknistä. Ehkäpä Erkkikin suuntautui myöhemmin opinnoissaan tekniselle alalle tämän kokemuksen vuoksi?

Santahaminassa siivotaan. Tässä "elokuvassa" Erkki muistelee koulutusaikojaan.
Uotiloiden kuorsaus on aina ollut äänekästä!

Jotakuinkin kaikki nykyteinit ovat tehneet useita lentomatkoja ennen täysikäisyyttään. Tietääkseni Erkki ei ollut lentänyt kertaakaan lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Erkin ilmailusuhde alkoi ilmatorjuntakoulussa, jossa valmistauduttiin suojaamaan - tässä tapauksessa - Helsinkiä ilmahyökkäyksiltä.

Tämän sarjan kuvat ovat jonkun Erkin aseveljen tai jonkun muun ottamia kuvia. Aivan samoja kuvia on luultavasti monissa muissakin perhealbumeissa - ja joku muukin kuin minä etsii niistä jälkiä juuri omasta sukulaisestaan. Kuva on meille kaikille yhteinen, mutta niistä kerrotut tarinat ovat jokaisen omia. Niinpä näiden(kin) kuvien kohdalla on kyse siitä, mitä Erkki niistä haluaa kertoa ja pystyy muistamaan. Ja lukijani muistakoon sen, että minä olen valinnut ne kuvat, joita Erkki muistelee. (Tästä valta-asiasta kirjoitan joskus erillisen jutun).

Tässä blogissa julkaisen pari SA-arkiston kuvista ja muista Erkin albumin kuvista tehtyä "elokuvaa", joihin olen liittänyt arkistoimani Erkin muistikuvat - eli äänittämäni kuvakohtaiset muistelot. Periatteena on - yksi Erkki kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Kuvat ovat siis SA-arkistosta, mutta koska Erkki on palvellut Taivaskalliolla ja Viikissä, katson, että nuo kuvat ovat myös osa Erkin historiaa ja siksi myös osa hänen arkistoaan, vaikka kuvat eivät ole hänen ottamiaan, eikä häntä kuvissa näy.

Palvelusaika Taivaskalliolla - Erkki muistelee.

Sotatoimet Viikin pellolla - Erkki muistelee

Katoavia, sähköisiä jälkiä

Valokuva-albumin kuvat on helppo skannata. On myös helppoa haastatella vanhempia ja siirtää haastattelut arkistoon tiedostomuodossa, joka pitäisi olla muunnettavissa jonkun ajan kuluttua muotoon, jota edelleenkin voi katsella, kuunnella tai lukea. Sehän on kai sähköisen arkistoinnin perusidea.

Vanhempani ovat pitkän elämänsä aikana kirjoittaneet satoja sivuja omia muistelmiaan. Suuri osa on siististi kirjoitettuna ja tallennettuna heidän tietokoneelleen.

Erkki taisi hankkia IBM:n joskus eläkkeelle siirryttyään 1980-luvulla. Sittemmin hän on päivittänyt koneen Finntekin PC-koneeseen kerran tai pari. Nettiyhteyttä kokeiltiin jonkin aikaa, mutta se jäi, koska koneen pääasiallinen käyttö liittyy kirjoittamiseen ja Erkin ylläpitämiin energiankulutusta tai taloudenpitoa koskeviin taulukoihin. Heille tietokone ei ole sosiaalisen median väline. Raija ei koneeseen koske.

Viimeksi Raijan ja Erkin luona käydessäni ajattelin ottaa heidän muistelmistaan ja Mari Mörön kursseilla tehdyistä novelleista kopiota arkistoon laitettavaksi ja julkaistavaksi. Käytiin läpi kirjoituksia ja pohdittiin, mitä niistä kannattaisi tallentaa ja julkaista.

Ja kuten tavallista - Erkin mielestä kaiken voi julkaista, Raija on hieman tarkempi.

Kopiointi tikulle kävi helposti ja ajattelin, että muistelmat oivallisesti tukevat arkiston muuta aineistoa. Raija kyllä muistutti, että on ne "vähän kaunisteltuja". Tästä käytiin kiinnostava keskustelu. Oman äidin (siis Raijan äidin ja minun mummoni) ankaruutta ja vanhempien keskinäisiä välejä ei oikein ole rohjennut kirjallisissa muistelmissa käsitellä. Sehän on tietenkin ymmärrettävää - ei muisteleminen mitään tapahtumien skannaamista ole.

Kotona haluisin vilkaista muistelmia. Eipä onnistunut. Erkki kirjoittaa tietokoneen mukana tulleella Works-ohjelmistolla. Kone on ehkä kymmenen vuotta vanha ja toimii joutuisasti xp-käyttöjärjestelmällä.

Mutta minun Word 2010 -ohjelma ei .wps -tiedostoja tunne tai avaa. Totta, ongelma on aivan varmasti helposti ratkaistavissa. Pannaan faija päivittämään koneensa tai edes tallentamaan jutut johonkin lukukelpoiseen formaattiin ja niin edelleen. Valitettavasti pulma ei ole luonteeltaa vain tekninen, eikä myöskään vain henkilökohtainen.

Erkki on harrastanut tietokoneella kirjoittamista koko eläkeikänsä, eli runsaat 20 vuotta. Pitkä aika tietokoneaikana, mutta yksi hyttysen siiven värähdys historiassa. Tämän pienen värähdyksen aikana isäni kirjoittamat tiedostot ovat muuttuneet lähes lukukelvottomiksi.

Harmillista - parin tunnin surffailun jälkeenkään en löytänyt tolkullista tiedostonmuunninta. Microsoftin konvertterien asennus edellyttäisi service pakkien ja muiden palikoiden "päivittämistä" taaksepäin, jotta konvertointi - ehkä - onnistuisi. Mukavinta olisi minusta muunnattaa tiedostot jossakin verkkopalvelussa, kokeilin Zamzaria - sain selaimet kaatumaan ja tiedostot kääntymään PDF:ksi ja DOC:ksi, mutta huomattava osa teksteistä on tyhjää ja sekavaa merkkimössöä.

Ilmeisesti ei auta kuin seuraavalla kerralla koettaa tallentaa Erkin koneella tiedosto kerrallaan johonkin helpommin muunnettavaan muotoon. Saa nähdä, kuinka käy.

Tuntuu huimalta, että yhden ja saman firman (Microsoftin) tuotteet voivat vain parissakymmenessä vuodessa olla täysin yhteensopimattomia. Tämä panee miettimään sähköisen arkistoinnin rajoitteita. Onneksi Erkin ja Raijan jutut taitavat olla kaikki paperillakin.

Rikollista hommaa

Henkilökohtaiseen arkistoon liittyvien tietojen julkaisemista rajoittaa muutama lainsäädännöllinen seikka. Arkistoharrastuksen juridinen puoli on minulle vaikeasti ymmärrettvä ja vastentahtoisesti näihin asioihin perehdyn. Enkä siltikään kovin hyvin juridiikkaa ymmärrä. Sitä laki ei ota huomioon. Siksi on itse yritettävä jotenkin hahmotella, mitä lakeja pitäisi ottaa tässä harrastuksessa huomioon.

Ensinnäkin on tietenkin tekijänoikeus. Valokuvan ottajalla on oikeus teokseensa - valokuvaan - tai siis valokuvan sisältöön. Siis valokuva paperina on vain paperia - valokuvapaperin tekijälle ja paperiprosessin keksijälle emme maksa tekijänoikeukista. Niistä maksamme kertakorvauksen - markkinahinnan materiasta. Sen sijaan valokuvan sisältö on tekijäoikeudella suojattu.

Kuvia ei saa kopioida tai julkaista ilman tekijän lupaa. Jos luvan saa - ilmaiseksi tai rahallista korvausta vastaan - eikun menoksi: kuva nettiin ja kuvan yhteyteen tekijän nimi. Se, että fyysinen kuva on hallussasi ei tee tekemättömäksi sitä, että joku on kuvan ottanut ja hänellä on oikeus kuvan sisältöön. Lupa on saatava.

Paitsi, jos kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha. Sitten kuva ei enää ole tekijänoikeudella suojattu ja kuvan voi julkaista ilman lupaa - sittenkin on - tietenkin - kuvaajan nimi mainittava. Mutkikkaaksi asian tekee se, että edellä mainittu - niin olen ymmärtänyt - koskee vain sellaisia valokuvia, joita ei katsota teoksiksi. Jos valokuva arvioidaan valokuvateokseksi, onkin kuva tekijänoikeuksista vapaa julkaistavaksi vasta 70 vuotta valokuvan ottajan kuoleman jälkeen.

Yksityisen, vanhempieni arkiston kannalta asia on hankala. Kaikki ennen isäni hankkimaa kameraa otetut ja vanhempieni nuoruuden ja lapsuuden muistia ryydittävät valokuvat ovat jonkun muun kuin heidän itsensä ottamia. Vaikka kuvat ovat fyysisesti vanhempieni albumeissa, ei heillä ole kuviin tekijänoikeuksia.

Raija äitinsä Alma Lavikaisen kanssa Jyväskylän Kauppakadulla joskus 1930-luvulla. Tuolloin oli kaupungin kaduilla  kuulemma valokuvaajia, jotka ottivat kadulla kulkevista valokuvia ja he myivät niitä sitten kuvattaville. En tiedä kuvaajaa ja tulkitsen, että tämä valokuva ei ylitä teoskynnystä.

Minä olen tulkinnut niin - kysymättä keneltäkään, että yksikään vanhempieni valokuva-albumeissa oleva kuva ei ole varsinaisesti valokuvateos - ne ovat tavanomaisia, taitavasti otettuja, mutta ensisijaisesti dokumentoivia valokuvia, eivät ensisijaisesti taideteoksia. Harmi, että useimmista kuvista ei ole tekijääkään tiedossa. Se pitäisi ottaa selville, mutta tässä kohtaa olen päättänyt rikkoa lakia tietoisesti. Jos tietoa ei ole kuvan yhteydessä, en ole sitä lähtenyt etsimään joskus 1930-luvulla Jyväskylän kadulla otetusta valokuvasta.

Valitettavasti lain rikkomminen tässä harrastuksessa ei rajoitu vain tekijänoikeuksien rikkomiseen. Vielä raskauttavampaa on se, että olen digitoinut ja julkaissut kuvia, joissa esiintyy henkilöitä, joilta en ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen.

Olen syyllistynyt yksityisyyden suojan loukkaamiseen. Olisi pitänyt kysyä lupa kuvissa esiintyviltä henkilöiltä.

Koska melkein kaikissa Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvissa on henkilöitä, joista osa on edelleen hengissä ja joiden lapset suurimmaksi osaksi ovat hengissä, en voi tällaisia kuvia ilman lupaa julkistaa. En ole lupia kysellyt - enkä aio kysellä.  Suurin osa kuvista olisi henkilösuojalain mukaan kai jätettävä julkaisematta. Joidenkin kuvien kohdalla otan tietoisen riskin.

Tässä upeassa 1940-luvun lopun luokkahuonekuvassa on äitini työssään. Kuvassa on myös kolmisenkymmentä kansakoululaista. En ole tavoittanut heitä, enkä siis lupaa kysynyt. Kuvan ottajakin on tuntematon. Olen kuitenkin ilahtunut tästä kuvasta, koska näen äitini siinä työskentelemässä aidossa ympäristössä.  

Henkilökohtaisen arkiston perusidea - tässä tapauksessa - on olla sosiaalinen. Muisti on tekemistä, sillä ei ole mitään virkaa, jos sitä ei voi jakaa. Valokuvat ovat muistin jälkiä, apuvälineitä, joiden kuuluminen vain jonkun yksittäisen henkilön omaisuudeksi on minusta kyseenalaista.

Diaillan, valokuva-albumin katselemisen ja nettijulkaisemisen ero on siinä, että diailtoja ei enää pidetä, eikä kukaan jaksa katsella mummon kanssa kuvia albumeista. Jää tarinat kertomatta ja yhteys syntymättä. Se, jos mikä, tuhoaa kulttuuria, uhkaa yksilön oikeutta kertoa omaa tarinaansa ja kaventaa yksilön sananvapautta.

Valokuva ja yksityisyyden suoja henkilötietolain kannalta

http://www.tietosuoja.fi/uploads/qw2kuu7_1.pdf  

Valokuvaajan tekijänoikeusopas

http://www.finnfoto.fi/files/2007/12/valokuvaajan_tekijanoikeusopas.pdf