Kansainvälistä perhearkistointia

Raija ja Erkki ovat käyneet useampia kertoa Yhdysvalloissa. Heidän ansiostaan minäkin pääsin kokemaan Ameriikan ihmeitä ja kirjoitan Blogin Indianapoliksessa.

Osallistuin pikkiriikiseen Personal Digital Archiving -konferenssiin, jossa kerroin henkilökohtaisen arkistoinnin parhaille asiantuntijoille hankkeestamme. Konferenssi järjestettiin Indianapoliksessa ja paikkana oli komea Indianan osavaltion kirjasto.

Alalla ei tosiaan kovin suuria organisaatiota vaikuta, eikä asiantuntijoita ole paljoa. Konferenssissa pääsin keskustelemaan monien alan julkkisten kanssa: Mike Ashenfelder Yhdysvaltain kongressin kirjastosta, jossa on laadittu hienoja ohjeita henkilökohtaista arkistointia varten ja Donald T. Hawkinsin, joka on toimittanut toistaiseksi alan ainoan kokoomateoksen "Personal Archiving" (ostin nimmarilla varustetun paperiversion). Professori Patricia Gallowayn tarinat olivat upeita ja hänen  kiinnostuksensa projektiamme kohtaan oli erityisen mairittelevaa. Euroopasta paikalla oli vain kolme henkilöä, Jenny Bunn Lontoosta oli sitä mieltä, että Euroopassa henkilökohtainen arkistointi ei ole juurikaan tunnettua - siis tutkimuksen kohteena.

Ehkäpä tilanne muuttuu. Tai sitten ei. Joka tapauksessa minusta on jännittävää olla mukana jossakin, joka on vielä epävarmalla pohjalla. Asiat eivät ole vielä niin selviä, eikä varmoja totuuksia ole.

Tästä linkistä pääsette lukemaan konferenssiesitykseni käsikirjoituksen, ilmeisesti he julkaisevat myös esitysten videoinnit, mutta sitä osoitetta en teille julkisesti jaa.

Family Archive as a Narrative Organization

Tänä vuonna käyn vielä Berliinissä Archiving 2014 -konferensissa kertomassa arkistostamme. Joten Raijan ja Erkin arkistosta tulee maailmankuulu.


***

Erkin yksikön sotapäiväkirjat

Muuten arkistossa on ollut hidasta mutta varmaa edistymistä. Edellisen seminaarin aikana, Kunnallisarkistopäivillä Turussa (missä myös kerroin hankkeestamme), sain tietää, että sotapäiväkirjat ovat digitoituina saatavilla netissä. Tarkistin Erkin sotilaspassista hänen joukko-osastotietonsa suurten ilmahyökkäysten aikana ja totta vieköön, löysin helposti 91. raskaan IT patterin -sotapäiväkirjat. Siellä mainitaan myös eräs korpraali Uotila, joka oli suurpommituksissa kunnostautunut. Päiväkirjat löytyvät siis kansallisarkiston sivuilta. Erkille annoin paperiversion. Selvitän vielä myöhemmin, voinko tallentaa kopiot Erkkiä koskevista tiedoista omaan arkistoomme.
http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Sotap%C3%A4iv%C3%A4kirjat

Kulttuurirahaston lahjoittajat

Matkalla ehtii surffailla yllättävän paljon. Tarkastin Suomen kulttuurirahaston erinomaisesta palvelusta, ovatko minun isovanhempani lahjoittaneet rahaa SKR:lle vuonna 1938. Kyllä sieltä löytyivät niin Alma, Esteri, Vihtori ja Juho. Mutta myös Erkki ja hänen sisarensa Eeeva. Löysin siis SKR:n oletusten vastaisesti myös isäni. Ehkä en sittenkään ole kohderyhmää?

https://apurahat.skr.fi/perustamiskerays/Haku

Hienoa, että lahjoituksia on tehty. Minä olen nostanut muutamia tuhansia euroja SKR:n apurahaa omaa väitöstutkimustani varten. Isovanhempien, vanhempien ja tädin sijoitukset ovat olleet - ainakin minusta - erittäin hyviä!

Kahden sekunnin arkisto

Perhearkistoprojektin perusaineisto koostuu valokuvista. En ole koskaan sitä kummenmmin ihmetellyt. Lähtökohta oli kuvien järjestäminen. Valokuvissa on jotakin sellaista arvokasta, että niitä pidetään ilman muuta säilyttämisen arvoisina ja todistusvoimaisina dokumentteina siitä ajasta, jolloin ne on otettu. Niin pidän minäkin.

Kuvassa on outoa voimaa. Yhden kuvan sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. En pidä tästä sanonnasta. En ole koskaan ymmärtänyt, miten kuva kertoisi yhtään mitään. Ihmiset kertovat. Silti kuviin ladataan suuria dokumentaarisia odotuksia. Niitä pidetään lahjomattomina ja kaunistelemattomina.

Ehkä valokuvaan liittyy jonkinlaista lapsenomaista tekniikan lumoa. Minun on edelleen lähes mahdoton ymmärtää, miten se, mitä aistin silmilläni voidaan saada toistettua jollakin laitteella ja pitää tallessa vuosikausia. Maagista.

Raija 13-vuotiaana. Kuva on otettu siis vuonna 1937. Tämä kuva kirvoitti Raijan kertomaan vuonna 2014 mm. sisäoppilaitoksesta ja hänen vanhempiensa odotuksista koulunkäyntiä kohtaan. Ja sisäoppilaitoksen kustannukisista. Kuka voi lukea tästä kuvasta juuri nämä teemat?

Jos valokuvaamiani otoksia vertaa kynällä tekemiini piirroksiin, on selvää, että valokuva voittaa 6-0. Kun otan kuvan Paulasta, kuka tahansa tunnistaa kuvan hahmon Paulaksi. Jos piirtäisin Paulan, kukaan ei tunnistaisi tuherrusta vaimokseni. Valokuva on siinä mielessä todistusvoimaisempi kuin piirros. Mutta kertooko kuva jotakin, onko se parempi tarinoitsija kuin minä tai kukaan muu puhuva otus? Voiko valokuvan olettaa antavan todellisuudesta laadullisesti paremman ja määrällisesti kattavamman vaikutelman?

Minusta ei. Kuva on vain teknistä toistoa, edelleen ihmistä innoittava taikakalu, joka auttaa ihmisiä luomaan sellaista kertomusta elämästään, joka vastaa heidän toiveitaan, haaveitaan ja tulkintojaan. Ihminen kertoo, kuva  on mykkä ja kuuro todiste.

Raijan ja Erkin arkisto sisälsi helmikuun 2014 loppuun mennessä noin 120 valokuvaa. Jos yhden valokuvan keskimääräinen valotusaika on ollut 1/60 eli yksi kuudeskymmenesosa sekunnista, on nykyisen arkiston kuvien leikkaus noin kolmenkymmenen vuoden ajalta (nyt ollaan siis koottu kuvia vuosilta 1924-1955) kaksi sekuntia.

Aika vähän, eikö? Silti nämä kaksi sekuntia ovat saaneet minut ja vanhempani käyttämään aikaamme tuntikausia, jotta kuvat saataisiin arkistoitua edes jotenkin tolkullisesti. Uskomme siihen, että juuri kuvat antavat eletystä ja koetusta tallettamisen arvoiden vaikutelman. Minusta parasta koko projektissa ovat olleet ne keskustelut ja kertomukset, joita kuvien kanssa askarointi on saanut aikaan.

Usein kertomukset eivät ole kuvista mitenkään "nähtävissä". Kuva on vain ärsyke, joka saa liikkelle jotakin, jota kuvassa ei sinänsä näy. Luulen, että parhaat ja kiinnostavimmat jutut liittyvät kuviin, joita ei koskaan otettu. Eipä silti: niistäkin kuvista, joita on otettu, tulee kiinnostavia  kertomusten avulla. Mitä muuta yhtä hyvin kertomuksia kirvoittavaa ja samalla tavalla säilytettyä kodista löytyisi?

Meidän arkistointimenetelmällämme useimmista kuvista on myös jotakin kerrottu.Alustavan laskelmani mukaan kuviin liittyviä kertomuksia on koossa kaikkiaan 122 kappaletta (kaikkia ei ole suinkaan vielä siirretty  varsinaiseen arkistoon).Äänitettynä on hieman yli kolme tuntia kuvakertomuksia. Se tekee himpun verran vajaa kaksi minuuttia per kuva.

Siis kaksi sekuntia kuvia, kolme tuntia kertomuksia, ja jokaista sekunnin kymmenystä kohden kaksi minuuttia kertomista. Siinä siis arkistoitu näyte kahden ihmisen noin kolmenkymmenen vuoden kokemuksesta. Kuinkahan monta tuntia se on? Taitaa olla noin neljännesmiljoona tuntia henkilöä kohden. Raijan ja Erkin yhteisenä kokemuksena se tekee siis puolisen miljoonaa tuntia. Vielä on arkistoitavaa kokemusta jäljellä ainakin yli miljoona tuntia!

PS Käykää toki arkistossa! www.darchive.fi/uotila  Arkistoa työstetään edelleen ja valitettavasti Raijan ja Erkin kuviin liittyviä kertomuksia ei ainakaan toistaiseksi saa julkiseen esitykseen. Perheen jäsenille on tulossa lähiaikoina omat tunnukset, joilla pääsee syvemmälle arkistoon.

Kollektiivista sietämistä

Jollakin luennolla tai päiväunissa minulle kerrottiin, että heimorajan ylittävän järjestäytyneen yhteiskunnan syntymiseen liittyi kyky merkitä maksetut verot savitauluihin. Syntyi kirjoitustaito ja järjestelmä, jolla voitiin liittää toisiinsa teot, materia ja ihmiset. 

Veronkantojärjestelmä ja kirjoitustaito liittyvät toisiinsa. Verot liittyvät ei-kovin-vapaaehtoiseen tapaan hallita. Parempaa systeemiä ei ole muutamaan tuhanteen vuoteen keksitty.

Kirjoitustaito siis loi perheen ja heimon ylittäviä hallittavia ihmisjoukkioita. Vasta aivan ihmiskunnan kehityksen viimeisten hetkien aikana on kirjoitustaidosta tullut henkilökohtainen itseilmaisun väline. 

Arkistointi liitetään usein viranomaiseen, kulttuurisiin instituutioihin ja suurten organisaatioiden tiedonhallintaan. Siksi arkistoinnissa yksittäiset henkilöt tai perheet ovat harvemmin huomion kohteena. 

Perheen ajatteleminen ”organisaationa” ja siten vakavasti otettavana arkistonmuodostuksen yksikkönä on lähtökohtaisesti jotenkin hankala ajatus. Luulen, että se johtuu siitä, että organisaatiota ajatellaan hyvin suunniteltuna koneistona, joka voi ja jonka täytyy tuottaa toiminnastaan arkistoitavia, dokumentoituja jälkiä. Perheeseen liittyy toisenlaisia toimia ja sanastoa kuin työelämän hyvin johdettuihin organisaatioihin. Jos arkisto on henkilökohtainen, on arkistonmuodostajan oltava jotenkin tavanomaisen yläpuolella.  Suomessa se tarkoittaa joko Kekkosta tai Mannerheimia. 

Jos työelämän organisoituminen ja perheen organisoituminen ovat selkeästi toisilleen vastakohtaisia, niin hyväksyisin ajatuksen. Mutta en hyväksy. En usko siihen, että ihmisten organisoituminen missään instituutiossa, oli se sitten työpaikka, perhe tai harrastusporukka eroaa toisistaan kovin merkittävästi. 

Motiivit ja välineet vaihtelevat, mutta pohjimmiltaan porukat pysyvät kasassa samoilla yksinkertaisilla käytännöillä. Vakuutellaan ja nyökytellään, että on olemassa yksi yhteinen päämäärä ja lähtökohta. Kerrotaan tarinoita arjen sujumisesta vaikeuksien keskellä. On sankareita ja on konnia. Tyydytään summittaisiin ja juuri ja juuri siedettäviin tilannekuvauksiin, jotka kirjataan raportteihin, työajankirjanpitoon, kirjeisiin, perhealbumeihin, kauppalistoihin, päiväkirjoihin ja muualle. 

Tuskin kukaan on niin hölmö, että kuvittelisi yhdenkään ihmisen elävän elämäänsä juuri niin kuin strategiaan ja työaikasuunnitelmaan on kirjattu. Tuskin kukaan on niin pöhkö, että kuvittelisi jälkeläisestään tulevan juuri geenikarttansa ja vanhempiensa henkevyyden klooneja. Harva muistaa yhteisen päämäärän kuvauksesta ensimmäistäkään sanaa ja lähtökohtia on yhtä monta, kuin on kertojia. Niin, ja kannattaa vilkaista omaa teinipäiväkirjaa. Oliko se hyvää ja objektiivista ajankuvaa?

Perhe ja organisaatiot perustuvat sähläämisen ja väärinymmärtämisen sietämiseen sekä hyvään tahtoon. Kollektiivisen sietämisen, perheen ja organisaation perusoperaation voi kestää (ja siitä voi tehdä suorastaan kiinnostavaa) omalla sepitteellään perheestä ja/tai organisaatiosta. Niin, teinipäiväkirjankin olemassaolon voi kestää vain uskottavalla, hyväntahtoisella fiktiolla nuoruudesta. Lopulta totuus organisaatiosta, perheestä ja itsestä on aina henkilökohtainen fiktio.  

Siksi arkistokin on parhaimmillaan kuin nykyorganisaatio - koko ajan keskeneräinen ja aina valmis, hädin tuskin siedettävä, mutta hellyyttävä sekamelska. Josta jää jälkiä.

Muisti"tietoa"

Kun ollaan tekemisissä arkistojen kanssa, tulee väistämättä esiin sana "muisti". Puhutaanhan jopa muistiorganisaatioista ja tarkoitetaan sellaisia instituutuioita kuten museot, arkistot ja kirjastot.

Muisti on aina askarruttanut minua. Olen suhtautunut historiaan - tai menneiden asioiden käsittelyyn jälkikäteen aina jotenkin vastahankaisesti. Erityisen kylmät väreet niskaani nousevat, kun kuulen väitteen siitä, että "historia opettaa meitä". En usko.

Tokihan tarinat menneisyydestä ja arkistot ovat kiinnostavia,  ja valistavia, mutta  muistin ja arkistoon jääneiden dokumenttien varaan ei voi rakentaa yksiselitteisiä ja kiistattomia totuuksia. Ja jos koetamme ratkaista nykyisin kohtaamiamme ongelmia muistin ja arkistojen perusteella, eivät ratkaisut varmasti ole kovin toimivia.

Isoisäni Vihtori Uotila
1920-luvun lopulla.

Raijan ja Erkin arkistossa on karkeasti ottaen kahdenlaisia dokumentteja: vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia, todistuksia ja kirjeitä sekä jälkikäteen kerrottuja muistelmia aikaisemmista tapahtumista. Muistelmia on arkistossa ainakin kolmenlaisia: Raijan ja Erkin itse kirjoittamat muistelmat, valokuviin liittyvät haastattelut, jotka olen lisännyt arkiston dokumentteihin liitteiksi sekä vaarini Vihtori Uotilan kirjeenvaihtoon sisältyvät muistelmat.

Joissakin oikeissakin arkistoissa on tällaisia kokoelmia. Ainakin Työväenarkistossa on työväenliikkeen järjestöjen toiminnasta syntyneiden dokumenttien säilyttämisen lisäksi myös tallennettuna varta vasten koottuja muistelmia.

Muistelmat ovat kiinnostavia, mutta viisas isoisäni varoitti luottamasta liikaa muistiin. Kirjeenvaihdossaan hän totesi, että "Muistelut ovat muisteluita, myös kuulopuheisiin perustuvia ja siksi monin osin ja kohdin niihin on varauksin paneuduttava, niin nytkin." Uskon isoisäni arvioon ja pidän perinteestä kiinni.

Muistaminen on epäluotettavaa, eikä kyse ole vain seniori-ikäisten ihmisten muistelmista, jotka käsittelevät kymmenien vuosien takaisia asioita. Ihminen muistaa valikoivasti ja kertoo epätarkasti melko tuoreitakin asioita. Erityisen epäluotettavia olemme silloin, kun kerromme mielipiteiteistämme ja asenteistamme. Jos minulta kysyttäisiin suosinko luomua, vastaisin luultavasti, että ilman muuta, mutta kauppakuittien tarkempi analyysi voisi osoittaa jotakin muuta. Enkä ole poikkeus.

Muistiin perustuvat kertomukset menneisyydestä ovat valikoivia ja sellaisiksi ne on tarkoitettukin. Ne ovat kertomuksia, tulkintoja ja siksi aina kertomuksina täydellisiä. Sen sijaan niiden yhteys tapahtuneeseen
käyttäytymiseen tai tapahtuneisiin tekoihin on hento. Toisaalta: parempaakaan ei ole tarjolla. Olemme sekalaisten todisteiden ja hatarien muistikuvien varassa, kun rakennamme itsellemme menneisyyttä. Se on väkevää muistamista, mutta sen kutsuminen todeksi tiedoksi on hieman liioiteltua.

Miksi sitten tallentaa vanhoja asioita ja muistella menneitä, jos kerran muisti tuottaa lähinnä todenoloista fiktiota menneisyydestä? Epäilenpä, että kyse on kertomisesta. Pienten asioiden kertomisesta. Kertominen on onnellista elämää. Luulen niin, jos isoisäni kirjeisiin on uskominen. Miksi en uskoisi?

Ote Vihtori Uotilan 1971 kirjoittamasta kirjeestä insinööri Kulhialle.

Sanat ja asiat

Olen kehno sanoissa. Juuri siksi olen varmaankin ajautunut filologian ja soveltavan kielitieteen pariin. Olen joutunut pinnistelmään, jotta ymmärtäisin millä asialla ihmiset puhuessaan oikein ovat.

Sähköisen arkistoinnin (epäilemättä arkistoinnin yleensäkin) yksi tärkeä toimenpide on kuvailla talteen otettua ja säilytettäväksi haluttua objektia luonnollisen kielen sanoilla. Tämän toimenpiteen avulla voidaan parantaa objektien löytämistä arkistosta. Osa näistä sanoista on sellaisia, että niistä on tehty luetteloita ja arkistonhoitajat sitten kuvailevat objekteja juuri niillä sanoilla, joita listoilla on. Ne ovat kontrolloituja asiasanoja.

Ihmisen kielenkäyttö näyttäisi toimivan jotakuinkin samalla tavalla. Objekteille ja näkymättömillekin ilmiöille annetaan nimi (tai nimiä) ja nimet muodostavat monenmoisia suhteita keskenään. Jotkut sanat ovat osia jostakin isommasta (vaikkapa sormi on osa kättä ja käsi on osa ihmistä ja ihminen on kädellinen nisäkäs jne.) Monet sanoista ovat siinä mielessä "kontrolloituja", että niitä on listattu sanakirjoihin ja niiden merkitys on määritelty.

Kun asioilla on nimi, voidaan asioita (tai tietoja tai objekteja jne.) etsiä, järjestää ja vaikkapa ryhmitellä näiden sanojen avulla. Sanat luovat asioihin järjestyksen. Siksi puhutaan metatiedosta. Oikeastaan voisi puhua arkiston metakielestä, jossa  kontrolloidut sanat luovat oman maailmansa, johon arkiston objektit on liitetty. Metakieli kertoo (tai yrittää kertoa) siitä, mitä arkiston objektit kertovat.

Tämä on oikein kätevää, koska tällä tavalla arkistojen sekavat ja epämääräiset objektit voidaan esittää tavalla, joka on selkeä, kontrolloitu ja ennen kaikkea se koostuu rajallisesta määrästä merkkejä. Periaatteessa kontrolloitujen asiasanojen avulla mikä tahansa objekti voidaan sijoittaa jonnekin, jota kuvataan jollakin tiedetyllä asiasanalla.

Teoriassa asia on kai niin, että jos tiedät ja ymmärrät kaikki asiasanat, jokaiselle maailman arkistoitavalle objektille löytyy asiasana tai asiasanoja.

Erityisen kiinnostavia mahdollisuuksia asiasanat tarjoavat tietokoneiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Jos asiasanat pystyvät kuvaamaan edes osan maailman arkistoitavista objekteista tarkasti ja kaikkien samalla tavalla ymmärtämillä asiasanoilla, voisivat koneetkin "ymmärtää" ja sen perusteella löytää ja tarjota etsivälle samankaltaisia tai muulla tavalla kiinnostaviksi oletettuja objekteja. Mahtavaa!

Siksi onkin ryhdytty luomaan tietokoneiden käyttämille kielille sopivia kontrolloituja asiasanastoja. Oikeastaan tietokonetiedemiehet puhuvat "semanttisesta webistä" tai peräti "ontologioista". Niissä kaiketi on tarkoituksena pystyä määrittämään arkistoitavia objekteja kuvailevien kontrolloitujen sanojen välisiä suhteita entistä tarkemmin, jotta näiden suhteiden avulla koneet eivät tekisi sellaisia kömmähdyksiä, joita ihmiset pystyvät välttämään sen perusteella, jota voisi sanoa tiedoksi maailmasta. Kun joku sanoo sinulle, että "Tavataan Naapurissa. Baari on Kalliossa", ymmärrät että puhe on ravitsemusliikkeestä, joka sijaitsee Helsingin kalliossa ja sinne siis pitäisi mennä. Tietokone voisi hölmöimmillään luulla, että naapurissa ta-va-taan ja baari on kallion sisällä.

*************

Tämä pitkäveteinen johdanto liittyy Raijan ja Erkin arkiston muodostamiseen liittyvään pulmaani. Miten kuvailla kotoisia ja perheen arkeen liittyviä asioita YSA:n eli yleisen suomalaisen asiasanaston avulla?

Isäni vuonna 1952 ottamassa kuvassa on vanha talo. Kuvan alareunaan isäni on kirjoittanut "syntymäkotini". Hieno kuva. Minä digitoin sen, nimeän sen, siirrän arkistoon arkistonmuodostussuunnitelmani osoittamaan oikeaan sarjaan ja lisään metatiedot. Paikka: Loppi, Maakylä, Leppäoja. Aika: 1952. Kuvaaja: Erkki Uotila. Kontrolloitu asiasana: syntymäkoti? Tarkistetaan mainiosta Onki-palvelusta kävisikö isäni käyttämä sana kodistaan asiasanaksi. Sieltä löytyvät kaikki suomalaiset asiasanat vaivatta. (Käytän "vanhaa" Onki-palvelua. Uusi http://www.finto.fi/ avataan ihan pikimiten tämän blogin julkaisemisen jälkeen tammikuussa 2014).

Mitä kertoo Onki? Syntymäkoti ei valitettavasti - vielä - ole yleinen asiasana. Kokeilen sen sijaan "kotia" perhearkistoahan tässä tehdään - "kotoisesti". Koti -sana esiintyy monessa eri ontologiassa ja sanastossa.

Alla on ruutukaappaus Onki-palvelusta. Kuvan yläreunassa on kuvattu "koti" Yleisen asiasanaston tavalla ja alla Yleisen ontologian tavalla. Ysan mukaan koti kuuluu ryhmään, jota kuvaillaan mm. sanoilla "ravitsemus", "majoitusala", "sosiologia" ja "sosiaalipsykologia". Leppäojan entinen torppa on isäni syntymäKOTI ja siis se liittyy ryhmään "ravitsemus" ja "sosiaalipsykologia". Ei paha. Ei tosin ihan ensimmäisenä tule mieleen isäni ottamaa kuvaa katsellessa sosiaalipsykologia. Asiasanat on tehty tietenkin hieman eri näkökulmasta kuin nyt tässä virnuilen. Asiasanasto liittyy tieteisiin ja instituutioihin. Ei arjen kielenkäyttäjien maailmaan. Asiasanat luovat oman instituutionsa maailmaa, sen objekteja ja sanoja, joilla luodaan teräksinen yhteys sanojen ja asioiden välille.

Yso eli yleinen suomalainen ontologia vääntää asiaa hieman seikkaperäisemmin. Kyse onkin tietokoneille tehtävästä kuvailusta. Se rakentaa kodista minun mielestäni aukottoman ja upean (tietenkin vain osittaisen) kuvailun. Koti on pysyvä ominaisuus. Koti on pysyvä ulkoinen ominaisuus. Koti on pysyvä ulkoinen ominaisuus ja paikkaan liittyvä rooli (eli tehtävä). Yksi sen vieruskäsitteistä on kotipaikka. Bingo! Tämä saa luvan käydä syntymäkodista. Mitä siitä, vaikka Ysassa "kotipaikka" kuuluu ryhmään "Oikeus, Lainsäädäntö".

Mitä tästä opin? Ensinnäkin sen, että on hyödyllistä kuvata perhearkiston objekteja kontrolloiduilla asiasanoilla tai ontologioilla, jotta tietokoneet ymmärtäisivät sitä, mitä teen. Siitä on hyötyä, jos joskus pitäisi isäni syntymäkodin kuva arkistojen universumeistä löytää.

Toiseksi opin sen, että tarkkuus silloin, kun on kyse sanoista ja asioista arkistoissa, on pikemminkin koko ajan kauemmaksi liukuva tavoite kuin pysyvä olotila.

Kolmanneksi opin sen, että kotia varten pitäisi olla oma ontologiansa. Kodin määrittely sosiaalipsykologian tai lainsäädännön kautta ei tuota sellaisia sanoja kuin "syntymäkoti", joka on jollekulle - eli tässä tapauksessa arkistonmuodostaja Erkille - juuri se sana, jolla koti kuvataan.

Neljänneksi opin sen, että sanojen ja asioiden välinen suhde ei ole yksi, eikä kaksi, vaan enemmän tai vähemmän ja jotain siltä väliltä.

Viidenneksi opin sen, että jokainen sanasto on oma maailmansa, joka on totta ja hyvässä järjestyksessä vain omassa seurasssaan.

Kuudenneksi opin sen, että kaikesta tuosta huolimatta on tavattoman hupaisaa yrittää kuvailla kontrolloiduilla sanoilla kuritonta maailmaa.

Jos haluat tietää, millaisia sanoja käytetään ontologioissa, apua saat täältä
https://wiki.helsinki.fi/pages/viewpage.action?pageId=113254258

Tutustu myös pian avattavaan Kansalliskirjaston ylläpitämään Finto -palveluun
http://www.finto.fi/

Erkin laulava opiskeluaika

Erkki aloitti opiskelun Helsingissä vuonna 1945. Aluksi hän opiskeli yliopistolla matematiikkaa, mutta tavoitteena oli pääsy teknilliseen korkeakouluun. Maanmittausosastolle oli kuulemma helppo päästä ja sinne Erkki hakeutui ja pääsi.

Tuntemattoman kuvaajan ottama kuva Erkistä, ehkä vuodelta 1945 tai 1946. Puku lienee sama, johon kankaat ostettiin voilla.

Erkin opiskeluajalta on vain jokunen kuva ja ne kaikki ovat jonkun opiskelijatoverin tai muun ottamia. Niinpä näitä samoja kuvia on luultavasti monen muunkin samalla kurssilla opiskelleen albumeissa. Siinä mielessä kuvat eivät ole henkilökohtaista "omaisuutta". Mutta mikäpä olisi?

Erkin opintokirja on hieno teos. Siitä näkee opintojen sisällön, opintojen etenemisen ja menestyksen. Vanhat opintokirjat ovat komeita dokumentteja, koska ne on kirjoitettu käsin. Korkeakoulun opettajien käsialanäytteet ovat kauniita.

Mutta kenen omaisuutta opintokirja oikeastaan on? Teknillisen korkeakoulun vai isäni? Minun näkökulmastani kyse on isäni tekemisistä jääneistä kirjallisista todisteista. Kyse on siis hänen arkistostaan ja hänen opiskelustaan, mutta korkeakouun näkökulmasta kyseessä on ehkä todiste suorituksista, opetuksen tuloksista. Onkohan jossakin tallessa opintorekisterit 1940-luvulta?

Näitä maanmittauksen opiskeluun liittyviä kuvia on albumissa muutamia. Kuvaaja(t) eivät ole tiedossani. Kuvissa näkyy opiskelua todellisessa ympäristössä, kuten jo maisemistamme kadonneissa kolmiomittaustorneissa. Oliko se Living Labia? Kolmiomittauksesta laadullisen tutkimuksen sanastoon on vakiintunut triangulaation käsite. 

Arkistointi on alati valintojen tekemistä ja rajaamista - niin minusta tuntuu. Mihin ihmeeseen sijoittaisin Erkin opiskeluajan tärkeimmän harrastuksen, kuorolauluun liittyvät aineistot laatimassani arkistonmuodostussuunitelmassa?

Päädyin laittamaan PK-kuoroon liittyvät aineistot tähän "opiskelu" -sarjaan. Kysehän on nimenomaan polyteknikkojen kuorosta. Rajaus ei kuitenkaan ole, helppo. koska näyttää siltä, että isälleni kuoroharrastus on ollut hyvin tärkeä. Olisin voinut tietenkin perustaa sarjan "kuoro", sillä tulevilla vuosikymmenilläkin on odotettavissa kuorotoimintaan liittyvää aineistoa.

Näissä kuvissa teekkarit ovat raivaamassa aivan koulunsa läheisyydessä sijainneen Neuvostoliiton suurlähetystön raunioita. Tiilejä vietiin kuulemma Otaniemeen uuden teekkarikylän rakennusaineiksi. Erkin väittämän mukaan hän oli mukana mittaamassa uuden teekkarikylän rakennusten asemia.

Toisaalta, minusta tuntuu, että PK-kuoro on keskeinen osa isäni ammatillista kasvua ja ammatti-identiteettiin kiinnittymistä. PK-kuorossa laulaminen jatkui vielä opintojen jälkeenkin Yhdysvaltojen ja Euroopan kiertueen aikana. Kuusamossa ja Oulussa lauluharrastusta jatkettiin PK-kuorotovereiden kanssa. Lapsesta asti minulla on jotenkin sotkeutuneet isäni kuoro- ja työkaverit. Luulin, että maanmittaus ja laulaminen kuuluvat jotenkin yhteen.

Joka tapauksessa kuoro on taatusti ollut sodan jälkeisessä Suomessa nuorelle ja jotakuinkin kielitaidottomalle teekkarille huikea elämys. Kuoron kanssa kierrettiin Saimaata laivalla, käytiin Tukholmassa, kierrettiin Eurooppaa, Aasiaa ja Amerikkaa. Tämä aikana, jolloin matkailu oli lähes olematonta.

Ei siis ihme, että kodissamme kunniapaikalla on aina ollut kuva, jossa isäni seisoo PK-kuoron ykköstenorina Vatikaanissa Paavin vieressä. Isä kätteli Paavia ja minä olen kätellyt isääni. Toivottavasti nämä kädenpuristusten verkostot muistetaan taivaanportilla.

Tämä on tärkeä kuva ja sijaitsee Raijan ja Erkin kodissa kunniapaikalla, helposti nähtävillä. Erkki on välittömästi paavin oikealla puolella (katsojan näkökulmasta siis vasemmalla). 

Julkaisen kuvan tässä, vaikka luulen olevani nyt heikoilla jäillä. Kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha, mutta mitäköhän Vatikaanissa ajatellaan tästä? Kukaan ei ole vastannut kyselyihini - ainakaan vielä.

Polyteknikkojen kuoron toimintaa on dokumentoitu huolellisesti - ulkomaanmatkoilla oli mukana ammattivalokuvaajia ja esimerkiksi Istanbulista tehtiin radiojuttu kuoron konsertista. Tietääkseni PK:n omissa arkistoissa on tallessa näiltä matkoilta otettuja kuvia. Olisi hauska etsiä niistä sellaisia julkaisemattomia kuvia, joissa näkyisi isäni!

Euroopan kiertueen aikana tehtiin Berliinissä nauhoitus. Muita äänitteitä PK:n 1940-luvun ja 1950-luvun alusta ei ole tiedossani. En siis ollut koskaan kuullut isäni laulavan PK-kuorossa.

Näissä kuvissa minä näen sosiaalista nousua ja nuorten aikuisten toivoa ja optimistisuutta sotavuosien jälkeen. Yläkuvassa lienee jokin PK:n karonkka - ehkä juhla liittyy PK:n telemään Yhdysvaltojen kiertueeseen. Raija istui juhlassa Tahko Pihkalan vieressä. Raija kertoi, että he keskustelivat hiihdosta. Alakuvassa PK on yliopiston juhlasalissa Helsingissä. Esiintymisasuna tietenkin frakki. Sen vuorissa Erkki salakuljetti sukkahousuja Raijalle Yhdysvaltain kiertueelta. 

Tuon paavikuvan taakse oli kuitenkin liimattu jostakin sanomalehdestä leikattu ote radio-ohjelmista. "Suomalaisia taiteilijoita Saksan radiossa". Ohjelmasta käy ilmi, että kyseessä on PK:n tekemä nauhoitus siltä Euroopan kiertueelta, jolla isäni oli mukana. Kysyin vanhemmiltani asiasta ja isäni kyllä muisti nauhoituksen, mutta sanoi, että kuoro oli silloin väsynyt ja epävireinen, nauhoitus oli kuulemma kehno.

Minulle se kuitenkin merkitsi sitä, että jostakin saattaisi tuon nauhoitteen löytää ja voisin kuulla isäni laulua. Otin yhteyttä YLE:n arkistoon ja sain muutamassa tunnissa vastauksen siitä, että tallenne on olemassa ja saatavilla omaan käyttöön. Loistavaa palvelua!

Julkiseen esitykseen en äänitettä halua laittaa, koska en ole ottanut (vielä) selvää siitä, mitä äänitteen julkinen esittäminen netissä maksaisi. Tallessa ja hallussani äänite kuitenkin on!

Sen sijaan Istanbulissa tehty ohjelma PK:n vierailusta laitettiin pian yhteydenottoni jälkeen kaikkien kuultavaksi YLEn Areenaan. Mahtavaa!

Rajanveto henkilökohtaisen ja yhteisön välillä on mutkikasta. PK:n histora on isäni historiaa. Isälläni ei ole juuri mitään henkilökohtaista, itse laadittua kirjallista jälkeä tuosta toiminnasta, tuolta ajalta. Siksi nuo ammattilaisten ottamat kuvat ovat niin henkilökohtaisia. Toisaalta isäni muistelmat, joita hän kirjoittanut kuoroajoistaan vuosikymmeniä varsinaisten kuoroaikojen jälkeen ja äänittämäni tarinat ovat henkilökohtaisia, ajan suodattamia, mutta nekin rikastavat PK:n arvokasta, yhteistä ja yleistä kertomusta.

Valloittavaa valtaa

Vanhempieni valokuvien järjestäminen, digitointi ja tallentaminen on hauskaa. Sen hauskuutta - tai paremminkin  valloittavuutta - on hieman vaikea selittää, yritän silti.

Lapsena keräilin kaikenlaista. Ihminen on keräilijä. Keräsin ainakin postimerkkejä, urheilijoita esittäviä kortteja, tarroja, sarjakuvalehtiä, pienoismalleja ja muovisotilaita. Aika moni muukin touhusi samojen asioiden äärellä. En ollut keräilyhommissakaan kovin menestynyt, mutta jonkin aikaa keräily oli jotenkin koukuttavaa.

Miksi? Ehkä siksi, että keräilija on osa keräilijöiden joukkoa, jossa ihmisten kanssa ollaan tekemisissä tavaroiden välityksellä. Tavaravaihtoon perustuva kommunikointi on maailmanlaajuisesti toimiva, rauhanomainen ja täysin lyömätön ihmiskunnan keksintö. Mikään muu elukka ei ole kehittynyt niin pitkälle keräämisessä ja vaihtamisessa kuin ihminen. Keräily on demokraattistakin - persoonallisuutesi ominaisuudet eivät ole menestyksen esteenä - vain hallussasi olevien keräilynkohteiden määrä ja arvo merkitsevät. Et sinä.

Kun vain harvan ihmisen tarvitsee enää kerätä ruokaa ja polttopuita hengen pitimikseen, olemme keksineet kaikenlaisia symbolisia keräilyn kohteita, joiden avulla voimme mittauttaa arvomme ja asemamme - ja kuluttaa pitkiä ja yltäkylläisiä päiviämme.

Äitini isä, Juho Lavikainen joskus 1930 tai 1940 -luvulla. Kuvaaja tuntematon, luultavasti Jyväskyläläinen valokuvaamo.  Olen keräilijä, kerään vanhoja valokuvia ja asetan ne sellaisiin yhteyksiin, johon niitä ei - ehkä - koskaan tarkoitettu. Jos isoisäni on vapaaehtoisesti valokuvattavaksi mennyt, hän ehkä halusi kuvan katseltavaksi. Mutta halusiko hän kuvansa vain joidenkin nähtäväksi?

Postimerkit ovat yksi hyvä esimerkki, mutta ehkä parempia nykykeräilyn kohteita ovat vaikkapa facebookin kaverit tai ulkommanmatkoilta otetut ja somessa jaetut valokuvat.

Mikä tahansa keräily on ihmiselle luontaista. Keräilemällä voi tyydyttää yhteenkuuluvuuden tarvetta, mutta keräilemällä voi myös sammuttaa vallanjanoaan. Kun keräät, samalla valikoit ja järjestät. Järjestys on korkein vallankäytön muoto.

Kun valikoin digitoitavaksi kuvia valokuva-albumeista ja järjestän niitä ryhmiksi ja kuvaan niitä rajallisella määrällä sanoja, syntyy minun luomani otos maailmasta. Se on minun teokseni. Tietenkin se perustuu toisten tekoihin, mutta otos ja järjestys on minun luomaani ja se, jos mikä on vallankäyttöä.

Se on valloittavaa.

PS Noin vuosikymmen sitten, postmodernin diskurssin (wau) kulta-aikana kirjoitettiin paljon kaikenlaisista valta-asioista - arkistoihinkin liittyen.
On hienoa, että ameriikan arkistoyhdistys pitää lehtiarkistonsa "The American Archivist" laadukkaat artikkelit vapaana (viimeisimpiä numeroita lukuunottamatta). Sieltä löytyy vaikkapa tämä Tom Neshmithin kiintoisa juttu:
Seeing Archives: Postmodernism and the Changing Intellectual Place of Archives