Arkiston numerus clausus

Minulla on outo viehtymys numeroihin. Lasken mielelläni kaikenlaista. Suosikkisanaluokkani on numeraali. Toisaalta en ole koskaan ollut kummoinen numeroiden kanssa operoinnissa, mutta on jotenkin rauhoittavaa laskea. Siihen ei liity mitään erityistä arvoarvostelmaa tai muuta ylevää. On vain mukava laskea. Minusta tuntuu, että Roope Ankkakin laskee rahoja vain laskemisen riemusta.

Raijan ja Erkin arkistossa minua on koko ajan kiehtonut ajatus siitä, kuinka paljon arkistoitavaa on ja kuinka paljon tulee arkistoitua. Kun aloitimme arkistoinnin, oli johtoajatuksena digitoida ja arkistoida aluksi valokuvia. Aloitimme vanhimmista valokuva-albumeista ja silloin ensimmäisten albumien kohdalla valitsin tallennettavaksi noin neljänneksen valokuvista. Tavoitteenani oli tehdä Raijan ja Erkin arkistoa vuoteen 1973 asti. Arvelin, että valokuvia tulisi siten arkistoon noin 300.

Tällä hetkellä arkistossa on 203 valokuvaa ja olen Jämsässä. Ennuste saattaa siis osua aika lähelle, kun pian saavun vuoteen 1973 ja Mikkeliin.

Tein viikolla arvion Raijan ja Erkin hallussa olevista kaikista esineistä. Myös valokuvista. Arvioin, että Raijalla ja Erkillä on yhteensä noin 5000 valokuvaa albumeissa ja dia-laatikoissa. Tasaisella vauhdilla on kuvamäärä karttunut 55,5 kuvalla vuodessa. Toisaalta Raijan ja Erkin oma kuvaaminen alkoi 1950-luvun alussa ja aikaisempia kuvia on vain jokunen sata. Ehkäpä kuvia on karttunut noin sadan kuvan vuosivauhdilla kameran hankkimisen jälkeen. Jos näitä myöhemmin otettuja kuvia arkistoisin samaan 25 % tahtiin, kuin skannasin ensimmäisiä albumeja, olisi arkisto lopulta laajuudeltaan noin 1000 tiedostoa. Näin ei tule käymään. Ensinnäkin siksi, että aion tehdä arkiston vain noin neljän vuosikymmennen osalta, jolloin kuvia lienee kertynyt noin 2000. Niistä valitsen 1960-luvulta ja 1970-luvun alusta niukemmin, kuin aiemmista. Päädyn ehkä noin 300 kuvaan.

Onkohan se vähän vai paljon?

Tarkistin omat henkilökohtaiset kansioni tietokoneestani, Googlen Drivestä ja kännykän kuvakansiosta. Sain 2067 tiedostoa. Onko se vähän vai paljon ihmisen elämästä 50 vuoden ajalta tiedostoina?

Minulla on edelleen kesken sukututkijoille tekemäni kyselyn raportin kirjoittaminen. Siinä pyysin sukututkijoita arvioimaan henkilökohtaisen arkistonsa laajuutta tiedostojen määrällä mitattuna, kun arkisto on laajimmillaan. Noin kolmannes vastaajista arvioi, että arkistossa olisi laajimmillaan yli 5000 tiedostoa. Jos minä elän satavuotiaaksi ja tiedostojen määrä karttuu nykyistä vauhtia, pääsen varmasti viiteentonniin. Se on aika paljon.

Toisaalta, jos arkistoon ei tule kaikkia vaan vain jollakin tavalla seulotut tiedostot, ovat sukututkijoiden henkilökohtaiset arkistot todella laajoja.  Jos arkistoon kelpuutettaisiin tuo edellä mainitsemani 25% "kaikesta", olisi lähtöluku siis 20.000. Se on minusta paljon näin digiaikanakin.

Jotkut varmaan valokuvaavat aika paljon, kirjoittavat paljon ja säilyttävät paljon. Luultavasti ihmisillä on eri määrä asiaa. Mutta jokaisen ihmisen asioilla on rajoitettu lukumäärä - numerus clausus.

Arkistoitua esittäytymistä

Yksi tiedekirjallisuuden suosikeistani on Erwin Goffmanin "The presentation of self in everyday life". Se käsittelee - ja nyt ovat kaikki käsitteeni varmasti päin mäntyä - esittäytymistä, sitä, millaisen kuvan itsestään julkisuuteen pyrkii antamaan. Erilaisissa yhteyksissä on tarkoituksenmukaista yrittää hallita sitä mielikuvaa, mikä muissa ihmisissä syntyy teoistamme.

Tyypillinen, tylsä akateeminen aihe. Toisaalta Goffmanin klassikko on kiinnostova tekotavaltaan ja kieleltään. Goffmann perusti väitteensä omiin havaintoihinsa, jotka hän oli kerännyt Skotlannin saaristolaisyhteisöissä. Tällainen osallistuva havainnointi on minusta aina kiinnostavampaa ja uskottavampaa kuin tutkimusaineistojen kerääminen haastattelemalla tai kyselemällä. Toinen Goffmanin kirjassa minuun vaikutuksen tekevä seikka on rohkea metaforisuus. Ihmisen toimintaa verrataan hulppeasti teatteriin ja sehän on hauskaa, riemastuttavaa ja opettavaista.

Siinäpä suurinpiirtein kaikki, mitä Goffmanista ymmärrän ja sekin vähä on tietenkin vain omaa tulkintaani ja kuten vanha akateeminen mongerrus vaatii, olen jo nyt pahoillani, että olen vetänyt kunnioitetun Goffman-vainaan mukaan tällaiseen harrastelijablogiin. Pyydän siis lukijaani jakamaan kanssani vakaumuksen, että se tosiasia, että Goffmanin kirja on hyllyssäni ja olen lukenut siitä osan, innostaa minua. Ei enempää, ei vähempää.

Olisi kiinnostavaa löytää se tutkimus, joka käsitelisi henkilökohtaista arkistointia esittäytymisen näkökulmasta. Ehkä sellainen jossakin on, en tiedä, enkä viitsi juuri nyt ryhtyä etsimäänkään.

Se olisi hauskaa siksi, koska olen viime aikoina entistä enemmän miettinyt sitä, miksi henkilökohtaista arkistoa tehdään ja mitä arkistoon tulee siirretyä? Asia tuli esille siinä yhteydessä, kun tein vuoden alkupuolella suomalaisille sukututkijoille suunnatun kyselyn. En ole vahvimmillani kyselyjen tekijänä, eivätkä kyselyt ja niiden tulokset koskaan oikein saa minua haltioitumaan. Koska olen amatööritutkija, haltioituminen on minulle tärkeää. Akateemisten pisteiden keräämiseen olen liian vanha ja oikeassa olemiseen liian moraaliton.

Kyselyssä nousi esille yksi edes jollakin tavalla uteliaisuuttani ja ihmetystä herättävä asia. Kysyin millaisia aineistoja sukututkijat arkistoonsa pitkäaikaissäilyttäisivät ja kenelle kyselyyn vastanneet noin sata sukututkijaa aineistojaan avaisivat. Vaikka suurimmalle osalle kyselyyn vastanneista henkilökohtainen arkisto avattaisiin vain lähiomaisille oman kuoleman jälkeen, jättäisi neljännes vastaajista päiväkirjansa pois henkilökohtaisesta arkistosta kokonaan pois, toinen neljännes arkistoisi päiväkirjojaan valikoiden.

Tiedän, että henkilökohtaista digitaalisen arkiston aineistot halutaan säilyttää hyvin pitkiä aikoja (kyselyni mukaan vastaajista 97 % haluaa aineistojen säilyvän vähintään 25 vuotta ja 68 % sata vuotta tai vieläkin pidempään), voisi kuvitella, että tällaiset ainutlaatuiset henkilökohtaiset aineistot kuuluisivat juuri säilytettävien aineistojen joukkoon. Arkistonmuodostajan kuoleman jälkeisten käyttäjien tarpeet ja henkisen perinnön jättäminen ovat kuitenkin tärkeimpiä motiiveja henkilökohtaisessa arkistoinnissa. Mikäpä olisi kiinnostavampaa kuin lukea jonkun toisen päiväkirjaa?

Miksi siis päiväkirjat, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia dokumentteja jäävät aika monelta henkilökohtaiseen digiarkistointiin ryhtyvältä arkistoimatta?

Ehkä syy on esittäytymisessä. Vaikka henkilökohtainen arkisto tehdään yleensä tietoisena siitä, että aineistoja tulee käyttämään erittäin rajattu yleisö ehkä vuosikausia sen jälkeen, kun itse on jo kuollut, ei päiväkirja siltikään ole itsestään selvä arkistoinnin kohde. Päiväkirjaa ei kirjoiteta arkistoitavaksi ja jonkun toisen tulkittavaksi.

Sisarellani taisi olla lukollinen päiväkirja. Vaimollani kuulemma oli päiväkirja, jonka pitäminen loppui, kun hänen veljensä ja serkkunsa olivat lukeneet sen - toisilleen ääneen. Omia teiniajan päiväkirjoja ei voi lukea tuntematta syvää häpeää ja ahdistusta.

Päiväkirja on epäilemättä kuumaa kamaa; erinomaisen viihdyttävää ja antoisaa aikalaisanalyysiä lukijoilleen. Mutta arkisto on - ja siitä kertoo se, että aika moni kitsaasti luovuttaa elämänsä tärkeimmät kirjalliset reflektiot digitaaliseen pitkäaikaissäilytykseen - osa henkilökohtiasta maineenhallintaa ja esittäytymistä.  

Erkki kirjoitti muistelmia ja kertoi sattumuksia lapsuudestaan. Mutta päiväkirjaa hän ei pitänyt. Erkki antoi periaatteellisen luvan kaiken häntä koskevan aineiston julkaisemiseen.  Raijan ja Erkin arkistossa onkin suuri osa siitä, mitä Erkki vapaa-ajallaan on kirjoittanut koko elämänsä aikana. Erkki kirjoitti aina yleisölle.

Raija sen sijaan on pitänyt päiväkirjaa vuosikausia. Kellarissa on kymmenkunta senttiä paksu ruutuvihkopino, johon on kauniilla käsialalla kirjoitettu yksityiskohtaisia ja terävänäköisiä kommentteja kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen sopinut Raijan kanssa, että niitä kirjoja ei digitoida, eikä arkistoida. Se on harmi, mutta selkeä linja. En Raijaa moiti.

Luulenpa, että omat päiväkirjanikin palavat kokossa. Oma arkistoni on juuri niin täysi ja kokonainen kuin minä siitä tahdon tehdä. Ei se muuten henkilökohtainen arkistoni olisikaan.

Kirjoitustaidon lyhyt historia

Viime viikonlopulla tuli puheeksi Raijan ja Erkin isovanhemmat, kun koetin kopioida Erkin koneella olevia sukututkimustietoja arkistoa varten. Mietittiin, mitkä mahtaisivat olla vanhimpia kirjallisia tuotoksia, mitä kodista löytyy.

Anna Sofia Petelius. Syntynyt 1859 Savonrannalla ja kuollut 1931 Petäjävedellä. Tämä kuva on otettu vuonna 1929.

Vihtori-vaarin kirjeet vuodelta 1918 eivät ole vielä ihan satavuotiaita. Mietittiin, voisiko vanhempia kirjeitä tai muuta sellaista edes olla missään? Raija muisti, että hänen isoäitinsä ei ainakaan osannut kirjoittaa. Lukutaitoinen hän toki oli, mutta ei kirjoitustaitoinen. Voi olla, että samasta polvesta muutama muukin saattoi olla kirjoitustaidottomia. Raija ja Erkki eivät muistaneet muiden kirjoitustaitoa.

Ajatellaanpa asiaa yleisemmällä tasolla ja turvaudutaan tilastoihin.

Kirjoittaminen ei 1800-luvulla ollut mikään tavanomainen ja laajassa käytössä ollut teknologia. Suomen tilastollisessa vuosikirjassa vuodelta 1903 on arvio suomalaisten luku- ja kirjoitustaidosta vuosilta 1880, 1890 ja 1900. Sen mukaan suomenkielisistä oli vuonna 1880 kirjoitustaitoisia noin 10 % väestöstä, vuonna 1890 noin 18 % ja vuonna 1900 noin 37 %.

Koska kirjoitustaito on epäilemättä levinnyt samaan tahtiin kansakoululaitoksen yleistymisen kanssa, voi olla, että Raijan ja Erkin isovanhemmista joku muukin on jäänyt kirjoitustaidottomaksi, ellei ole sattunut pääsemaan kirjoitusoppiin maamme ensimmäisissä kansakouluissa tai ellei ole omatoimisesti taitoa hankkinut.

Raijan isoäiti Anna Sofia syntyi vuonna 1859 Savonrannalla. Itä-Suomessa oltiin aktiivisia kansakoulujen perustamisessa ja esimrkiksi Rantasalmella perustettiin kansakoulu 1872. En ole ottanut selvää siitä, oliko Savonrannalla kansakoulua 1860- tai 1870-luvuilla. Sekään ei vielä tarkoita sitä, että kansakouluun olisi laitettu tyttöjä. Tuskinpa pitäjän ensimmäiseen kansakouluun kaikkia ei-vielä-kirjoittamaan oppineita laitettiin.  

Tähän uuteen teknologiaan, kirjoittamiseen, ei suhtauduttu pelkästään innostuneesti. Kirjoittamisen oppiminen vaatii enemmän ja pitempiaikaista opiskelua kuin pelkkä lukeminen. Jos ilman kirjoittamistakin on selvitty siihen asti, miksi investoida sellaiseen taitoon, jonka välittömät hyödyt  maaseudulla eivät ole ihan selviä ja riidattomia? Kansakoulujen rakentaminen ja opettajien palkkaaminen oli sitä paitsi kallistakin.

Kokonaisten ikäluokkien harjaannuttaminen kirjoittajiksi oli valtava teknologinen ja sivistyksellinen projekti. Paljon isompi asia kuin siirtyminen analogisista TV-lähetyksistä digitaalisiin tai SOTE-uudistus -jaa, siitä en sentään ole ihan varma...

Varmaa on se, että Anna sofia ei ainakaan tähän teknologiaharppaukseen päässyt mukaan. Eikä hän ollut ikäluokassaan harvinainen poikkeus.

Seuraava sukupolvi, isovanhempani, olivat sen sijaan tämän teknologisen murroksen ensimmäinen "nörttiporukka" -kirjoitustaitoisten suomalaisten ensimmäinen sukupolvi. He käyttivät kynää paljon ja monipuolisesti. Anna Sofian tytär, isoäitini, kansakoulunopettaja Alma Lavikainen hankki elantonsa kansakoululaitoksessa. Isoisäni Juho Lavikainen kävi metsäkoulun ja isäni äiti kävi kansanopiston. Eniten - ainakin toistaiseksi - on kirjoituksia jäänyt kuitenkin Vihtorilta, joka ei kansakoulun lisäksi tainnut muita kouluja käydä.

Henkilökohtainen arkistointi on tullut mahdolliseksi ja ehkä siihen kohdistuu enemmän tarpeitakin kirjoitustaidon ja muiden, myöhemmin tapahtuneiden teknologisten harppauksien vuoksi. Elämästä on tullut niin paljon materiaalisempaa, koska meidät pantiin  kirjoittamaan. Arkistoimalla materiaa jalostetaan.



Lähteitä

KANSAKOULULAITOKSEN PERUSTAMINEN 1800-
LUVUN PUOLIVÄLISTÄ 1900-LUVUN LOPPUUN
Tero Parkkosen pro gradu -tutkielma.

Suomen tilastollinen vuosikirja vuodelta 1903

Laura Stark
Maalaisrahvaan kirjoitusmotivaatio ja asenteet kirjoitustaitoa kohtaan 1840–1890-luvun Suomessa

Arkistojen portti. Kansakoulut.

Kansainvälisyyttä

Raijaa ja Erkkiä ei voi pitää kansainvälisinä siinä merkityksessä kuin ymmärrämme kansainvälisyyden 2010-luvulla. Ulkomaisille vaikutuksille molemmat ovat altistuneet nuoruudessaan vain vähän, ellei sitten kansainvälistymisenä pidetä maailmansotaa.

Oppikouluaikoina kansainvälistymisestä kertovat Raijan teini-ikäisenä kirjoittamat muutamat saksankieliset ilmaukset valokuva-albumeissa. Saksa oli valtakieli 1930-luvun ja sodanaikaisissa suomalaisoppikouluissa ja hyvän aikaa sodan jälkeenkin. Kouluaikojen saksalla ja ruotsilla ei ole ollut Raijan ja Erkin myöhemmissä vaiheissa juuri käyttöä.

Kouluissa Raija ja Erkki eivät käytännön kielitaitoa oppineet. Erkin saavutukset kielissä lukioaikoina eivät viittaa merkittävään käytännön osaamisen saavuttamiseen. Erkin ulkomaille suuntautuneet kuoromatkat olivat ryhmämatkoja, samoin kuin Raijan ja Erkin yhteinen konferenssimatka Kööpenhaminaan 1950 ja 1960 lukujen taitteessa. Kyseessä oli pohjoismainen maanmittaustapahtuma, jonne suomalaiset maanmittarit puolisoineen menivät vuokraamallaan matkustajalaivalla. Koko ammattikunta yhdessä laivassa.

Raijan ja Erkin ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka. Tilausajolaivassa kaikki Suomen maanmittarit puolisoineen. Matkanteossa on aistittavissa aitoa hilpeyttä. 

Elämä ja työskentely sellaisilla paikkakunnilla kuin Kuusamo, Puolanka, Jämsä, Ikaalinen ja Mikkeli eivät kylmän sodan jäädyttämässä maailmassa kovin paljoa kansainvälisyyttä edellyttäneet. Siksi onkin merkillistä, että Raija ja Erkki investoivat innokkaasti meidän lasten kansainvälistymiseen.

Suuri tapahtuma oli veljeni Jarmon lähettäminen Yhdysvaltoihin vuodeksi vuonna 1971. Vaihdossa meille Jämsään tuli Palmer van Beest Chicagosta. Elettiin kaikin puolin jännittäviä aikoja. Palmerin jälkeen meillä vieraili vielä moni vaihto-oppilas ja sisareni ja minäkin olimme ICYE-vaihto-oppilaina. Tällainen perhekansainvälistyminen on sittemmin marginalisoitunut muiden kansainvälistymisen muotojen myötä.

Harva enää hakeutuu kansalaisopistoon opettelemaan englannin alkeita, kun perheeseen on tulossa amerikkalainen vaihto-oppilas vuodeksi. Raija teki  niin Jämsässä. Häntä muuten opetti sama opettaja kuin myöhemmin tyttäriäni Mikkelin päämajakoulussa. Opetuksesta huolimatta en koskaan ole kuullut Raijan tai Erkin sanovan mitään yli yhden sanan mittaista ilmausta millään vieraalla kielellä. Onneksi Palmer oppi suomea niinkuin kaikki muutkin vaihto-oppilaamme.

Eräällä sunnuntaipäiväkahvilla juttelimme ulkomanmatkoista. Raija oli tosiaan jo hyvän matkaa yli kolmekymppinen ensi kertaa ulkomaille matkustaessaan. Oulusta Raija ja Erkki tekivät joitakin matkoja Ruotsiin Uumajaan. Kööpenhaminan reissun lisäksi he tekivät ystäviensä kanssa vuonna 1962 telttailumatkan Ruotsiin ja Tanskaan asti. Satoi kuulemma koko ajan.

Matkoista on jäänyt mieleen jännittävät rajanylitykset ja salakuljetus. Erkki oli jo kuororeissuiltaan salakuljettanut frakkinsa vuorien välissä Raijalle sukkahousuja 1950-luvun alussa. Ruotsin matkalta oli maahan tuotu luvatta radio. Erkki on dokumentoinut muistemissaan myös sen rajanylityksen, jolloin tullimies ja hiihtäjäsankari Eero Mäntyranta oli viittelöinyt rajalla Ruotsista palaaville Raijalle ja Erkille. Olivat vilkuttaneet takaisin ja hymyilleet tuolle aikansa julkkikselle. Oulussa odottivat poliisit ja purkivat koko lastin asemalla. Olisi pitänyt tullissa pysähtyä. Sillä kertaa ei lastissa ollut mitään laitonta. Suomi oli pitkään sotien jälkeen hyvin suljettu ja säännöstelty maa.

Raijan tallentamien lehtileikkeiden joukosta löytyneet lehtijutut vaihto-opilaista kuvaavat hellyyttävästi kansainvälistymisen tilaa puolisen vuosisataa sitten. Tuolloin massaturismi etelään oli vasta nupullaan, eikä Suomessa käytännössä ollut juuri maahanmuuttajia. Ulkomaalainen oli uutinen ja nähtävyys maaseutukauppalassa ja vielä jokunen vuosi myöhemmin maaseutukaupungissakin.

Uutisen aihe: amerikkalainen Jämsässä. Raijan ja Erkin arkiston lehtileike. Päiväys harmittavasti puuttuu. Lehtileike saatavilla Raijan ja Erkin arkistosta. 

Erkin kilowattilokikirja

Erkki on innokas numeroiden kirjaaja. Diplomi-insinöörin mieliharrastus on laskentataulukoiden kanssa puuhaaminen. Erityisen kiinnostavana pidän Erkin kauan jatkunutta tilastointia talonsa sähkönkulutuksesta.

Mikkelin Vajatien talo oli valmistuessaan 1966  nykyaikainen. Talo lämmitettiin suoralla sähköllä. Talon sähkökaappi on mahtavan kokoinen. Talon ensimmäisillä omistajilla ja rakennuttajalla oli jokin erityinen suhde paikalliseen sähkölaitokseen ja talo toimi koetalona, jonka sähkönkulutusta seurattiin tarkasti.

Sähkön ja sittemmin muun energian kulutuksen kehitystä Erkki on seurannut omin konstein aina vuoden 2014 loppupuolelle asti. Siihen asti, kunnes sähköyhtiö siirtyi etälukuun. Oikeastaan etälukuun siirtyminen oli aika surullista, koska samalla katkesi Erkin vuosikymmeniä jatkunut energiankulutuksen seuranta. Erkki ei enää itse voi lukea vanhoja mittareita ja päivittää laskentataulukkoaan. Viimeksi Erkki päivitti taulukkoaan elokuussa 2014.

Taulukossa on yli 1300 riviä ja moninkertainen määrä soluja. Siihen on kirjattu vuodesta 1967 vuoteen 1973 ja edelleen vuodesta 1980 alkaen talon sähkötaulusta kuukausittain sähkön kokonaiskulutus kilowattitunteina, sähkön yö- ja päiväkulutus sekä sähkön käyttö lämmitykseen, veden lämmitykseen ja muuhun kulutukseen. Vuodesta 1974 vuoteen 1979 taulukossa on vain vastaavat tiedot vuositasolla.  Kuukausitason tiedot alkavat uudelleen vuonna 1980.   Erkki on lisännyt 1980-luvulla  taulukkoon tietoja tilaamistaan öljymääristä ja 1990-luvulla monia muitakin talouteen liittyviä tietoja. Ensimmäisen tietokoneensa (IBM PS/1) Erkki hankki 1990-luvun alkupuolella, joten laskentataulukkoharrastus on alkanut aikaisintaan noihin aikoihin.

Näyte Erkin kilowattilokikirjasta. Erkin tekemä yhteenveto vuosikulutuksista vuodesta 1967 vuoteen 2013. Ensimmäisessä sarakkeessa on vuoden päiväsähkökulutus, toisessa yösähkökulutus ja kolmannessa koko kulutus, Neljännestä sarakkeesta oikealle on kirjattu sähkön kulutus lämmitykseen, veteen ja muuhun. Viidennessä sarakkeessa on energiaan käytetty raha ja yhden kilowattitunnin hinta.Taulukossa on monia erilaisia yhteenvetoja kuukausitietojen lisäksi.

Taulukko on kiinnostava ja arvokas tiedonlähde. Se on kuin kotitalouden DNA. Näistä sähkönkulutustiedoista voi lukea monia asioita varsinkin kun ne suhteutetaan muihin Raijan ja Erkin elämän tapahtumiin. Erkki on selittänyt taulukoissa kaikki tärkeimmät energiakulutukseen vaikuttvat tekniset muutokset, kuten remontit, varaavan takan, öljykaminan ja ilmalämpöpumpun hankinnan. Lisäksi sähkönkulutuksen muutoksia on kiinnostava arvioida suihteessa vaikkapa maailmanpolitiikkaan, esimerkiksi öljykriisin aikana Erkki onnistui kuristamaan energiankulutusta merkittävästi. Muistan hämärästi ohjeet suihkunkäytöstä ja maltilliseksi säädetyn huonelämmön. Energiankulutus kertoo myös perheen elämässä ja elämänkaaressa tapahtuneista muutoksista. Kun Raija ja Erkki olivat ensimmäisen vuotensa ilman lapsia minun vaihto-oppilasvuotenani 1981-1982, on energiankulutus pohjalukemissa. Taulukkoa voi lukea myös ilmastotilastona. Energian kulutukseen ovat vaikuttaneet poikkeuksellisen lämpimät tai kylmät talvet.

Laskentataulukko on kirjallisena teoksena kiehtova. Usein taulukoita kehitellään ja muunnellaan alati ja tällainen tietojen säännölliseen keräämiseen käytetty taulukko on varsinainen ameeba. Siinä on monenlaisia yhteenvetoja ja monentyyppisiä tietoja. Yhteenvetoja on tehty samaan tauluun luultavasti eri aikoina ja epäilemättä monia tietoja on matkan varrella poistettu. Lisäksi Erkin koneelta löytyi joulukuussa 2014 useita eri versioita tästä samasta tiedostosta. Valitsin sen, jota oli viimeksi päivitetty.

Luulen, että tämä taulukko on ollut Erkin mieluisimpia kavereita. Vähän niinkuin Simsit tyttärelleni tai Facebook minulle. Minusta se on kaunis kirjallinen teos.

En oikeastaan ole vielä ehtinyt arkistonmuodostuksessa ryhmään "Mikkeli" asti, mutta Erkin sähkön- tai energiankulutustaulukko tai kilowattilokikirja on  minua kiinnostanut jo ennen tätä outoa arkistoharrastusta. Viime vuoden lopulla Erkin kilowattilokikirja tuli ajankohtaiseksi, kun Erkki halusi laittaa talon myyntiin. Arvelimme, että nämä energiankulutustiedot voisivat kiinnostaa ostajia. Niin pitkälle ei päästy talon myynntiprojektissa, mutta kaivelin kuitenkin esiin jo aiemmin Erkin koneelta kopioimani taulukon. Kun luin sitä tarkemmin, huomasin, että tiedot olivat jotenkin outoja. Taulukossa oli kummia virheitä. Olin muutama kuukausi sitten tallentanut Erkin koneella "sähköt" -taulukon johonkin muinaiseen (siis yli viisi vuotta vanhaan) Excell-muotoon ihan onnistuneesti - mielestäni. Ongelmahan on se, että Erkin koneen ohjelmistot ovat toimivia, mutta nykyisin käytössä oleviin laitteisiin ja ohjelmistoihin yhteensopimattomia - tätä asiaa olen käsitellyt jo tekstitiedostojen osalta aiemmin. (Erkillä on  käytössä Works-ohjelmiston versio 4.5, joka lienee peräisin 1990-luvun lopulta.)

Luulin siis, että taulukkolaskentaohjelman kohdalla ongelmaa ei olisi, koska sain Works-taulukkolaskentatiedoston tallennettua Excelliksi ja tuon Excell-tiedoston muutaman mutkan kautta avatuksi nyt käytössäni olevalla Excell-ohjelmalla. Silti: kaikki Erkin kuukausimerkinnät olivat muuttuneet päivämääriksi. Painin tämän yhden laskentataulutiedoston kanssa useita tunteja. Minulla ei ollut harmainta aaviststa, kuinka voisin tallentaa laskentataulukon mahdollisimman muuttumattoman ja pitkäaikaistallennukseen sopivassa muodossa.

Ensiksi ajattelin tallentaa taulukon PDF:nä, joka varmasti sopii PAS-tarpeisiin (PAS = pitkäaikaisäilytys). Samalla kuitenkin katoaisivat kaavat, jotka ovat taulukkolaskennan riemukkaimpia osia. Onneksi viitsin tarkistaa asiaa KDK:n (kansallinen digitaalinen arkisto) mainiosta suosituksesta: "Säilytys ja siirtokelpoiset tiedostomuodot" ja selailin ennen joulua hankkimaani Petteri Järvisen kirjaa "Digiarkistointi".  Kovin paljoa sivuja ei taulukkolaskennalle uhrata arkisto-oppaissa. Sen verran noista mainioista teoksista kuitenkin ymmärsin, että laskentataulukko kannattaa tallentaa  ODF (open data format) -muotoon. Niinpä sain kuin sainkin useiden käännösten jälkeen Erkin lokitiedoston melko lailla alkuperäsen oloisessa muodossa YKSAAN .ods -tiedostona. Nyt sitten vain odotellaan parikymmentä vuotta ja katsotaan, aukeneeko tämä sympaattinen sähköinen sähkönkulutuksen laskentataulukko vielä 2030-luvulla.

Voiko Vaarin kirjeitä julkaista?

Perhearkistoinnin kannalta edesmenneen henkilön henkilökohtaisten kirjeiden julkaiseminen on pulmallista. Millä tavoin vainajan ja hänen läheistensä yksityisyys tulisi ottaa huomioon?

Kuuluvatko 31 vuotta sitten kuolleen isoisäni 96 vuotta sitten saamat lemmenkirjeet yksityisyyden suojan piiriin?
Isoisältäni ei asiaa enää voi kysyä. On siis turvauduttava yleisiin käytäntöihin, lakiin ja omaan harkintaan. Kykyni eivät riitä seikkaperäiseen lain tulkintaan, enkä halua Google-tutkimuksieni tuloksien perusteella esiintyä asiantuntijana. Otan mielelläni hyviä neuvoja vastaan.

Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että perustuslain mukainen yksityisyyden suoja pätee myös vainajiin. Osuin tietosuojavaltuutetun määräykseen, jossa yksityisyyden suojaa on tulkittu siten, että ”henkilötiedon määritelmä sinänsä kattaa myös kuollutta henkilöä koskevat tiedot ja että henkilötietolain tarkoituksena on suojata henkilön itsensä lisäksi myös hänen muistoaan ja omaisiaan. Henkilötietolaki voikin tulla sovellettavaksi kuolleita henkilöitä koskevien tietojen käsittelyyn myös sillä perusteella, että kyseisten tietojen voidaan samalla katsoa koskevan tunnistettavissa olevia eläviä henkilöitä ja heidän yksityisyyttään.”

Toisaalta yksityisyyden suojan on katsottu lakkaavan, kun on kyse asioista, jotka koskevat kauan sitten kuollutta henkilöä. Mitä tarkoitetaan ”kauan sitten” –ilmauksella? Onko 1983 kuollut Vihtori-vaarini kuollut kauan sitten? Siihen tietosuojavaltuutettu vastaa näin: ”Arvioitaessa yksityisyyden suojan ajallista ulottuvuutta kuolleita koskevien tietojen osalta voidaan muussa lainsäädännössä olevia salassapitosäännöksiä pitää suuntaa-antavina. Yksityisyyden suojan tarvetta ja siten lain ajallista ulottuvuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös käsiteltävien tietojen laatu.” 

Tässä yhteydessä viitattaneen julkisuuslakiin, jossa tosin puhutaan ensisijaisesti julkisista asiakirjoista. Yksityisyyden suojan aikarajoista mainitaan laissa näin: ”Yksityiselämän suojaamiseksi 24 §:n 1 momentin 24–32 kohdassa salassa pidettäväksi säädetyn asiakirjan tai niitä vastaavan muussa laissa salassa pidettäväksi säädetyn tai muun lain nojalla salassa pidettäväksi määrätyn asiakirjan salassapitoaika on 50 vuotta sen henkilön kuolemasta, jota asiakirja koskee tai, jollei tästä ole tietoa, 100 vuotta.”

Seuraavaksi on pystyttävä sitten näitä lain ja viranomaisten määräyksiä ja ohjeita tulkitsemaan ja soveltamaan omaan erityiseen tilanteeseen. Sitten on harkittava, kuinka olisi järkevä toimia.

Ajattelen niin, että isoisäni saamat ja lähettämät kirjeet eivät ole sattumalta tulleet säilytetyiksi niin, että ne voivat joutua joskus jonkun muun kuin Vihtorin omaksi tiedoksi. Arkistoinnin merkitys vaihtelee, mutta jotkut tutkijat ovat selvitelleet syitä siihen, miksi yleensä kodissa halutaan tärkeäksi koettuja esineitä pitää tallessa. Yksi tällainen syy on halu kertoa ja jakaa omia kokemuksiaan.

Paperille kirjoitetun kirjeen lopullinen hävittäminen ei ole vaikeaa. Vihtorilla tai Erkillä, jonka hallussa kirjeet ovat sittemmin jonkin aikaa olleet, olisi ollut runsaasti aikaa hävittää kirjeet.

Ehkä kirjeet ovat vain unohtuneet? Epäilen. Luulen, että jollakin tavalla kirjeet on haluttu jättää sillä tavoin saataville, että joku niitä joskus vielä lukee. Muuten kirjeiden säilyttäminen vain säilyttämisen vuoksi tuntuu oudolta.

Mitä siis tehdä? Mielestäni Vihtorin kirjoittamat ja saamat kirjeet eivät sisällä mitään loukkaavaa tai epäsovinnaista. Nuoret ihmiset kirjoittavat henkilökohtaisista tunteistaan kuten kuka tahansa nuori – tietenkin sen ajan kielellä, tyylillä ja poikkeuksellisten olosuhteiden vaikutuksen alaisena. Minulle vaarini elämä on jo niin etäistä, että luen kirjeitä kiinnostavina ja koskettavina dokumentteina vuoden 1918 tapahtumista. Nämä kirjeet ovat saaneet minut kiinnostumaan henkilöstä Vihtori Uotila ja samalla myös sukuni ja yleensä Suomen historiasta. Toisaalta; haluaisinko minä tietää jotakin omien vanhempieni aiemmista suhteista tai näyttää omille lapsilleni omia, henkilökohtaisia kirjeitäni? Ajatus tuntuu hankalalta, vaikka mitä outoa siinä on, että naimattomalla nuorella miehellä on naispuolisia kirjeenvaihtotovereita?

Ehkäpä siis tällaisten henkilökohtaisten kirjeiden kohdalla olisi hienotunteista ylittää yksi sukupolvi ainakin niiden kirjeiden kohdalta, jotka saattaisivat tuntua jotenkin kiusallisilta Vihtorin lapsista; tädeistäni ja sedistäni. Siis kirjeet pysyvät toistaiseksi ei-julkisina. Toisaalta, jos olen saanut haltuuni isoisäni kirjeet isältäni, ei minulla liene sisaruksistani, serkuistani tai tädeistäni ja sedistäni poikkeavaa oikeutta lukea näitä kirjeitä. Vaikka kirjeitä ei siis (ilmeisesti) lain mukaan saa, enkä muutenkaan tahdo niitä julkaista, olisi kaiketi kuitenkin jotenkin järjestettävä samankaltaisille asianosaisille, siis sukulaisilleni, sama mahdollisuus lukea nämä kirjeet? Miten se tulisi tehdä YKSA:n kaltaisessa digitaalisessa arkistossa? Käsittääkseni kirjeet pitäisi saada nähtäväksi, mutta ei siis julkaistavaksi.

Täytyisi siis tunnistaa kirjeitä pyytävä henkilö ja toimittaa hänelle kirjeet omaan käyttöön, ei julkaistavaksi. Ihan vielä en osaa YKSAn tekniikkaa tähän tarkoitukseen taivuttaa. Mutta onhan tietenkin sähköposti keksitty… Vai onko jollakin tähän ratkaisuun parempi ehdotus?

Aion kyllä hyödyntää kirjeenvaihtoa siten, että siteeraan kirjeitä ja käytän niiden sisältöä hyväkseni, kun koetan ymmärtää vuotta 1918 ja Vihtorista kerrottuja tarinoita. Toivottavasti onnistun siinä niin, että kukaan ei koe yksityisyyttään loukattavan. Uskon, että kirjeissään entisaikoja muisteleva, asioita pohtiva ja omissa muistikuvissani tarinointiin taipuva vaarini ei panisi pahakseen, vaikka me jälkipolvet käyttäisimme aikaamme niiden asioiden pohdintaan, joissa isoisä on ollut itse mukana. Hän tiesi, että kukin meistä tulkitsee ja ymmärtää historiaa omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. Näin Vihtori päättää vuodelle 1976 päivätyn kirjeen, joka on osoitettu Erkille ja Raijalle ja heidän lapsilleen, eli myös minulle:

”Oli mitä oli, mustaa valkoiselle kumminkin tuli. Teillä nuoremmilla on onneksi kyky arvostella ja antaa oma arvionne, joka on oikea.”

Vihtori ja vuosi 1918

Arkistointi on muiden askareiden vuoksi hidastunut. Raijan ja Erkin muistelemisen suunta ohjaa amatöörin arkistonmuodostusta, eivätkä asiat suinkaan ole edenneet projektiteollisuuden ihanteiden mukaisesti suoraviivaisesti kohti myöhempiä aikoja. Myötäilen tilanteita, Raijan ja Erkin mielialoja ja omia mielitekojani. Suunta on viime aikoina ollut kohti aikoja ennen Erkin syntymää.

Lokakuun lopulla pidettiin Erkin 90-vuotissyntymäpäivää. Silloin, kuten monesti muulloinkin Erkki muisteli oman isänsä, Vihtori Uotilan, vaiheita.

Erkin hallussa on kaksi Vihtorin vuonna 1918 omaisilleen rintamalta lähettämää kirjettä, 15 Vihtorin rintamalle ja pian sodan jälkeen Tampereelle saamaansa kirjettä silloisilta tyttöystäviltään ja tutuilta, Vihtorin suojeluskunnan jäsenkirja vuodelta 1919 ja Vihtorin veljen, Walfrid Uotilan Maatalouskalenteri vuodelta 1918. Lisäksi Erkin hallussa on kolme Vihtorin Erkille ja Raijalle ja ”heidän pikkuisilleen” (siis periaatteessa myös minulle) lähettämää kirjettä ja neljä muuta kirjettä, joista kolme on Vihtorin ja insinööri Kulhian välistä kirjeenvaihtoa. Niissä käsitellään muun muassa vuoden 1918 tapahtumia. Kahdestakymmenestäkuudesta pitkään tallessa pidetystä dokumentista vain muutama kirje ei liity suoranaisesti vuoteen 1918.

Suvun vaiheet ensimmäisen maailmansodan aikoihin tuntuvat olevan tärkeitä – ainakin sillä perusteella, että nuo edellä mainitut dokumentit on pidetty tallessa vuosikymmeniä ja jotenkin ne ovat Erkin haltuun päätyneet. Ne taitavat olla vanhimmat Raijan ja Erkin hallussa olevat kirjeet, joten digitoin ja arkistoin ne kaikki. Maatalouskalenterissa on paljon kaikkea muuta kuin maatalousasiaa. Kalenterin alkuperäinen haltija, Walfrid Uotila, kuoli jo helmikuussa 1918. Sinne ovat ilmeisesti Walfridin siskot kirjoittaneet runoja ja laulunsanoja ja muuta. Sitä en digitoi, mutta tallessa se pidetään kuitenkin. 

En tiedä, kuinka paljon Erkki oman isänsä kanssa vuoden 1918 asioista puhui nuorempana. Moneen kertaan kuulemani tarinan ydin – niin kuin minä sen ymmärrän – korostaa anteeksiantoa, sattumaa ja neuvokkuutta. Voit kuunnella sen muisteluversion, jonka Erkki minulle 90-vuotissyntympäivänsä jälkeen kertoi. Tallensin haastattelun arkistoon ryhmään ”Erkki vanhemmat”. Arkistossa on saatavilla myös Erkin erillinen, vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä esitelmä vuodelta 1993. Ne julkaisen saman tien. Vuonna 1918 kirjoitettujen ja 1970-luvulla kirjoitettujen kirjeiden julkaiseminen on kimurampi juttu. Palaan siihen myöhemmin. 

Koetan tiivistää "perintötarinan" hyvin lyhyesti.

Kevättalvella 1918 oli Häme kokonaan punaisten, tai kansanvaltuuskunnan, hallitsemaa aluetta. Vihtori ja Walfrid (Vihtorin vanhempi veli) sopivat kotonaan Hattulassa, että toinen heistä liittyisi hallituksen joukkoihin pohjoisessa. Vanhemmille ei asiasta kerrottu. Veljekset päättivät, että Walfrid jäisi kotiin vanhempiensa turvaksi. Vihtori liittyisi joukkoon, joka punaisilta joukoilta salaa kulkisi Hattulasta Keuruulle Keski-Suomeen.

Niin tehtiin, Vihtori kulki etappiasemien kautta Keuruulle, missä Vihtori sai lyhyen koulutuksen. Hämäläisistä ”pakolaisista” muodostettiin I hämäläiskomppania. Sieltä komppania - ja Vihtori sen mukana - eteni taistellen Vilppulan kautta Tampereelle.

Samaan aikaan kotona Hattulassa, helmikuun neljäntenä päivänä, punaiset - luultavasti Vihtorin karkaamisen kostoksi - murhasivat Walfrid-veljen.

Tampereella Vihtori asui jonkin aikaa serkkunsa Eino J. Leinon perheen luona. Erkin kertomuksen mukaan Vihtori oli etsinyt serkun käsiinsä Tampereen valloituksen jälkeen. Serkku oli piileksinyt koko sotakevään välttääkseen punaisten pakko-ottoja.

Kun Vihtori palasi kotiin, hän sai kuulla, että hänen sisarensa mies oli vangittuna valkoisten leirillä ja häntä uhkasi kuolemantuomio. Vihtori oli tuolloin Erkin kertomuksen mukaan suojeluskunnan palveluksessa ja hän väärensi asiakirjan, jossa väitettiin, että lanko olisi ollut ennen sotaa aktiivinen palokuntalainen. Vihtori ja Walfrid olivat kaiketi olleet ennen sotaa palokuntalaisia ja palokuntalaisia pidettiin – ehkä – suojeluskuntalaisiin verrattavina. Erkin kertoman mukaan palokuntajäsenyys riitti vankileiriltä pelastamiseen.

Sodan jälkeen Vihtori asettui vaimonsa kanssa Lopelle, jossa oli luultavasti enemmän punaisten puolella vapaaehtoisesti tai pakko-otettuina palvelleita miehiä kuin valkoisten puolella taistelleita. Hämeessä oli ollut paljon torppareita ja vasemmiston kannatus oli Lopellakin vankkaa. Jakolinjat punaisten ja valkoisten välillä eivät heti hävinneet. Erkin kertomukseen kuuluu myös Vihtorin aktiivinen kanssakäyminen sodassa punaisten puolella toimineiden kanssa. Tästä syystä vuosikymmeniä myöhemmin jotkut arvelivat Vihtorin olleen ”punainen”.

Nämä ovat tietenkin jälkipolvien tulkintoja. Isäni tulkinnat ovat hänen tulkintojaan ja minun, kolmannen polven Vihtorin tulkinnat, ovat minun tulkintojani.

Tulkintojen tueksi voi Vihtorin kirjoittamista, sodan aikaisista kirjeistä ja myöhemmästä kirjeenvaihdosta jotakin päätellä. Palaan kirjeisiin seuraavassa blogissani. 

Erkki kertoo Vihtorin vaiheista 1918