Kuvien skannaaminen

Päätin aloittaa arkistoprojektin skannaamalla vanhempieni Kuusamo-aiheisia kuvia.

Erkki oli hankkinut kameran ja tehnyt suurennuskoneen joskus 1940- ja 1950-luvun taitteessa. Hänen kertomansa mukaan suurennuskoneen hankinnassa ja tekemisessä oli vaikuttanut monitoimimies Topi Rehtilä, Erkin tädin mies.

Kuusamosta löytyi pääasiassa isäni vedostamia mustavalkokuvia kahdesta albumista yhteensä runsaat 140 kappaletta.  Kun tiedetään, että Raija ja Erkki olivat Kuusamossa noin 2,5 vuotta, niin kuvia on keskimäärin karttunut noin kuva kuukaudessa albumeihin. Osa kuvista oli tiukasti liimattu albumeiden pahvi- ja paperisivuihin, osa oli irtonaisina albumeiden välissä.

Koska kuvien valinta oli hankalaa albumeista suoraan muun muassa siitä syystä, että mustavalkokuvavedokset ovat kooltaan vaihtelevia ja aika pieniä - yleensä noin 5 X  8 cm. Niiden katselu ei ole helppoa ja merkkaaminenkin on hankalaa, kun kuvia on paljon vierekkäin ja kommentoijia saman albumin äärellä kaksi. Ihan aina eivät muistikuvat menneet kommentaattoreilla yksiin.

Siksi päätin ottaa albumit skannattavaksi ja tehdä omapäiset valinnat niiden keskustelujen perusteella, joita kävimme albumeja yhdessä katsellessamme. Näyttäisin sitten niitä kuvia, jotka olin valinnut tähän tarkoitukseen.

En hennonnut irroittaa albumiin kiinnitettyjä kuvia, joten päätin skannata niitä tasosakannerilla sivu kerrallaan. Onneksi sivut taittuivat kohtalaisen hyvin, niin että kuvat pysyivät hyvin skannerin lasitasoa vasten. Käytin skannaukseen jo jonkun hetken käytössä ollutta Canonin CanoScan 9950 tasoskanneria.

Kuvankäsittelyohjelmana minulla on kotikäyttöön hankkimaani Adoben Photoshop Elements.  Ei sekään siis ihan viime viikolla hankittu...  Skannasin kuvat 300 dpi:n tarkuudella, rajasin ja tein kaikille kuville automaattikorjauksen. Tallensin kuvat .TIF -formaattiin pakkaamattomina. Kävin vilkaisemassa KDK-suosituksia pitkäaikaissäilytykseen sopivista tiedostomuodoista ja koetin soveltaa näitä ohjeita sitä silmällä pitäen, että aineistoja pidettäisiin tallessa pitkään, siis tulevillekin sukupolville.

Kaikkiaan skannasin 41 kuvaa, eli runsaan neljänneksen kaikista albumeiden kuvista. Jos seuraavina vuosina otetuista kuvista päätyy albumeihin tai diakoteloihin samaan tahtiin kuvia, on vuoteen 1974 asti, jolloin Raija Erkki muuttivat Mikkeliin, odotettavissa noin (19*52):4=247  arkistoitavaa kuvaa. Luultavasti kuvien määrä kuitenkin kasvaa, joten eikohän arkistoon tule kaksinkertainen tai kolminkertainen kuvamäärä. Tämähän selviää sitten myöhemmin.

Levytilaa kuvat veivät kovalevyltäni 125 MB.  Äskeistä kalkyyliä mielessä pitäen taitaa levytilatarve olla tällä menolla puolentoista gigan verran  - kuvien osalta. Saapa nähdä senkin sitten. Alla esimerkki kuvista - sikäli harvinainen, että melkein kaikissa albumin kuvissa on ihmisiä. Tässä ei.  Mutta muuten hieno kuva, eikös? Näitä sitten myöhemmin lisää.

Omalle kovalevylleni tein kuvia varten oman kansion. Nimesin kuvia kuvien teemojen mukaan tyyliin: KUUSAMO_TYO_01 tai KUUSAMO_KOTI_01 jne. Kuvia oli otettu pääasiassa vapaa-ajalla, mutta onneksi myös esimerkiksi kauppareissulla! Seuraavassa blogissa kerron kuvien ja muiden tiedostojen tallentamisesta.

Arkistonmuodostuskokeilu

Arkisto on tiedettä, josta on ymmärrä kovinkaan paljon. Siksi on opetelteva. Alkuviikosta fiksu konsultti opetti, että ei pidä suunnitella vaan pitää kokeilla. Konsultilta hyvä ehdotus. Yritin kysyä, mihin filosofiseen traditioon tämä lähestymistapa liittyy (en näillä sanoilla) ja huomasin heti olevani hieman heikoilla jäillä.

Konsultin liikeideaan ei kuulunut jaaritella filosofiasta.

Minun liikeideaani se kuuluu. Siksi päättelin, että konsultin näkemys muistutti paljon pragmatismia, josta pidän kovasti. On lohdullista ajatella, että maailmasta voi selviytyä aika hyvin sillä tavalla, että ei valmiiksi määrittele väärää ja oikeaa, vaan pyrkii oman kokemuksen kautta selvittämään, mikä toimii ja on kohtuullista.

Niinpä tämä perhearkisto muodostetaan pragmatistisen, kokeilevan otteen läpitunkemalla eetoksella. Toinen juttu sitten on se, onko henkilökohtainen tai perhekohtainen, digitaalisten jälkien tallentaminen arkistointia. Vetoan Yhdysvaltain Kongressin kirjaston sivustoon - siellä - siis ison veden takana oikein yllytetään ihmisiä tallentamaan omia tietojaan otsikon "Personal archiving" alla. Vakuutan kuitenkin molemmille lukijoilleni, että en pyri välttämään mitään virhettä, mikä on hyvän arkistointitavan tai ohjeistuksen vastaista.

***

Kevättalvella 2013 otin puheeksi vanhempieni, Raija ja Erkki Uotilan, kanssa heidän varsin runsaan valokuva-aineistonsa digitoimisen ja järjestämisen. Yleensäkin - ainakin minun muistissani - asioihin avarakatseisesti suhtautuneena, he vaikuttivat ottavan ehdotuksen varsin suopeasti vastaan. Minulle asiassa oli kaksi lähtökohtaa: vanhempieni valokuvien (ja muun aineiston) digitointi ja henkilökohtaiseen arkistointiin perehtyminen. Erityisesti minua kiinnostaa arkistoinnissa(kin) mikro, enemmän kuin makro. Mitä ihmettä yksi ihminen voi tehdä omalla muistillaan ja miten se liittyy johonkin laajempaan?

Aluksi tavoitteenani oli saada jokin osa vanhempieni kuva-arkistosta digitoitua huhtikuun lopuun mennessä, äitini syntymäpäiväksi. En onnistunut. Aikaa kului kaikenlaiseen. Valmistelut ovat aika työläitä.

Valmistelevina toimenpiteinä tutustuin yhdessä vanhempieni kanssa dia-aineistoihin. Kuvia on paljon, useita satoja. Vaikka äitini on järjestellyt kuvia hyvin, oli monissa dialaatikoissa kuvia useilta eri vuosikymmeniltä. Läheskään kaikki kuvat eivät olleet heti katseltavissa. Keskusteltuani vanhempieni kanssa päädyimme siihen, että yritämme järjestää diat niin, että saisimme samoihin diavaunuihin kuvia vanhempieni eri kotipaikkakunnilta. Isäni työn vuoksi he ehtivät työuransa aikana asua usealla eri paikkakunnalla.

Hankin järjestelemistä varten valokuvausliikkeestä 500 diaa vetävän diavaunusalkun, jotta saisimme kuvia ensiksi ryhmiteltyä ajanjaksoihin ja sitten voisimme tehdä valinnat digitoitavista kuvista. Sain viimeisen salkun, aioin antaa sen äidille syntymäpäivälahjaksi, mutta Erkki oli edellisenä päivänä käynyt ostamassa toiseksi viimeisen - aivan samanlaisen - salkun!  Nyt on kapasiteettia järjestää dioja.

Työ vaikutti kovin vaivalloiselta, diaprojektori meni välillä jumiin ja minua harmitti, kun vanhempieni hienot tarinat kuvista soljuivat kuin kevätpuro, mutta mitään en ehtinyt saada talteen. Kerroin, että kuviin pitäisi liittää joitakin tietoja, jotta arkistosta tulisi kiinnostava. Ehdotin, että valitaan kuvista parhaimmat, minä sitten digitoisin ne ja sitten kirjoittaisin puhtaaki kuviin tärkeimpiä tietoja. Isäni ehdotti, että nauhoittaisin kuviin liittyvät tarinat. Erinomainen ajatus!

Tiesin, että kuvatiedostoihin voi liittää runsaasti kuvailevaa metatietoa, mutta isäni ajatus nauhoituksesta tuntui fiksulta. En ole vieläkään keksinyt, miten digitaaliseen kuvaan voitaisiin liittää metatiedoksi ääntä. Tietääkö joku? Se olisi kätevää.

Koska kuvien järjestely on aika hidasta hommaa, päätin pureutua aluksi vain Kuusamoon. Lopulta Kuusamosta oli vain puolen tusinaa diakuvaa. Siispä päätin sittenkin aloittaa paperikuvien skannauksella.

***

En siis aloittanut työtä arkistonmuodostussuunnitelman teolla. Nolottaa. Sen sijaan perehdyin muutamaan kiinnostavaan henkilökohtaista arkistointia koskevaan juttuun:

Library of Congress ohjeistaa helppotajuisesti henkilökohtaista arkistointia
http://www.digitalpreservation.gov/personalarchiving/

Ja teema on myös kiintoisa tutkimusaihe
http://www.srhkim.com/files/PhD-proposal-final-sarahkim-dissemination.pdf

Arkistoitua perhemuistia

On tunnustettava heti alkuun, että olen kehno pitämään järjestystä yllä. En myöskään ole erityisen menneisyys-, historia- tai perinnetietoinen ihminen. Yleensä sukutapaamiset ovat kaltaiselleni kuopukselle, jonka sisarukset olivat rippikouluikäisiä silloin, kun minua kiinnosti Mustanaamio ja Nakke Nakuttaja, enemmän tai vähemmän vaivaannuttavia tilaisuuksia.

Nurkkia siivotessa ei kuitenkaan voi välttyä siltä, että on olemassa kaikenlaista henkilökohtaista rojua, joka liittää oman elämänkokemuksen toisiin ihmisiin. Osa niistä ihmisistä on sellaisia, joita ei itse voi valita (vanhemmat, sisarukset ja luokkakaverit) ja osa taas sellaisia, jotka ovat omia valintoja (puoliso, ystävät, ja vihamiehet).

Aika suuri osa elämän yhteyksistä ei ole omaa valintaa. Mainiossa sukukuvassa Lopelta (alla) teen oman pienen irtiottoni. Turhahan se oli, ja omassa mielikuvituksessani ja muistikorjaamossani harmitus liittyi pikemminkin polvisukkien ja villapuvun pukemisen synnyttämään turhautumiseen kuin sukuun. Mene ja tiedä. (Valokuvan on muuten ottanut tätini edesmennyt puoliso, ammattivalokuvaaja Veikko Laakso).

Kun kuulin lapsena tarinoita Oulusta tai teimme hiihtolomalla umpihankihiihtoretkiä Rukan tuntumassa, jouduin altistumaan vanhempieni elämäntaipaleelle, vaikka en itse koskaan ollut Kuusamossa tai Tuirassa asunut. Jotenkin nuo ennen omaa syntymääni tapahtuneet asiat ovat - ehkä - vaikuttaneet minunkin käsityksiini maailmasta. Jos ympäristö vaikuttaa ihmisiin ja ensimmäiset välttämättömät ihmissuhteeni (vanhemmat ja sisarukset) ovat altistuneet sodanjälkeiseen Pohjanmaahan ja Koillismaahan, on sillä kai jotakin vaikutusta minuunkin.

En usko, että menneisyys opettaa yhtään mitään. Sen sijaan omaa tulkintaa siitä, miten tähän on tultu, on aika vaikea vältää. Ihminen on luontainen selittäjä. Perhearkisto voi  jossakin määrin auttaa perustelemaan omaa (kuviteltua) menneisyystarinaansa hyviin dokumentteihin vedoten.

Tässä blogissa kerron perhearkistomme edistymisestä ja sen muotoutumisesta. Itse arkisto on vain tilauksesta auki ja vain perheen jäsenille - ainakin toistaiseksi.