maanantai 30. marraskuuta 2015

Tavaraa arkistossa

Tähän mennessä umpihulluin vaihe arkistoinnissa on ollut tämän syksyinen yritykseni hahmottaa sitä kokonaisuutta, mistä digitoimani asiakirjat ovat osa.

Koska harrastukseni perustuu kokeilemiseen, eli siihen, että muutan kurssiani tai aloitan uusia asioita tämän arkistointirupeaman aikana sen mukaan, mikä vaikuttaa kiinnostavalta. Ei kovin suunnitelmallista, eikä ammattimaista, mutta amatööri toimii näin. Minä toimin niin.

En aio kaikkea Vajatien irtaimistoa valokuvata ja "arkistoida", mutta tein inventaarin. En vain voinut olla laskematta ja ryhmittelemättä Vajatien tavaraa.

Kotien tavaran määrä ja niiden luokittelu ei ole pelkästään minun vinksahtanut harrastukseni. Monet muutkin ovat erinäisistä syistä kotien tavaroiden luokituksia tehneet. Yksi hauskimmista on Pekka Harnin "Object Categories". Se on muotoilijan näkemys ja visuaalisesti upea esitys tavaroiden luokituksesta. Se perustuu riemukkaaseen tulkintaan (hyöty)esineiden ja työkalujen evoluutiosta ja se päätyy esitykseen, joka tuo mieleeni opiskeluaikoina kalvoille piirretyt strukturaalisemanttiset esitykset merkitysten hierarkkiasta. Elävät olennot -> eläin - > koira -> narttu yms. jne. Harnin luokittelun puute on siinä, että se on kovin hyötykeskeinen. Vasta täydennysosassa nousevat esiin sellaiset turhakkeet, jotka taitavat olla kodin tavaramäärissä kärkisijoilla.

Toinen, ei niin hauska, mutta sitäkin merkittävämpi on Kuluttajatutkimuslaitoksen laatima kodin hyödykeluettelo, joka on julkaistu teoksessa "Mitä kohtuullinen  elämä maksaa". Siinä etusijalla on se, mitä ihminen tarvitsee tullakseen toimeen nyky-yhteiskunnassa.

Kolmas tavaroiden luokittelu löytyy tietenkin meille kaikille tutusta Finto-palvelusta: finto.fi. Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu näyttää mainiosti yksittäisten tavaroiden aseman sanojen hierarkisessa järjestyksessä. Esimerkiksi tuolit ovat osa huonekaluja ja tuoleja ovat aurinkotuolit, jakkarat, nojatuolit ja työtuolit. Kuten arvata saattaa ei edes YSA pysty antamaan aukotonta hierarkiaa. Keinutuolin asema YSA:ssa on mielestäni pulmallinen. Miksi keinutuoli on SEKÄ huonekalu -> istuin -> keinutuoli ETTÄ huonekalu -> keinutuoli?

Neljäs esineiden luokittelutapa perustuu kodeissa tehtyihin havaintoihin. Mitä ihmiset touhuavat tavaroidensa kanssa? Tällaisesta tutkimuksesta mielestäni mainio esimerkki löytyy täältä: http://msr-waypoint.com/pubs/139769/a10-kirk.pdf.

Näiden esimerkkien innostamana voin esitellä teille oman luokitteluni, josta tulee myös Raijan ja Erkin arkiston tavara-arkiston luokittelujärjestelmä.
Luettelon tekeminen oli hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Ei ole ollenkaan helppoa päättää, mikä on yksi tavara ja mitkä sellaisia tavaroita, joita tällaiseen luetteloon huvittaa laskea mukaan. Esimerkiksi valokuvia en ottanut mukaan yksittäisinä esineinä, mukana ovat vain valokuva-albumit. Koska kuvat ovat tärkeimpiä arkistoitavia kodin objekteja, laskin kyllä huvikseni Vajatieltä löytämäni valokuvat ja päädyin lukuun 4907. Voihan luku muutamalla satasella heittää, mutta tuskin tuhansilla.

Hankalaa rajanvetoa oli muun muassa siinä, kun kertakäyttöastiaa käytetään pysyvänä (Flora-rasia pakastinmarja-astiana) tai kun Aku Ankkoja on pidetty tallessa nelisenkymmentä vuotta. Minä laskin Aku-Ankat mukaan, mutta Länsi-Savot jäivät laskematta. Tiskatut ja seuraavaa satoa odottavat Flora-rasiat ovat mukana. Laatikoiden pikkuesineet ovat sinne päin ja mummon vaatekaapille en mennyt.

Arkistossa on nyt kolmisenstaa digitoitua asiakirjaa, joista valokuvia parisataa. Kovin paljon pidemmälle en mene. Esineistä saa luvan riittää huoneiden panoraamakuvat ja muutama näyte ja Raijan muistelu.  

Joka tapauksessa Raijan ja Erkin kodissa on paljon sellaista tavaraa, jotka liittyvät heidän pitkän elämänsä eri vaiheisiin. Kyseessä ei ole vain vanhusten - tai nyt - vanhuksen koti vaan koti, josta ei ole muutettu neljäänkymmeneen vuoteen minnekään, joten siellä on tallessa paljon sellaista tavaraa, jolla ei tässä elämänvaiheessa ole mitään ilmeistä käyttötarkoitusta.

Pelkäänpä pahoin, että kotien tavaran arvo on rahassa mitattuna melko vaatimaton. Koti on arkisto: aika suuri osa esineistöstä on poistettu aktiivisesta käytöstä. Tavaroilla on melkoinen merkitys muistamisessa ja oman elämän sepittämisessä. Ei koti digitoimalla kertaannu, mutta ehkä siitä saa päästettyä helpommin irti, kun tietää, mistä luopuu?

perjantai 20. marraskuuta 2015

Tuoli

Raijan ja Erkin arkistoa on muodostettu kolmisen vuotta. Arkiston tekeminen aloitettiin valokuvista. Vähitellen mukaan otettiin kirjeitä, todistuksia,  ja muita kirjoitettuja, pitkään kodissa säilytettyjä objekteja.

Koko touhu on hieman vaikeasti selitettävää, mutta ehkä tätä pitkään jatkunutta aktiviteettia selittää se, että on hauskaa keskustella ja kertoa asioista, joita nämä objektit herättävät arkistonmuodostajassa ja minussa.

Kaikki nämä tallennettavat valokuvat ja muut ovat kulttuurin saavutuksia, jotka on otettu osaksi kodin piiriä. Kotiin, ainakin minun vanhempieni kotiin, kuuluu tai kuului, hallinta. Kodin piiriin kuului yksiä asioita ja sen ulkopuolelle jotakin muuta. Hallinnan ja hallinnon perusoperaatio on valinta, joka on vallan perusta. Kodin järjestys ja asioidenhallinta ovat ihmiseksi kasvamisen peruskokemuksia.

Se, mitä kodissa on, ja se, mitä pidetään kodin ulkopuolella, ovat asioita, jotka määrittävät sitä, mikä tuntuu kotoisalta ja arvokkaalta. Toisaalta ulkopuolinen on vierasta ja outoa - niin - tai houkuttavaa, mutta kuitenkin toista. Näin suoraviivaista ihmisen arvonmuodostus ei tietenkään ole, mutta jotakin merkitystä sillä, millaisille objekteille ihminen lapsuudessaan altistuu, saattaa hyvinkin olla.

Tavarat ympärillämme eivät vain ole, vaan ne myös vaikuttvat meihin. Monet meistä tekevät työtä, joka ei tuota mitään käsinkosketeltavaa. Työn tulos kuitenkin muutetaan toisinaan näkyväksi ja siirrettäväksi ja uskon, että juuri nämä kosketeltvat, nähtävät tai kuultavat -ja siirrettävät -  ovat niitä asioita, joihin voimme oman vakaumuksemme siitä, mitä olemme, perustaa,

Minulle Raijan ja Erkin arkisto on kokoelma objekteja ja Raijan ja Erkin omia kertomuksia niistä. Vankinta arkiston antia ovat objektit, mutta niillä ei sinänsä ole mielekkyyttä ilman tarinaa ja tulkintaa. Varsinainen huvi syntyy siitä, että arkiston objekteja, tulkintoja ja tulkintojen tulkintoja voidaan asettaa rinnakkain, vastakkain, limittäin, peräkkäin ja niin edelleem.

Siksi haluan mainita arkiston uutuuden. Se on tuoli.


Otin urakakseni joskus syksyllä Raijan lapsuutta dokumentoivan kirjan "Pienokaisesta kansalaiseksi" digitoinnin. Hieno teos, muuten. Se on vuodelta 1914, mutta se on kulkeutunut Alma ja Juho Lavikaiselle kymmenisen vuotta myöhemmin, kun he saivat esikoisensa ja ainoikaisensa, äitini, Raija Lavikaisen.

Tässä lapsen kehityksen kuvaamista varten tarkoitetussa "työkirjassa" tai vuorovaikutteisessa hybriditeoksessa on yhdeksän kuvaa Raijasta. (Kirjasta oman bloginsa joskus myöhemmin.)

Yhdessä kuvassa on yksivuotias Raija, joka nojaa tuoliin. Tuoli on tuttu, koska se on edelleen Raijan kodin kirjastohuoneessa Vajatiellä. Tuoli näyttää kuvassa jo tuolloin, 90 vuotta sitten hieman kuluneelta. Mistä tuoli on peräisin? Miksi tuoli on edelleen tallessa?

Kuunnelkaa Raijan omat muistot tuolista. Lyhyesti: tuoli lienee Raijalla hyvin tärkeän enon, Juhani Petäjän tekemä. Ehkä opettajaseminaarin oppilastyönä tai joskus sen jälkeen? Ehkä tuoli on tehty Emolan koululla Mikkelissä, missä Juhani-eno (joka muuten on syntynyt 6.3. kuten minäkin) oli opettajana? Joka tapauksessa tuoli voi olla hyvinkin satavuotias, se on näyte käytännöllisestä kansakoulustamme ja se on esimerkki siitä, että digitaaliseen perhearkistoon, jonka varsinainen merkitys minun mielestäni on tuottaa uskottavia kertomuksia, pitää kuulua myös jälkiä kolmiulotteisista kodissä säilytetyistä objekteista.

Miten ne arkistoidaan? Siitä myöhemmin.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Petäjäveden aitat

Löysin eräänä iltana Raijan opettajaseminaarin opinnäytetyön vanhojen valokuva-albumeiden välistä. Tosin en ole varma, mikä löydökseni tarkka nimi ja merkitys kansakoulunopettajan koulutuksessa oli 1940-luvulla, mutta Raijan puheiden perusteella uskon, että opinnäytetyö on sana, joka antaa käsityksen siitä, millaisesta dokumentista on kyse.



Raijan opinnäyetyö käsittelee Petäjäveden aittoja. Se on kirjoitettu käsin ja siinä on paljon piirroksia. Se muistuttaa enemmän vihkoa kuin kirjaa. Luin vihkon yhdessä Raijan kanssa noin vartissa. Se oli hauskaa. Raijan tekemät piirrokset ovat kauniita. Käsiala on oudon huolimatonta, mutta teksti on kiinnostavaa ja oli kiva yhdessä Raijan kanssa yrittää saada selvää yksittäisistä sanoista.

Miksi Raija teki tällaisen opinnäytetyön ja miten ihmeessä Petäjäveden aitoista tehty tutkielma millään tavalla valmisti nuorta opettajaseminaarilaista kansakoulunopettajan työhön?

Raija ei ihan tarkasti muista, miksi juuri tämä aihe valikoitui hänelle. Ilmeisesti Raija kyllä halusi tehdä sellaisen työn, jossa hän sattoi hyödyntää taiteellista lahjakkuuttaan. Ehkä kuvaamataidonopettaja on häntä rohkaissut tällaiseen aiheeseen tarttumaan. Epäilemättä työ on tehty kesäloman aikaan ja koska loma on vietetty kotona Petäjävedellä, on tällainen kotiseutuun liittyvä työ sopinut hyvin lomasuunnitelmiin. Onkohan Petäjävedellä kesälomiaan paljon viettäneiden serkkujen, varsinkin arkkitehdiksi opiskelevan Keijo-serkun esimerkki innostanut työhön?

Raija muistaa polkupyöräilleensä näihin kohteisiin, joista hän on piirrokset tehnyt. Piirrokset ovat työn  parasta antia. Teksti on ilmeisesti kirjoitettu melkoisella kiireellä.  On varmaan tullut lykättyä kirjoittamisen aloittamista ja sitten onkin alkanut aika loppua. Näinhän käy tuhansille opinnäytetyön tekijöille kaikkialla Suomessa vieläkin joka vuosi.  

Miten tällainen aihe liittyy kansakoulunopettajan työhön? Tähän varmasti osaa joku asiaan perehtynyt vastata paremmin. Minä vain arvailen. Kansakoulunopettajalta taidettiin odottaa noihin aikoihin muutakin kuin opetussuunnitelman tavoitteiden tehokasta toteuttamista. Opettajilta odotettiin kaiketi jonkinasteista yhteiskunnallista vaikuttamista. Opettajia koulutettiin nuorisotyöhön, työtodistuksissa on maininta käytöksestä ja koko ajan henki on kai ollut sellainen, että opettajalta odotettiin kotiseudun kulttuurin tuntemista ja kotiseutuhengen edistämistä. Kansakoulun alkuperäiseen ideaan taitaa liittyä myös painotus käytännöllisyyteen, joten aihe, jossa käsitellään paikalliskulttuuriin liittyvää kädentaitoa, ei ehkä sittenkään ole ihan outo.

Ja sitäpaitsi. Entä sitten? Eikö opinnäytetyön varsinainen tarkoitus ole kuitenkin siinä, että oppari kirjoitetaan. Harva niitä lukee.  Moderni opiskelu on standartoitua, yhdenmukaista, mitattavaa, suunniteltua ja pitkäjänteistä. Kun kerran on tiettyihin opiskelun käytäntöihin päädytty, ei niitä niin vain muuteta. Systeemi ei toimi, jos kansakoulunopettajat eivät ole vaihdettavissa keskenään. Niinpä jokainen kansakoulunopettaja käy läpi samanlaisen koulutuksen, johon kuuluu myös opinnäytetyön laatiminen. Vaikka sillä olisi vain hento yhteys siihen, mitä luokkahuoneessa täytyy tehdä, kun työt opiskelun jälkeen alkavat. Raijan ystävälleen kirjoittaman 80-vuotispuheen perusteella vaikuttaa siltä, että seminaarin opit eivät muutenkaan ensimmäisessä työpaikassa kovin pitkälle kantaneet.



Oma kokemukseni opiskelijana ja opettajana on harmi kyllä aika sama. Graduni ”Klassifikation der Texte und ihre didaktische Relevanz in einigen finnischen Deutschlehrbuechern” on tehty vain siksi, että pääsisin pois yliopistosta ja saisin maisteritutkinnon. Teosta ei ole koskaan kukaan lukenut, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä minkään tekemiseni kanssa milloinkaan. Sama pätee väitöskirjaani. Niissä ei ole edes kauniita kuvia, niinkuin Raijan aittateoksessa on. 

Kotiarkistojen perusaineistoon kuuluu opinnäytetyö. Ne ovat melkoinen omituisuus kulttuurissamme. Kirja, jota kukaan ei lue, mutta joka on kirjoitettava. No, valmentaahan se bloggaamiseen. Lukemattomien kirjoitusten maa.

Petäjäveden aitat arkistossa