Arkiston ideana on kai pitää aika pitkään tallessa jotakin, jota pidetään niin arvokkaana, että arkiston sisällöllä voi tehdä jotakin joskus pitkän ajan kuluttua.
Esimerkiksi muuan Nooa oli saanut kerran sisäpiiritietoa äkillisestä ilmastonmuutoksesta ja ärhäkästä tsunamista. Fiksuna miehenä Nooa rakensi ARKIN, jonne hän kokosi analogisen DNA-arkiston. Lautta toimi edustavana biomassa-varastona, jossa oli riittävästi aineksia uusien kopioiden tekoon elukoista sitten, kun vedenpaisumus oli ohi.
Digitaalinen perhearkisto toimii vähän samalla periaatteella. Ihan kaikkea ei panna talteen, vaan vain sellaiset näytteet, jotka jotenkin ovat edustavia. Mikä sitten on riittävän edustavaa ja millä periaatteella valinnat tehdään, onkin melko kiperä pulma. Oikeat arkistoihmiset taitavat puhua seulonnasta.
Minä tein valintoja eli seuloin kuvia vanhempieni kanssa käytyjen keskustelujen ja omien mieltymysteni perusteella sekä aiheen toistuvuutta vältellen. Esimerkiksi jos kaksivuotiaasta isoveljestäni olisi viisi ammekuvaa, ottaisin niistä vain yhden. Jos vanhempani puhuivat jostakin kuvasta paljon, arvelin sen olevan merkittävä kuva. Itse suosin kuvia, joissa näkyy arjen elämää, työntekoa ja kylänraitteja.
Tallensin kuvia oman tietokoneeni kovalevylle, mutta alusta alkaen oli selvää, että halusin tallentaa kuvat varmemmin ja toisaalta myös jakaa kuvia sisarusteni ja miksei kenen tahansa Raijan ja Erkin elämästä kiinnostuneiden kanssa. Päätin kokeilla kahta eri palvelua. Kokeilen Google Drive -palvelua ja oman työnantajani Mikkelin ammattikorkeakoulun YKSA-arkistopalvelua.
Tuleepahan kuvat tallennettua ainakin kolmeen eri fyysiseen paikkaan. Pysyvät aika varmasti tallessa - luulisin. Mutta saakohan niitä koskaan enää pois?
Googlen palvelut ovat tiettyyn rajaan asti ilmaisia. Gmail-tunnus minulla onkin, joten ryhdyin perehtymään Googlen mahdollisuuksiin. Siirsin kuvat (ja äänitiedostot) driveen, kun olin ensiksi ladannut sovelluksen koneelleni. En ihan heti päässyt Driven toimintaperiaatteista jyvälle, mutta muutamien tiedostojen häviämisen jälkeen sekin sujui. Googlen Picasa kuvapalvelu vaikuttui oikein mukavalta palvelulta ja latasin senkin koneelleni. Siinä on monia hienoja ominaisuuksia, kuten kasvojen automaattinen tunnistaminen ja henkilöiden nimeäminen, mahdollisuus sijoittaa kuva Googlen karttasovellukseen, mikä on kaltaiselleni karttafriikille ja toisen arkistonmuodostajan ammatin (maanmittausinsinööri) vuoksi on mainio juttu!
Googlen palveluiden kokeilemiseen (mukaan lukien tämä Bloggeri) minulta meni pari päivää aikaa. Perhearkiston kuvien tallentamisen ja esittämisen kannalta palvelu varmaan riittää useimmille. Toisaalta sovelluksia on aika paljon ja niiden yhteensovittaminen ei ole ihan selkeää. Esimerkiksi koneellani on Picasa-sovellus, mutta netissä toimiessani on myös Google+ -palvelu, josta löydän samaiset kuvat hieman erilaisessa käyttöliittymässä. On hienoa, että henkilökohtaiset laitteet ovat osa maailmanlaajuista verkkoa, mutta on jotenkin hämäävää (minulle), että en ihan aina ole selvillä siitä, käsittelenkö nyt kuvia Drivestä vai omalta koneeltani.
Sitäpaitsi tuntuu jotenkin nuhjuiselta, että luultavasti kaikki maailman tiedustelupalvelut ovat läsnä näissä isoissa palveluissa tavalla tai toisella. Toisaalta: jos arkistoin aineistoja jonnekin internetiin, on jossakin kuitenkin sellainen tietoliikennereikä, josta joku ahne tidustelupalvelu nappaa äitini rippikuvan. Entä sitten?
Yksaa olen kokeillut toistaiseksi vain minimaalisesti, mutta sen käyttö on kyllä helppoa, eikä se se sotkeennu Googlen kokonaispalveluun, jossa ei aina voi olla varma siitä, mihin kaikkeen sitoutuu. Yksa on arkistopalvelu. Vedän vähän kotiinpäin, mutta minusta on parempi, että edes jotkut asiat ovat sitä, mitä ne lupaavat olla. Autokin on auto, eikä mikään liikkumistarpeen kokonaisratkaisu.
Seuraavissa blogeissa ehkä julkaisen jo kuviakin. Malttia.
