lauantai 26. maaliskuuta 2016

Voivalan vaarin heinäkauppoja ja avointa dataa





Olin alkuviikosta tilaisuudessa, jossa puhuttiin avoimesta datasta.

Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää, mitä avoimella datalla oikeastaan tarkoitetaan. Jotenkin se liittyy tähän puuhaan, jossa keräilen kaikenlaisia asioita tietokoneelleni, vähän muuallekin ja sitten annan sen olla kaikkien saatavilla.

Meille kerrottiin kiinnostavista avoimen datan tarjoamista liiketoimintamahdollisuuksista. Itse ymmärrän avoimen datan parhaiten karttasovellusten avulla. Kun maanmittauslaitos (tai mikä sen nimi nykyisin onkaan) avasi kaiken paikkatiedon vapaaseen käyttöön, on syntynyt monia tai ainakin joitakin minunkin käyttämiä hienoja sovelluksia. Oma suosikkini on junat kartalla -sovellus, josta näkee Suomen rautateillä liikkuvien junien liikkumisen reaaliaiaikaisesti. En kyllä ymmärrä, miten tuolla sovelluksella tekee menestyvää liiketoimintaa, mutta sovellus on kiva.

Tarkistan sovelluksen avulla nukkumaanmenoaikani katsomalla, onko H727 jo saapumassa Joensuuhun.

Raijan ja Erkin arkiston kannalta kiinnostavinta antia tilaisuudessa oli kansallisarkiston tekemän upean digitointiurakan esittely. Siinä on tähän mennessä digitoitu ja julkaistu suomalaisia sanomalehtia aina 1910-luvun alkupuolelle asti. Joku sanoi, että lehtien selailu on koukuttavaa. Olen samaa mieltä.

Tosin en oikein keksinyt, mitä yli sadan vuoden vanhoista lehdistä selaisin. Ajattelin kokeilla umpimähkäisesti esi-isien nimillä tehtävää hakua. Huomasin yhden hankaluuden: en tiedä kovin paljoa isovanhempieni vanhempien elämästä. En muista ulkoa edes heidän nimiään. Sitäpaitsi 1800-luvun loppupuolen Hämeessä nimet ovat mitä sattuu - tarkoitan, että en ole suinkaan varma siitä, millä nimellä isoisäni isää on kutsuttu. Nimeämisen perusteena on ollut isän etunimeä ja ilmeisesti vielä tärkeämpi nimeämisen peruste on ollut paikka, tila missä on asuttu. Ja sehän on voinut vaihtua. Eivät kaikki samalle tilalle ole jääneet.

Jotta yli sadan vuoden takaisista lehdistä voisi löytää jotakin henkilökohtaista, on selvitettävä sukua. Harmi, että kirkonkirjat eivät ole avointa dataa. Onneksi on kuitenkin kehitetty sukulaisistaan kiinnostuneita varten sukupuusovelluksia, jotka hyödyntävät ihmisten itse hankkimaa dataa. Ne ovat onnistuneet tekemään uteliaisuudesta liiketoimintaa. Minäkin annoin luottokorttitietoni MyHeritagelle ja kas, nyt voin muutamalla klikkauksella hyötyä sukulaisteni tekemistä sukuselvityksistä. Tiedän nyt, että vuonna 1630 syntynyt Påhl Alhoin on suora esi-vanhempani. Laiskurina en ole antanut näihin talkoisiin minkäänlaista muuta panosta kuin luottokorttitietoni, jonka avulla MyHeritage (UK) Ltd voi periä korvauksen siitä, että saan sukulaisteni tekemän selvitystyön käyttööni. Epistä. Kiitos. Anteeksi.

Kyseessä on siis mainio, ei kovin avoin, mutta toimiva sovellus, jossa hyödynnetään tietoa ihmisten syntymästä, kuolemasta ja perheenjäsenistä.

Päätin etsiä lehtitietoa isoäitini isän nimellä. Jo lapsena pidin isoäitini tyttönimestä. En koskaan tavannut isäni äitiä, mutta minua harmittaa, että sukunimeksi sattui Uotila. Se yhdistettynä Suomen tavallisimpiin kuuluvaan etunimiin tuottaa aika tylsän keskiarvon. Sen sijaan Vihtori Voivala olisi nyt  hinee voittajan nimi. Isoäitini tyttönimi oli Voivala ja hänen isänsä oli Erik Voivala ja he asuivat Lammilla. Jos siis nämä tiedot pitävät paikkansa. Uskon niin.

Etsin sitten digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta isoäitini isän nimellä jotakin. Ja kas, löytyi ilmoitus Hämeen Sanomista kesältä 1904, jossa tarjotaan tehtävksi heinää kylvö- sekä luonnonniityiltä. Paikka on Lammin pitäjän Palosten kylä ja allekirjoituksena Erik Voivala. Luulen, että tämä on todiste esi-isäin heinäbusineksestä.

Koska Raijan ja Erkin arkisto on suurimmaksi osaksi avointa sekin, antaa Googlessa hakusana "Erik Voivala" ensimmäisenä linkin Erkin muistelmiin. Siellä Erkki kuvaa isoisäänsä (jota hän ei ole itse ehtinyt tavata) kohtalaisen businessorientoituneeksi maanvilvelijäksi. Näin Erkki kertoo Erikistä: "Hän harrasti myös hevoskauppaa ja kävi ahkerasti markkinoilla. Ennen torille menoa hän piiskasi salaa myytävää hevosta, että se oli viireempi." Eiköhän heinäkauppias liene isoäitini isä.

Kansalliskirjaston digiprojekti on upea! Kyllä tällaisen tiedon hakeminen aina pääsiäismunan etsimisen voittaa. Harmi, että avointa aineistoa ei ole tuoreemmalta ajalta. Tai ehkä se on onni, koska tuskin selailisin näitä yli sata vuotta vanhoja lehtiä, jos tarjolla olisi isovanhempieni nuoruuden ja aikuisuuden ajan lehtiä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Taulu

Jos arkistoinnin tarkoituksena on säilyttää tuleville polville edustava kokoelma organisaation tai yksilön toiminnasta, on näihin jälkiin sisällytettävä myös tavaraa. Muutakin kuin todistuksia, valokuvia ja kirjeitä. Niin minä ajattelen.

Viime syksynä kerroin äitini enon tekemästä tuolista ja talven pitkät kuukaudet olen viettänyt tekemällä kotien inventaaria. En ole varma siitä, onko tämä toiminta ollut kovin järkevää. Palaute on ollut ristiriitaista.
Pekka Uotila vuonna 1966.


Raijan ja Erkin digitaaliseen arkistoon tulee sisältymään arvio Vajatien kodin tavaran määrästä. Koska arkistointi kuvaa pohjimmiltaan toimintaa ja siitä jääviä jälkiä, on tavaran laskeminen ja luokittelu minusta perusteltua, sillä kuluttaminen on kansantalouden tärkeintä toimintaa. Kotitalous on kuluttamisen tärkein yksikkö. Jos emme kuluta, ei kansantalous toimi. On kansalaisvelvollisuutemme kuluttaa.

Arkistointi kuvaa toimintaa ja henkilökohtaiseen arkistointiin ryhtyvät haluavat ymmärtää omaa toimintaansa ja välittää siitä tiedon tuleville polville. Tavarat ovat osa identiteettiämme. Kuluttamisen valinnat kertovat mielihaluistamme aika paljon. Olet sitä, mitä kulutat.

Raijan ja Erkin kodissa kiinnostava tavaroiden joukko on taulut. Nuo seinälle ripustetut, kehystetyt taideteokset ovat kiinnostavia ja merkillisiä arkistoinnin kohteita. En ymmärrä taidetta ja siksi pohdin taulua kodin esineenä.

Minun kodissani on neljä kehystettyä, seinällä roikkuvaa esinettä, jotka miellän tauluksi. Kolme niistä on grafiikkaa ja yksi jonkin sortin maalaus. Kaksi nistä on saatu lahjaksi. Yksi on vaihtokauppaa ja oman kuvani ostin baarimatkalla suoraan tekijältä itseltään.

Raija ja Erkki hankkivat yhteiseen kotiinsa kolmisenkymmentä kehystettyä, seinällä roikkuvaa teosta, joista noin kaksi kolmasosaa on öljyvärimaalauksia.

Miksi?

Kysyin asiaa Raijalta, eikä hän siihen osannut vastata. Täsmensin kysymystäni sanomalla, että meillä ei ole kotona oikeastaan lainkaan tauluja seinällä. Siihen Raija sanoi: "Ette ole vielä niin pitkällä".

"Näytelmän loppu"


Koska Raijalta suoraan kysyttäessä ei oikein saa selvää tästä taulujen hankkimisen merkityksestä, on minun kuviteltava tähän jokin uskottava selitys.

Raija keroi, että tauluja on hankittu ostamalla niitä taulukauppiailta. Muistan hämärästi, että tällaisia kauppiaita meillä joskus kävi ainakin Jämsässä. Vaikka Raija on kultuurin suurkuluttaja, ei taulujen ostaminen ollut vain Raijan harrastus, sillä Raija mainitsi, että ainakin "Näytelmän loppu" oli Erkin valinta. Minusta se on hyvä valinta.

Sijoitusmielessäkään tauluja tuskin on hankittu. Raija ei sellaista kysymystä ymmärtänyt. Vajatien taulujen rahallinen arvo on jotakuinkin olematon. Tokko niihin sellaista arvonnousun olettamaa liittyy.

Raijan kokema kansakoulunopettajien kyllästämä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus on jotenkin tämän asian taustalla. En ole sisällyttänyt Vajatien teosluetteloon ainakaan vielä Raijan enon, Raijan itsensä ja Erkin serkun tekemiä teoksia. Pitäisi ehkä sekin tehdä.  Luulen, että esineillä, itse tehdyillä esineillä, ja varsinkin tauluilla on ollut 20-, 30-ja 40-luvuilla suuri merkitys. Itse tehtyjä esineitä on annettu lahjoiksi, vaikka tekijä ei ammattilainen olisikaan. No, ei niitä ihan kaikkia seinälle laitettu. Raijan kertoman mukaan tauluja maalaili myös Erkin tädin mies, Rehtilän Topi, jonka Raijalle ja Erkille häälahjalsi antama maalaus on kadonnut. Eikä ilmeisesti sattumalta.

Kuuluisien taiteilijoiden teosten kopioimiseen on käytetty rutkasti aikaa. Taiteella on epäilemättä koettu olevan erityinen arvo sinänsä, joka ei ole liittynyt niinkään - näin kuvittelen - itsensä ilmaisemiseen, vaan siihen, että taiteelle altistuminen jalostaa ihmistä. Porvarikodin ihanteeseen kuuluu taulu seinällä. Jos sellaisia ei ole varaa ostaa, hankitaan sellainen, johon on varaa.

Myöhemmin Raijalla ja Erkillä on on ollut varaa ja seinille on kertynyt kaikenlaista.

Kaikki kehystty seinällä ei ole taidekauppiailta ostettua tai lahjaksi saatua. Kiinnostavinta Vajatien seinillä ovat minun ja sisarusteni kuvat. Ne on tehnyt ihan kuuluisa muotokuvamaalari Lasse Marttinen tasan 50 vuotta sitten. Minun muotokuvassani taiteilija on saanut ihmeellisesti vangittua sieraimieni herkän aistillisuuden tavalla, joka vielä puoli vuosisataa myöhemmin on helposti tunnistettavissa. Raija kertoi, että  Marttinen oli meillä Jämsässä viikon lepäämässä ja tuona lepoaikana hän maalasi meistä muotokuvat. Taiteilija oli tätini miehen tuttu. Taiteilijalla oli ollut kuulemma Helsingin kiireisissä taiteilijapiireissä siinä määrin vauhdikasta, että hänet ohjattiin Jämsään virkistymään ja nauttimaan synnittömästä elämästä.
"Juhannus"


Tuo tarina toimikoon aasinsiltana selitykseksi taulujen hankkimiselle porvariskoteihin puolisen vuosisataa sitten. Vanhoista valokuvista, vieraskirjoista ja omien muistikuvieni perusteella luulen, että menneiden vuosikymmenten porvariskodit olivat julkisempia paikkoja kuin nykyisin. Ihmisiä tuli ja meni. Vieraita kävi. Olohuoneet olivat esittäytymisen paikkoja, jossa näytettiin asemaa, sivistystä ja makua: katsokaa, näitä asioita arvostan.

Taulu oli tuossa hommassa varmasti yksi sellainen seikka, jolla haluttiin jotakin ilmaista. Kotien kutsuilla puheensorinaa rytmittivät posliinikuppien reunaan osuvien hopealusikoiden kilinä ja seinällä roikkuvat öljyvärimaalaukset toivat näkyjä toiseen maaailmaan. Se oli aika sosiaalista interaktiota. Nyt ääni, kuvat ja tarinat tulevat tauluteeveestä.