tiistai 17. joulukuuta 2013

Sanat ja asiat

Olen kehno sanoissa. Juuri siksi olen varmaankin ajautunut filologian ja soveltavan kielitieteen pariin. Olen joutunut pinnistelmään, jotta ymmärtäisin millä asialla ihmiset puhuessaan oikein ovat.

Sähköisen arkistoinnin (epäilemättä arkistoinnin yleensäkin) yksi tärkeä toimenpide on kuvailla talteen otettua ja säilytettäväksi haluttua objektia luonnollisen kielen sanoilla. Tämän toimenpiteen avulla voidaan parantaa objektien löytämistä arkistosta. Osa näistä sanoista on sellaisia, että niistä on tehty luetteloita ja arkistonhoitajat sitten kuvailevat objekteja juuri niillä sanoilla, joita listoilla on. Ne ovat kontrolloituja asiasanoja.

Ihmisen kielenkäyttö näyttäisi toimivan jotakuinkin samalla tavalla. Objekteille ja näkymättömillekin ilmiöille annetaan nimi (tai nimiä) ja nimet muodostavat monenmoisia suhteita keskenään. Jotkut sanat ovat osia jostakin isommasta (vaikkapa sormi on osa kättä ja käsi on osa ihmistä ja ihminen on kädellinen nisäkäs jne.) Monet sanoista ovat siinä mielessä "kontrolloituja", että niitä on listattu sanakirjoihin ja niiden merkitys on määritelty.



Kun asioilla on nimi, voidaan asioita (tai tietoja tai objekteja jne.) etsiä, järjestää ja vaikkapa ryhmitellä näiden sanojen avulla. Sanat luovat asioihin järjestyksen. Siksi puhutaan metatiedosta. Oikeastaan voisi puhua arkiston metakielestä, jossa  kontrolloidut sanat luovat oman maailmansa, johon arkiston objektit on liitetty. Metakieli kertoo (tai yrittää kertoa) siitä, mitä arkiston objektit kertovat.

Tämä on oikein kätevää, koska tällä tavalla arkistojen sekavat ja epämääräiset objektit voidaan esittää tavalla, joka on selkeä, kontrolloitu ja ennen kaikkea se koostuu rajallisesta määrästä merkkejä. Periaatteessa kontrolloitujen asiasanojen avulla mikä tahansa objekti voidaan sijoittaa jonnekin, jota kuvataan jollakin tiedetyllä asiasanalla.

Teoriassa asia on kai niin, että jos tiedät ja ymmärrät kaikki asiasanat, jokaiselle maailman arkistoitavalle objektille löytyy asiasana tai asiasanoja.

Erityisen kiinnostavia mahdollisuuksia asiasanat tarjoavat tietokoneiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Jos asiasanat pystyvät kuvaamaan edes osan maailman arkistoitavista objekteista tarkasti ja kaikkien samalla tavalla ymmärtämillä asiasanoilla, voisivat koneetkin "ymmärtää" ja sen perusteella löytää ja tarjota etsivälle samankaltaisia tai muulla tavalla kiinnostaviksi oletettuja objekteja. Mahtavaa!

Siksi onkin ryhdytty luomaan tietokoneiden käyttämille kielille sopivia kontrolloituja asiasanastoja. Oikeastaan tietokonetiedemiehet puhuvat "semanttisesta webistä" tai peräti "ontologioista". Niissä kaiketi on tarkoituksena pystyä määrittämään arkistoitavia objekteja kuvailevien kontrolloitujen sanojen välisiä suhteita entistä tarkemmin, jotta näiden suhteiden avulla koneet eivät tekisi sellaisia kömmähdyksiä, joita ihmiset pystyvät välttämään sen perusteella, jota voisi sanoa tiedoksi maailmasta. Kun joku sanoo sinulle, että "Tavataan Naapurissa. Baari on Kalliossa", ymmärrät että puhe on ravitsemusliikkeestä, joka sijaitsee Helsingin kalliossa ja sinne siis pitäisi mennä. Tietokone voisi hölmöimmillään luulla, että naapurissa ta-va-taan ja baari on kallion sisällä.

*************

Tämä pitkäveteinen johdanto liittyy Raijan ja Erkin arkiston muodostamiseen liittyvään pulmaani. Miten kuvailla kotoisia ja perheen arkeen liittyviä asioita YSA:n eli yleisen suomalaisen asiasanaston avulla?

Isäni vuonna 1952 ottamassa kuvassa on vanha talo. Kuvan alareunaan isäni on kirjoittanut "syntymäkotini". Hieno kuva. Minä digitoin sen, nimeän sen, siirrän arkistoon arkistonmuodostussuunnitelmani osoittamaan oikeaan sarjaan ja lisään metatiedot. Paikka: Loppi, Maakylä, Leppäoja. Aika: 1952. Kuvaaja: Erkki Uotila. Kontrolloitu asiasana: syntymäkoti? Tarkistetaan mainiosta Onki-palvelusta kävisikö isäni käyttämä sana kodistaan asiasanaksi. Sieltä löytyvät kaikki suomalaiset asiasanat vaivatta. (Käytän "vanhaa" Onki-palvelua. Uusi http://www.finto.fi/ avataan ihan pikimiten tämän blogin julkaisemisen jälkeen tammikuussa 2014).

Mitä kertoo Onki? Syntymäkoti ei valitettavasti - vielä - ole yleinen asiasana. Kokeilen sen sijaan "kotia" perhearkistoahan tässä tehdään - "kotoisesti". Koti -sana esiintyy monessa eri ontologiassa ja sanastossa.

Alla on ruutukaappaus Onki-palvelusta. Kuvan yläreunassa on kuvattu "koti" Yleisen asiasanaston tavalla ja alla Yleisen ontologian tavalla. Ysan mukaan koti kuuluu ryhmään, jota kuvaillaan mm. sanoilla "ravitsemus", "majoitusala", "sosiologia" ja "sosiaalipsykologia". Leppäojan entinen torppa on isäni syntymäKOTI ja siis se liittyy ryhmään "ravitsemus" ja "sosiaalipsykologia". Ei paha. Ei tosin ihan ensimmäisenä tule mieleen isäni ottamaa kuvaa katsellessa sosiaalipsykologia. Asiasanat on tehty tietenkin hieman eri näkökulmasta kuin nyt tässä virnuilen. Asiasanasto liittyy tieteisiin ja instituutioihin. Ei arjen kielenkäyttäjien maailmaan. Asiasanat luovat oman instituutionsa maailmaa, sen objekteja ja sanoja, joilla luodaan teräksinen yhteys sanojen ja asioiden välille.

Yso eli yleinen suomalainen ontologia vääntää asiaa hieman seikkaperäisemmin. Kyse onkin tietokoneille tehtävästä kuvailusta. Se rakentaa kodista minun mielestäni aukottoman ja upean (tietenkin vain osittaisen) kuvailun. Koti on pysyvä ominaisuus. Koti on pysyvä ulkoinen ominaisuus. Koti on pysyvä ulkoinen ominaisuus ja paikkaan liittyvä rooli (eli tehtävä). Yksi sen vieruskäsitteistä on kotipaikka. Bingo! Tämä saa luvan käydä syntymäkodista. Mitä siitä, vaikka Ysassa "kotipaikka" kuuluu ryhmään "Oikeus, Lainsäädäntö".



Mitä tästä opin? Ensinnäkin sen, että on hyödyllistä kuvata perhearkiston objekteja kontrolloiduilla asiasanoilla tai ontologioilla, jotta tietokoneet ymmärtäisivät sitä, mitä teen. Siitä on hyötyä, jos joskus pitäisi isäni syntymäkodin kuva arkistojen universumeistä löytää.

Toiseksi opin sen, että tarkkuus silloin, kun on kyse sanoista ja asioista arkistoissa, on pikemminkin koko ajan kauemmaksi liukuva tavoite kuin pysyvä olotila.

Kolmanneksi opin sen, että kotia varten pitäisi olla oma ontologiansa. Kodin määrittely sosiaalipsykologian tai lainsäädännön kautta ei tuota sellaisia sanoja kuin "syntymäkoti", joka on jollekulle - eli tässä tapauksessa arkistonmuodostaja Erkille - juuri se sana, jolla koti kuvataan.

Neljänneksi opin sen, että sanojen ja asioiden välinen suhde ei ole yksi, eikä kaksi, vaan enemmän tai vähemmän ja jotain siltä väliltä.

Viidenneksi opin sen, että jokainen sanasto on oma maailmansa, joka on totta ja hyvässä järjestyksessä vain omassa seurasssaan.

Kuudenneksi opin sen, että kaikesta tuosta huolimatta on tavattoman hupaisaa yrittää kuvailla kontrolloiduilla sanoilla kuritonta maailmaa.

Jos haluat tietää, millaisia sanoja käytetään ontologioissa, apua saat täältä
https://wiki.helsinki.fi/pages/viewpage.action?pageId=113254258

Tutustu myös pian avattavaan Kansalliskirjaston ylläpitämään Finto -palveluun
http://www.finto.fi/

lauantai 30. marraskuuta 2013

Erkin laulava opiskeluaika


Erkki aloitti opiskelun Helsingissä vuonna 1945. Aluksi hän opiskeli yliopistolla matematiikkaa, mutta tavoitteena oli pääsy teknilliseen korkeakouluun. Maanmittausosastolle oli kuulemma helppo päästä ja sinne Erkki hakeutui ja pääsi.

Tuntemattoman kuvaajan ottama kuva Erkistä, ehkä vuodelta 1945 tai 1946. Puku lienee sama, johon kankaat ostettiin voilla.

Erkin opiskeluajalta on vain jokunen kuva ja ne kaikki ovat jonkun opiskelijatoverin tai muun ottamia. Niinpä näitä samoja kuvia on luultavasti monen muunkin samalla kurssilla opiskelleen albumeissa. Siinä mielessä kuvat eivät ole henkilökohtaista "omaisuutta". Mutta mikäpä olisi?

Erkin opintokirja on hieno teos. Siitä näkee opintojen sisällön, opintojen etenemisen ja menestyksen. Vanhat opintokirjat ovat komeita dokumentteja, koska ne on kirjoitettu käsin. Korkeakoulun opettajien käsialanäytteet ovat kauniita.

Mutta kenen omaisuutta opintokirja oikeastaan on? Teknillisen korkeakoulun vai isäni? Minun näkökulmastani kyse on isäni tekemisistä jääneistä kirjallisista todisteista. Kyse on siis hänen arkistostaan ja hänen opiskelustaan, mutta korkeakouun näkökulmasta kyseessä on ehkä todiste suorituksista, opetuksen tuloksista. Onkohan jossakin tallessa opintorekisterit 1940-luvulta?

Näitä maanmittauksen opiskeluun liittyviä kuvia on albumissa muutamia. Kuvaaja(t) eivät ole tiedossani. Kuvissa näkyy opiskelua todellisessa ympäristössä, kuten jo maisemistamme kadonneissa kolmiomittaustorneissa. Oliko se Living Labia? Kolmiomittauksesta laadullisen tutkimuksen sanastoon on vakiintunut triangulaation käsite. 
Arkistointi on alati valintojen tekemistä ja rajaamista - niin minusta tuntuu. Mihin ihmeeseen sijoittaisin Erkin opiskeluajan tärkeimmän harrastuksen, kuorolauluun liittyvät aineistot laatimassani arkistonmuodostussuunitelmassa?

Päädyin laittamaan PK-kuoroon liittyvät aineistot tähän "opiskelu" -sarjaan. Kysehän on nimenomaan polyteknikkojen kuorosta. Rajaus ei kuitenkaan ole, helppo. koska näyttää siltä, että isälleni kuoroharrastus on ollut hyvin tärkeä. Olisin voinut tietenkin perustaa sarjan "kuoro", sillä tulevilla vuosikymmenilläkin on odotettavissa kuorotoimintaan liittyvää aineistoa.


Näissä kuvissa teekkarit ovat raivaamassa aivan koulunsa läheisyydessä sijainneen Neuvostoliiton suurlähetystön raunioita. Tiilejä vietiin kuulemma Otaniemeen uuden teekkarikylän rakennusaineiksi. Erkin väittämän mukaan hän oli mukana mittaamassa uuden teekkarikylän rakennusten asemia.

Toisaalta, minusta tuntuu, että PK-kuoro on keskeinen osa isäni ammatillista kasvua ja ammatti-identiteettiin kiinnittymistä. PK-kuorossa laulaminen jatkui vielä opintojen jälkeenkin Yhdysvaltojen ja Euroopan kiertueen aikana. Kuusamossa ja Oulussa lauluharrastusta jatkettiin PK-kuorotovereiden kanssa. Lapsesta asti minulla on jotenkin sotkeutuneet isäni kuoro- ja työkaverit. Luulin, että maanmittaus ja laulaminen kuuluvat jotenkin yhteen.

Joka tapauksessa kuoro on taatusti ollut sodan jälkeisessä Suomessa nuorelle ja jotakuinkin kielitaidottomalle teekkarille huikea elämys. Kuoron kanssa kierrettiin Saimaata laivalla, käytiin Tukholmassa, kierrettiin Eurooppaa, Aasiaa ja Amerikkaa. Tämä aikana, jolloin matkailu oli lähes olematonta.

Ei siis ihme, että kodissamme kunniapaikalla on aina ollut kuva, jossa isäni seisoo PK-kuoron ykköstenorina Vatikaanissa Paavin vieressä. Isä kätteli Paavia ja minä olen kätellyt isääni. Toivottavasti nämä kädenpuristusten verkostot muistetaan taivaanportilla.

Tämä on tärkeä kuva ja sijaitsee Raijan ja Erkin kodissa kunniapaikalla, helposti nähtävillä. Erkki on välittömästi paavin oikealla puolella (katsojan näkökulmasta siis vasemmalla). 


Julkaisen kuvan tässä, vaikka luulen olevani nyt heikoilla jäillä. Kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha, mutta mitäköhän Vatikaanissa ajatellaan tästä? Kukaan ei ole vastannut kyselyihini - ainakaan vielä.

Polyteknikkojen kuoron toimintaa on dokumentoitu huolellisesti - ulkomaanmatkoilla oli mukana ammattivalokuvaajia ja esimerkiksi Istanbulista tehtiin radiojuttu kuoron konsertista. Tietääkseni PK:n omissa arkistoissa on tallessa näiltä matkoilta otettuja kuvia. Olisi hauska etsiä niistä sellaisia julkaisemattomia kuvia, joissa näkyisi isäni!

Euroopan kiertueen aikana tehtiin Berliinissä nauhoitus. Muita äänitteitä PK:n 1940-luvun ja 1950-luvun alusta ei ole tiedossani. En siis ollut koskaan kuullut isäni laulavan PK-kuorossa.

Näissä kuvissa minä näen sosiaalista nousua ja nuorten aikuisten toivoa ja optimistisuutta sotavuosien jälkeen. Yläkuvassa lienee jokin PK:n karonkka - ehkä juhla liittyy PK:n telemään Yhdysvaltojen kiertueeseen. Raija istui juhlassa Tahko Pihkalan vieressä. Raija kertoi, että he keskustelivat hiihdosta. Alakuvassa PK on yliopiston juhlasalissa Helsingissä. Esiintymisasuna tietenkin frakki. Sen vuorissa Erkki salakuljetti sukkahousuja Raijalle Yhdysvaltain kiertueelta. 
Tuon paavikuvan taakse oli kuitenkin liimattu jostakin sanomalehdestä leikattu ote radio-ohjelmista. "Suomalaisia taiteilijoita Saksan radiossa". Ohjelmasta käy ilmi, että kyseessä on PK:n tekemä nauhoitus siltä Euroopan kiertueelta, jolla isäni oli mukana. Kysyin vanhemmiltani asiasta ja isäni kyllä muisti nauhoituksen, mutta sanoi, että kuoro oli silloin väsynyt ja epävireinen, nauhoitus oli kuulemma kehno.

Minulle se kuitenkin merkitsi sitä, että jostakin saattaisi tuon nauhoitteen löytää ja voisin kuulla isäni laulua. Otin yhteyttä YLE:n arkistoon ja sain muutamassa tunnissa vastauksen siitä, että tallenne on olemassa ja saatavilla omaan käyttöön. Loistavaa palvelua!

Julkiseen esitykseen en äänitettä halua laittaa, koska en ole ottanut (vielä) selvää siitä, mitä äänitteen julkinen esittäminen netissä maksaisi. Tallessa ja hallussani äänite kuitenkin on!

Sen sijaan Istanbulissa tehty ohjelma PK:n vierailusta laitettiin pian yhteydenottoni jälkeen kaikkien kuultavaksi YLEn Areenaan. Mahtavaa!

Rajanveto henkilökohtaisen ja yhteisön välillä on mutkikasta. PK:n histora on isäni historiaa. Isälläni ei ole juuri mitään henkilökohtaista, itse laadittua kirjallista jälkeä tuosta toiminnasta, tuolta ajalta. Siksi nuo ammattilaisten ottamat kuvat ovat niin henkilökohtaisia. Toisaalta isäni muistelmat, joita hän kirjoittanut kuoroajoistaan vuosikymmeniä varsinaisten kuoroaikojen jälkeen ja äänittämäni tarinat ovat henkilökohtaisia, ajan suodattamia, mutta nekin rikastavat PK:n arvokasta, yhteistä ja yleistä kertomusta.

torstai 24. lokakuuta 2013

Valloittavaa valtaa

Vanhempieni valokuvien järjestäminen, digitointi ja tallentaminen on hauskaa. Sen hauskuutta - tai paremminkin  valloittavuutta - on hieman vaikea selittää, yritän silti.

Lapsena keräilin kaikenlaista. Ihminen on keräilijä. Keräsin ainakin postimerkkejä, urheilijoita esittäviä kortteja, tarroja, sarjakuvalehtiä, pienoismalleja ja muovisotilaita. Aika moni muukin touhusi samojen asioiden äärellä. En ollut keräilyhommissakaan kovin menestynyt, mutta jonkin aikaa keräily oli jotenkin koukuttavaa.

Miksi? Ehkä siksi, että keräilija on osa keräilijöiden joukkoa, jossa ihmisten kanssa ollaan tekemisissä tavaroiden välityksellä. Tavaravaihtoon perustuva kommunikointi on maailmanlaajuisesti toimiva, rauhanomainen ja täysin lyömätön ihmiskunnan keksintö. Mikään muu elukka ei ole kehittynyt niin pitkälle keräämisessä ja vaihtamisessa kuin ihminen. Keräily on demokraattistakin - persoonallisuutesi ominaisuudet eivät ole menestyksen esteenä - vain hallussasi olevien keräilynkohteiden määrä ja arvo merkitsevät. Et sinä.

Kun vain harvan ihmisen tarvitsee enää kerätä ruokaa ja polttopuita hengen pitimikseen, olemme keksineet kaikenlaisia symbolisia keräilyn kohteita, joiden avulla voimme mittauttaa arvomme ja asemamme - ja kuluttaa pitkiä ja yltäkylläisiä päiviämme.

Äitini isä, Juho Lavikainen joskus 1930 tai 1940 -luvulla. Kuvaaja tuntematon, luultavasti Jyväskyläläinen valokuvaamo.  Olen keräilijä, kerään vanhoja valokuvia ja asetan ne sellaisiin yhteyksiin, johon niitä ei - ehkä - koskaan tarkoitettu. Jos isoisäni on vapaaehtoisesti valokuvattavaksi mennyt, hän ehkä halusi kuvan katseltavaksi. Mutta halusiko hän kuvansa vain joidenkin nähtäväksi?


Postimerkit ovat yksi hyvä esimerkki, mutta ehkä parempia nykykeräilyn kohteita ovat vaikkapa facebookin kaverit tai ulkommanmatkoilta otetut ja somessa jaetut valokuvat.

Mikä tahansa keräily on ihmiselle luontaista. Keräilemällä voi tyydyttää yhteenkuuluvuuden tarvetta, mutta keräilemällä voi myös sammuttaa vallanjanoaan. Kun keräät, samalla valikoit ja järjestät. Järjestys on korkein vallankäytön muoto.

Kun valikoin digitoitavaksi kuvia valokuva-albumeista ja järjestän niitä ryhmiksi ja kuvaan niitä rajallisella määrällä sanoja, syntyy minun luomani otos maailmasta. Se on minun teokseni. Tietenkin se perustuu toisten tekoihin, mutta otos ja järjestys on minun luomaani ja se, jos mikä on vallankäyttöä.

Se on valloittavaa.

PS Noin vuosikymmen sitten, postmodernin diskurssin (wau) kulta-aikana kirjoitettiin paljon kaikenlaisista valta-asioista - arkistoihinkin liittyen.
On hienoa, että ameriikan arkistoyhdistys pitää lehtiarkistonsa "The American Archivist" laadukkaat artikkelit vapaana (viimeisimpiä numeroita lukuunottamatta). Sieltä löytyy vaikkapa tämä Tom Neshmithin kiintoisa juttu:
Seeing Archives: Postmodernism and the Changing Intellectual Place of Archives

torstai 17. lokakuuta 2013

Erkin palvelus puolustusvoimissa

Laatimani arkistonmuodostussuunnitelma Raijan ja Erkin arkistoon perustuu sellaisiin elämänvaiheisiin, jotka arkistonmuodostajien (Raija ja Erkki) elämässä minun mielestäni ovat sellaisia, että ne muodostavat arkistossa oman sarjansa ja oikeuttavat omaan AMS-tunnukseen.

Varusmies.

Tässä blogissa käsittelen arkiston tekemistä amatöörin näkökulmasta yleisilmiönä, mutta toki voimakkaana pontimena on myös jakaa jotakin vanhempieni arkistosta löytynyttä. En oikein ymmärrä, miksi joitakin asioita säilytettäisiin huolellisesti muusta syystä kuin siitä, että ne joskus saatettaisiin jonkun muunkin tietoon?

Ujo arvaukseni on, että kyseessä on identiteetin rakentaminen: tätä tein, tällaisessa touhussa olin mukana, nämä ovat jälkiä siitä, mitä haluan muistaa ja mitä toivon minusta muistettavan. Se, joka muistoista kiinnostuu, haluaa ehkä asettaa itsensä suhteeseen niihin muistoihin ja sillä tavalla sitten rakentaa omaa identiteettiään: "Hei minä tässä - isälläni on tällainen sotilaspassi,  minulla on sivaripassi".

Ote Erkin sotilaspassista.

Tässä blogissa esittelen näytteitä Raija ja Erkki Uotilan arkiston sarjasta "Erkki armeija, AMS-luokka 1.A.33"

Erkillä ei ollut älypuhelinta tai tablettia mukana varusmiespalveluksessaan 1940-luvulla, ei edes filmikameraa. Siksi käytössäni on tuolta ajalta vain Erkin kertomukset, valokuva-albumin kuvat, sotilaspassista 1970-luvulla tehty kopio ja - onneksi - myös netissä julkaistut SA-kuvat!

Erkin sotilaspassin mukaan armeijassa vierähti parisen vuotta. Lukio-opinnot Nurmijärven yhteiskoulussa keskeytyivät asepalveluksen vuoksi. Erkki palveli Helsingin ilmatorjunnassa. Sotaväen ryhmäkuvista aistin modernin maailman henkeä. Joku on jossakin todennut, että sota industrialisoi Suomen. Myös Erkin aselaji - ilmatorjunta - oli modernia ja sangen teknistä. Ehkäpä Erkkikin suuntautui myöhemmin opinnoissaan tekniselle alalle tämän kokemuksen vuoksi?


Santahaminassa siivotaan. Tässä "elokuvassa" Erkki muistelee koulutusaikojaan.
Uotiloiden kuorsaus on aina ollut äänekästä!

Jotakuinkin kaikki nykyteinit ovat tehneet useita lentomatkoja ennen täysikäisyyttään. Tietääkseni Erkki ei ollut lentänyt kertaakaan lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Erkin ilmailusuhde alkoi ilmatorjuntakoulussa, jossa valmistauduttiin suojaamaan - tässä tapauksessa - Helsinkiä ilmahyökkäyksiltä.

Tämän sarjan kuvat ovat jonkun Erkin aseveljen tai jonkun muun ottamia kuvia. Aivan samoja kuvia on luultavasti monissa muissakin perhealbumeissa - ja joku muukin kuin minä etsii niistä jälkiä juuri omasta sukulaisestaan. Kuva on meille kaikille yhteinen, mutta niistä kerrotut tarinat ovat jokaisen omia. Niinpä näiden(kin) kuvien kohdalla on kyse siitä, mitä Erkki niistä haluaa kertoa ja pystyy muistamaan. Ja lukijani muistakoon sen, että minä olen valinnut ne kuvat, joita Erkki muistelee. (Tästä valta-asiasta kirjoitan joskus erillisen jutun).

Tässä blogissa julkaisen pari SA-arkiston kuvista ja muista Erkin albumin kuvista tehtyä "elokuvaa", joihin olen liittänyt arkistoimani Erkin muistikuvat - eli äänittämäni kuvakohtaiset muistelot. Periatteena on - yksi Erkki kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Kuvat ovat siis SA-arkistosta, mutta koska Erkki on palvellut Taivaskalliolla ja Viikissä, katson, että nuo kuvat ovat myös osa Erkin historiaa ja siksi myös osa hänen arkistoaan, vaikka kuvat eivät ole hänen ottamiaan, eikä häntä kuvissa näy.

Palvelusaika Taivaskalliolla - Erkki muistelee.

Sotatoimet Viikin pellolla - Erkki muistelee

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Katoavia, sähköisiä jälkiä

Valokuva-albumin kuvat on helppo skannata. On myös helppoa haastatella vanhempia ja siirtää haastattelut arkistoon tiedostomuodossa, joka pitäisi olla muunnettavissa jonkun ajan kuluttua muotoon, jota edelleenkin voi katsella, kuunnella tai lukea. Sehän on kai sähköisen arkistoinnin perusidea.

Vanhempani ovat pitkän elämänsä aikana kirjoittaneet satoja sivuja omia muistelmiaan. Suuri osa on siististi kirjoitettuna ja tallennettuna heidän tietokoneelleen.

Erkki taisi hankkia IBM:n joskus eläkkeelle siirryttyään 1980-luvulla. Sittemmin hän on päivittänyt koneen Finntekin PC-koneeseen kerran tai pari. Nettiyhteyttä kokeiltiin jonkin aikaa, mutta se jäi, koska koneen pääasiallinen käyttö liittyy kirjoittamiseen ja Erkin ylläpitämiin energiankulutusta tai taloudenpitoa koskeviin taulukoihin. Heille tietokone ei ole sosiaalisen median väline. Raija ei koneeseen koske.

Viimeksi Raijan ja Erkin luona käydessäni ajattelin ottaa heidän muistelmistaan ja Mari Mörön kursseilla tehdyistä novelleista kopiota arkistoon laitettavaksi ja julkaistavaksi. Käytiin läpi kirjoituksia ja pohdittiin, mitä niistä kannattaisi tallentaa ja julkaista.

Ja kuten tavallista - Erkin mielestä kaiken voi julkaista, Raija on hieman tarkempi.

Kopiointi tikulle kävi helposti ja ajattelin, että muistelmat oivallisesti tukevat arkiston muuta aineistoa. Raija kyllä muistutti, että on ne "vähän kaunisteltuja". Tästä käytiin kiinnostava keskustelu. Oman äidin (siis Raijan äidin ja minun mummoni) ankaruutta ja vanhempien keskinäisiä välejä ei oikein ole rohjennut kirjallisissa muistelmissa käsitellä. Sehän on tietenkin ymmärrettävää - ei muisteleminen mitään tapahtumien skannaamista ole.

Kotona haluisin vilkaista muistelmia. Eipä onnistunut. Erkki kirjoittaa tietokoneen mukana tulleella Works-ohjelmistolla. Kone on ehkä kymmenen vuotta vanha ja toimii joutuisasti xp-käyttöjärjestelmällä.

Mutta minun Word 2010 -ohjelma ei .wps -tiedostoja tunne tai avaa. Totta, ongelma on aivan varmasti helposti ratkaistavissa. Pannaan faija päivittämään koneensa tai edes tallentamaan jutut johonkin lukukelpoiseen formaattiin ja niin edelleen. Valitettavasti pulma ei ole luonteeltaa vain tekninen, eikä myöskään vain henkilökohtainen.

Erkki on harrastanut tietokoneella kirjoittamista koko eläkeikänsä, eli runsaat 20 vuotta. Pitkä aika tietokoneaikana, mutta yksi hyttysen siiven värähdys historiassa. Tämän pienen värähdyksen aikana isäni kirjoittamat tiedostot ovat muuttuneet lähes lukukelvottomiksi.

Harmillista - parin tunnin surffailun jälkeenkään en löytänyt tolkullista tiedostonmuunninta. Microsoftin konvertterien asennus edellyttäisi service pakkien ja muiden palikoiden "päivittämistä" taaksepäin, jotta konvertointi - ehkä - onnistuisi. Mukavinta olisi minusta muunnattaa tiedostot jossakin verkkopalvelussa, kokeilin Zamzaria - sain selaimet kaatumaan ja tiedostot kääntymään PDF:ksi ja DOC:ksi, mutta huomattava osa teksteistä on tyhjää ja sekavaa merkkimössöä.

Ilmeisesti ei auta kuin seuraavalla kerralla koettaa tallentaa Erkin koneella tiedosto kerrallaan johonkin helpommin muunnettavaan muotoon. Saa nähdä, kuinka käy.

Tuntuu huimalta, että yhden ja saman firman (Microsoftin) tuotteet voivat vain parissakymmenessä vuodessa olla täysin yhteensopimattomia. Tämä panee miettimään sähköisen arkistoinnin rajoitteita. Onneksi Erkin ja Raijan jutut taitavat olla kaikki paperillakin.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Rikollista hommaa


Henkilökohtaiseen arkistoon liittyvien tietojen julkaisemista rajoittaa muutama lainsäädännöllinen seikka. Arkistoharrastuksen juridinen puoli on minulle vaikeasti ymmärrettvä ja vastentahtoisesti näihin asioihin perehdyn. Enkä siltikään kovin hyvin juridiikkaa ymmärrä. Sitä laki ei ota huomioon. Siksi on itse yritettävä jotenkin hahmotella, mitä lakeja pitäisi ottaa tässä harrastuksessa huomioon.

Ensinnäkin on tietenkin tekijänoikeus. Valokuvan ottajalla on oikeus teokseensa - valokuvaan - tai siis valokuvan sisältöön. Siis valokuva paperina on vain paperia - valokuvapaperin tekijälle ja paperiprosessin keksijälle emme maksa tekijänoikeukista. Niistä maksamme kertakorvauksen - markkinahinnan materiasta. Sen sijaan valokuvan sisältö on tekijäoikeudella suojattu.

Kuvia ei saa kopioida tai julkaista ilman tekijän lupaa. Jos luvan saa - ilmaiseksi tai rahallista korvausta vastaan - eikun menoksi: kuva nettiin ja kuvan yhteyteen tekijän nimi. Se, että fyysinen kuva on hallussasi ei tee tekemättömäksi sitä, että joku on kuvan ottanut ja hänellä on oikeus kuvan sisältöön. Lupa on saatava.

Paitsi, jos kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha. Sitten kuva ei enää ole tekijänoikeudella suojattu ja kuvan voi julkaista ilman lupaa - sittenkin on - tietenkin - kuvaajan nimi mainittava. Mutkikkaaksi asian tekee se, että edellä mainittu - niin olen ymmärtänyt - koskee vain sellaisia valokuvia, joita ei katsota teoksiksi. Jos valokuva arvioidaan valokuvateokseksi, onkin kuva tekijänoikeuksista vapaa julkaistavaksi vasta 70 vuotta valokuvan ottajan kuoleman jälkeen.

Yksityisen, vanhempieni arkiston kannalta asia on hankala. Kaikki ennen isäni hankkimaa kameraa otetut ja vanhempieni nuoruuden ja lapsuuden muistia ryydittävät valokuvat ovat jonkun muun kuin heidän itsensä ottamia. Vaikka kuvat ovat fyysisesti vanhempieni albumeissa, ei heillä ole kuviin tekijänoikeuksia.

Raija äitinsä Alma Lavikaisen kanssa Jyväskylän Kauppakadulla joskus 1930-luvulla. Tuolloin oli kaupungin kaduilla  kuulemma valokuvaajia, jotka ottivat kadulla kulkevista valokuvia ja he myivät niitä sitten kuvattaville. En tiedä kuvaajaa ja tulkitsen, että tämä valokuva ei ylitä teoskynnystä.
Minä olen tulkinnut niin - kysymättä keneltäkään, että yksikään vanhempieni valokuva-albumeissa oleva kuva ei ole varsinaisesti valokuvateos - ne ovat tavanomaisia, taitavasti otettuja, mutta ensisijaisesti dokumentoivia valokuvia, eivät ensisijaisesti taideteoksia. Harmi, että useimmista kuvista ei ole tekijääkään tiedossa. Se pitäisi ottaa selville, mutta tässä kohtaa olen päättänyt rikkoa lakia tietoisesti. Jos tietoa ei ole kuvan yhteydessä, en ole sitä lähtenyt etsimään joskus 1930-luvulla Jyväskylän kadulla otetusta valokuvasta.

Valitettavasti lain rikkomminen tässä harrastuksessa ei rajoitu vain tekijänoikeuksien rikkomiseen. Vielä raskauttavampaa on se, että olen digitoinut ja julkaissut kuvia, joissa esiintyy henkilöitä, joilta en ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen.

Olen syyllistynyt yksityisyyden suojan loukkaamiseen. Olisi pitänyt kysyä lupa kuvissa esiintyviltä henkilöiltä.

Koska melkein kaikissa Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvissa on henkilöitä, joista osa on edelleen hengissä ja joiden lapset suurimmaksi osaksi ovat hengissä, en voi tällaisia kuvia ilman lupaa julkistaa. En ole lupia kysellyt - enkä aio kysellä.  Suurin osa kuvista olisi henkilösuojalain mukaan kai jätettävä julkaisematta. Joidenkin kuvien kohdalla otan tietoisen riskin.

Tässä upeassa 1940-luvun lopun luokkahuonekuvassa on äitini työssään. Kuvassa on myös kolmisenkymmentä kansakoululaista. En ole tavoittanut heitä, enkä siis lupaa kysynyt. Kuvan ottajakin on tuntematon. Olen kuitenkin ilahtunut tästä kuvasta, koska näen äitini siinä työskentelemässä aidossa ympäristössä.  

Henkilökohtaisen arkiston perusidea - tässä tapauksessa - on olla sosiaalinen. Muisti on tekemistä, sillä ei ole mitään virkaa, jos sitä ei voi jakaa. Valokuvat ovat muistin jälkiä, apuvälineitä, joiden kuuluminen vain jonkun yksittäisen henkilön omaisuudeksi on minusta kyseenalaista.

Diaillan, valokuva-albumin katselemisen ja nettijulkaisemisen ero on siinä, että diailtoja ei enää pidetä, eikä kukaan jaksa katsella mummon kanssa kuvia albumeista. Jää tarinat kertomatta ja yhteys syntymättä. Se, jos mikä, tuhoaa kulttuuria, uhkaa yksilön oikeutta kertoa omaa tarinaansa ja kaventaa yksilön sananvapautta.

Valokuva ja yksityisyyden suoja henkilötietolain kannalta

Valokuvaajan tekijänoikeusopas

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Yhteiskunnan vai minun muistini?

Olen lueskellut syksyn ratoksi netissä julkaistua Arkistolaitoksen teosta - ARKISTOT YHTEISKUNNAN TOIMIVA MUISTI. Se on alaotsikkonsa mukaan Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Kuivakasta nimestään huolimatta se on oikein kiinnostava ja hyvin toimitettu oppikirja.

Nyt kun olen ryhtynyt harjoittelemaan henkilökohtaista, vanhempieni arkiston muodostamista, olen törmännyt tuon teoksen kautta muutamaan kiintoisaan kysymykseen.

Ensinnäkin, mikä on yksilön, yksityishenkilön suhde arkistoon? Voiko yksityishenkilön aineistosta oikeastaan syntyä arkistoa? Arkistot yhteiskunnan muisti -teoksessa todetaan, että: "Varsinkaan yksityishenkilöiden kohdalla ei useinkaan voi puhua arkistonmuodostuksesta muuten kuin tuota käsitettä kovasti venyttäen." Vaikuttaa siltä, että arkistoja muodostavat lähinnä sellaiset oliot, joita kutsutaan organisaatioiksi.

Selkeämpiä arkistonmuodostajia ovat viranomaiset, joiden toimintaa säädellään lailla. Yksi tärkeä osa tuota toimintaa on toiminnasta syntyvien asiakirjojen säilyttäminen. Muita sellaisia organiosaatioita, joita em. oppikirjassa mainitaan,ovat valtion laitosten lisäksi kunnat, kirkko ja yritykset.

Yhteiskunnan muistin kannalta on harmillista, jos arkistoja - eräänlaisia muistin raaka-ainevarastoja - yhteiskunnan toiminnasta muodostavat vain viranomaiset ja niiden organisaatiot.

Se on harmillista siksi, että yhteiskunta kohdataan aina yksilön omana kokemuksena, eikä kokemusta voi palauttaa kovin verevästi tai uskottavasti viranomaisten asiakirjoiksi - luulisin.

Toinen minua askarruttava kysymys liittyy siihen, miten oikeastaan ymmärretään organisaatio - vaikkapa valtion virasto? On tietenkin selvää, että esimerkiksi poliisi on poliisi ja poliisi tekee poliisin asioita, kuten poliisin kuuluu poliisin asioita tehdä ja poliisin asioista jää aina poliisin asiakirjan jättämiä pysyviä jälkiä. Sakkoja, kuulustelu- ja tutkintapöytäkirjoja jne. Epäilen, että sama selkeys ei jatku kovin monilla julkisilla aloilla. Yhä useammin asiat on ulkoistettu, monista tehtävistä vastaa jokin tilapäinen organisaatio, kuten projekti. Harva itseään kunnioittava organisaatio jättää mahdollisuuden organisaatiomuutokseen, fuusioon, pilkkomiseen, uuteen missioon ja visooon käyttämättä. Tämä pätee myös julkisiin organisaatioihin.

Kenen dokumentti tämä oikeastaan on? Isäni vai Teknisen korkeakoulun?



Organisaatioita ei siis oikeastaan ole sellaisina pysyvinä organisaatioina, kuten on ollut tapana ajatella. Organisaatiot ovat koko ajan muotoutumassa. Niillä on erimittaisia elinkaaria, kuten asiakirjoillakin. Pysyvät organisaatiot eivät ehkä sittenkään enää ole yhteiskunnan pitkäaikaisen muistin lähtökohta edes teknisesti? Ihminen elää Suomessa keskimäärin yli 70 vuotta. Mikähän mahtaa olla organisaatioiden keskimääräinen eliniänodote?

Kolmanneksi minua askarruttaa kysymys siitä, kuinka uskottava tai todistusvoimainen on organisaation, prosessin ja siitä jäävän asikirjajäljen kolminaisuus? Mielestäni asioiden hallinta organisaatioksi kuvitellun järjestelmän näkökulmasta on aina organisaation toiminnan ja siitä jäävien jälkien hallintaa. Siksi se ei voi saavuttaa kovin uskottavaa kuvaa muusta kuin omasta toiminnastaan. Tämähän on tietenkin itsestään selvää. Organisaatioiden ensisijainen (piilo)tehtävä on suojata omaa toimintaansa kansalaisilta.

Eikö edellä mainituista syistä, kansakunnan ja kansalaisten kokemuksen näkökulmasta olisi järkevintä panostaa juuri henkilökohtaisiin arkistoihin?

Jos jokaisella kansalaisella olisi henkilökohtainen sähköinen arkisto, jonne voitaisiin tallentaa kaikki häntä itseään koskeva aineisto, kaikista niistä organisaatioista, joissa hän asioi ja toimii, hän saisi huomattavasti paremmat edellytykset valvoa omaa etuaan ja ymmärtää yhteiskunnan hänelle myöntämien palveluiden ja yhteiskunnan vaatimusten kokonaisuus. Yhteiskuntahan ei muista oikeasti mitään - vain yksilö voi muistaa. Siksi henkilökohtainen arkisto voisi rakentaa kansalaisten yhteiskuntaa.


torstai 12. syyskuuta 2013

Elämäni arkisto

Viimeksi julkaisin ryppään kuvia Kuusamosta. Ihmettelin, mistä kuvat saattaisivat olla, Kuusamosta vai Puolangalta. Emme päässeet heti Raijan ja Erkin  kanssa yksimielisyyteen. Onneksi setäni Esa, joka on ollut Puolangalla Erkin kanssa hommissa, kävi vilkaisemassa kuvia ja sanoi, että Puolangalla ei sellaisia taloja näkynyt, joita viime postauksessa näytin. Kuusamosta siis! Kiitoksia Esalle tiedoista. Myöhemmin on tulossa Puolangan kuvia - näkyyköhän niissä Esaa? Tänään piinaan kumpaakin lukijaani teorioilla...

*****

Julkisten organisaatioiden arkistonmuodostus perustuu muun muassa organisaation tehtäviin. Ne puolestaan perustuvat lakeihin, asetuksiin ja määräyksiin.

Organisaation voi olettaa tekevän samoja asioita pitkän aikaa ja näistä asioista jää kirjallisiä jälkiä todisteeksi tehdystä toiminnasta - niitä sanotaan asiakirjoiksi.

Vaan miten toimittaisiin ihmisen elämänarkiston kanssa? Miten jäsennetään tehtäviksi, ryhmiksi tai sarjoiksi ihmisen elämä?

Toki ihminen elämänsä aikana jättää itsestään monenlaisia kirjallisia ja muita jälkiä maailmalle. Osa jäljistä pidetään pitkään tallessa, osa päätyy kuormalavalle kierrätettäväksi. Eikös jokunen viikko sitten presidentti Halonen noussut otsikoihin, kun hän osallistui muiden mukana kuolinpesän jäämistön seulontaan Helsinkiläisen kerrostalon edustalla?

Raijan ja Erkin arkistoprojektin intuitiivisena lähtökohtana ovat olleet valokuva-albumit. Valokuvat ovat todistusvoimaisia jälkiä, joita modernissa yhteiskunnassa on käytetty jo kymmeniä vuosia muistin apuvälineenä.

Arkiston aineisto ei tule rajoittumaan vain valokuviin, mutta valokuvien katselun kautta päädyin jonkinlaiseen ryhmittelyyn siitä, miten kuvia voisi järjestää. Aloitin 1950-luvulla otetuista kuvista, jotka on järjestetty albumeihin. Albumit ovat jotakuinkin aikajärjestyksessä.

Valokuvia voi luokitella muutenkin - esimerkiksi aiheen mukaan. Kuvat liittyvät johonkin tilanteeseen tai ajankäytön tapaan. Koska tiedostojen nimeäminen on minulle aina vaikeaa, koetin keksiä jonkin nimeämissäännön, jonka avulla ei tarvitsisi pähkäille nimeämistä. Niinpä aloin huomaamattani tekemään aineiston luokittelua. Luokittelin kuvia sellaisiin kategorioihin kuten vapaa-aika, työ, opiskelu ja armeija. Kun olin aikani kehitellyt muitakin asiamättäitä, tuntui siltä että oikeastaan jäsentelen yleistä ajankäyttöä.

Koska arkistointi on vakavaa tiedettä ja kategorioiden keksiminen on kerettiläisyyttä, päätin perustaa arkistonmuodostussuunnitelmani toiminnat Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksessaan käyttämään luokitukseen.Siinä yli 80 luokkaa, mutta pääluokkia vain kuusi (muistaakseni - tarkista www.tilastokeskus.fi) - Ansiotyö, Kotityö, Opiskelu, Vapaa-aika, Henkilökohtaiset tarpeet ja Nukkuminen.

Tämä ryhmittely tuntui aluksi loistavalta ja ajattelin sen ratkaisevan pulmani - teoriassa edellä mainitut toiminnat kattavat kaiken. Tein komean kaavion ja Excell-taulukon ja olin tyytyväinen itseeni. Sitten palasin aineiston pariin.  Kun katselin muutamaa viikkoa aiemmin lajittelemaani kuvarypästä Kuusamosta vuosilta 1952-1955, huomasin, että olin käyttänyt paljon vaivaa keksiäkseni kuvia ryhmitteleviä nimiä ja olin päätynyt tällaiseen luokitteluun:

vapaa-aika_kesä
vapaa-aika_talvi
koti
kylä
työ

Tämähän ei vastaakaan myöhemmin keksimääni luokittelua. Mitä nyt pitäisi tehdä? En millään viitsisi muuttaa vaivalloisesti nimeämiäni 44 kuvaa tilastokeskuksen ja sitä soveltavan oman luokitukseni mukaiseksi. Toisaalta luokittelun puhtauden kannalta Kuusamosarjan nimeämislogiikka on hämärä ja tuhnuinen: siinä on vuodenaikoja, paikkoja ja työ. Sama kuin antaisi lapsille ohjeeksi järjestää kirjahyllyn kirjat pituuden, paksuuden ja värien mukaan!

Sitä paitsi mihin luokkaan laitat kuvan, jossa mummoni katselee, kun veljeni syö syntymäpäiväkakkuaan. Kakun on ehkä tehnyt mummo itse, jolloin voisi ajatella että kuva esittää kotityön tuloksia ja varmasti kyse on myös kotikasvatuksellisesta interventiosta, jossa Pikku-Jyri oppii yhteiskunnan järjestystä syntymäpävärituaalin kautta. Ja kuuluuko kaksivuotiaan viettämä aika yleensä vain vapaa-aikaan? Ei toimi.



Sitäpaisti eiköhän suuri osa 50-luvun valokuvista liity vapaa-aikaan. Kyseessähän on ollut ennen kaikkea valokuvaamisesta. Periaatteessa jokainen valokuva jäsentyy toimintana kategoriaksi "valokuvaaminen". Sehän on yksi vapaa-ajanviettomuoto. Työstä ja kotitöistä kuvia tuskin on liiemmin otettu. Siksi vapaa-ajankuvia pitäisi luokitella enemmän (jos luokittelun ideana on saada jokin iso kokonaisuus jäsennellymmäksi) ja työkuvia tuskin lainkaan.

Koska koko arkisto tuskin avautuu ennalta määriteltävien kategorioiden avulla, päätin ryhmitellä arkistonmuodostajien, Raijan ja Erkin pitkän elämän muillakin tavoilla.  Otan vapauksia järjestyksen systemaattisuudesta. Jaoin aineistot ensinnäkin kahteen ryhmään, jota toista jäsentää arkistonmuodostajien  tärkeät elämänvaiheet: lapsuus, koulu, opiskelu, armeija (Erkki) ja työ (Raija). Nämä vaiheet  kuvaavat arkistonmuodostajapariskunnan esivaihetta. Fuusion jälkeen, vuodesta 1951 alkaen, ryhmittelen aineistoja paikkakunnittain, koska tämän pariskunnan ja heidän perheensä elämänkulkua jäsentää luontevasti eri puolella Suomea sijaitsevat paikkakunnat ja niillä vietetty aika.

Paikkakuntakohtaisten kuvien ryhmittely saa luvan perustua sellaiseen järjestykseen, mikä kuvien perusteella vaikuttaa luontevalta - olkoon tämä sitten omatekoisen arkistoni grounded theory.

Tässä kaaviomuodossa sovellettu AMS.  Eikö ole hieno! Tuleekohan arkistosta tällainen?





perjantai 30. elokuuta 2013

Provenienssiperiaate - kuinka pysyvää on järjestys?

Sukulaiset, tuttavat ja työtoverit on melko helppo tunnistaa ja muistaa pitkänkin ajan kuluttua. Sen sijaan työelämän monet ja nopeasti muuttuvat tilanteet saattavat unohtua nopeasti. Erkin ja Raijan Kuusamossa ottamissa kuvissa on muutama hieno kuva, joiden alkuperästä olin hieman erimielinen arkistonmuodostajien - eli siis vanhempieni -   Erkin ja Raijan kanssa.

Tämä johdattikin minut kiinnostavan arkistoteoreettisen kysymyksen äärelle: mikä on valokuva-albumin alkuperäisen järjestyksen merkitys? Yleensä vanhempieni varhaisimmat valokuva-albumit sisältävät paljon saman albumin sisältä irronneita, toisista albumeista irronneita kuvia tai kuvia, joita ei koskaan ole kiinnitetty mihinkään albumii. Lisäksi albumeissa on kuvia, joista osa on (ehkä) kiinnitetty takaisin samaan albumiin, josta se on irronnut tai albumista irronnut kuva onkiinitetty toiseen albumiin. 

Jos ajatellaan valokuva-albumia "arkistona", on luultavaa, että albumiin on valittu vain osa otetuista valokuvista. Valokuvien suurennusvaiheessa on jo valittu suuresta määrästä negatiiveja osa otoksista paperivedosta varten. Niistä kuvista on sitten valittu albumiin kiinnitettävät kuvat. Albumeja muutaman vuosikymmenen jälkeen katseltaessa näyttää siltä, että kuvia on kiinnitetty jotakuinkin aikajärjestyksessä, sitä tahtia, kun uusia kuvia on kehitetty. Toisaalta, jos kuvia on kiinnitetty albumeihin vasta pitkän ajan kuluttua, voi järjestys ollakin ihan toinen. Lisäksi albumi on oma "teoksensa", jonka tyhjiä sivuja, joista kuvat ovat kadonneet (tai ne on jostakin syystä poistettu), on esteettisistä syistä parempi täydentää. Niinpä ei ole ollenkaan kummallista, että albumissa, jossa on pääasiassa 1950-luvulla otettuja kuvia, onkin yllättäen 1970-luvulla otettuja kuvia.

Kun minä digitoin näitä vanhempieni valokuva-albumeiden kuvia, en yritä muuttaa niiden sisältöä sinänsä miksikään. Toki irtokuvien järjestys menee vääjäämättä sekaisin tällaisessa toiminnassa. Mutta albumeissa kiinni olevat kuvat - oli järjestys mikä tahansa - muodostaa tässä tilanteessa albumien alkuperäisen järjestyksen. Arkistoihmiset taitavat puhua provenienssi-periaatteesta. 

Näissä isäni ottamissa (uskon niin, että ne ovat hänen ottamiaan) hienoissa kuvissa on vanhoja rakennuksia ja nuoria ihmisiä ja albumissa lyijykynällä kirjoitus "Tahkolan talo". Isäni ja äitini mukaan kuvat eivät ole Kuusamosta vaan Puolangalta. Tämä jäi  minua hieman askarruttamaan, koska kuvat ovat aika hyvin liimattuina albumissa, jossa ei ole muita kuvia Puolangalta. Lisäksi Puolangalta otetut kuvat ovat pääasiassa dioja.


Uskotutmiehet Yrjö Veteläinen, Vihtori Ronkainen ja kartoittaja Arvo Etelämäki. Kuva on kai otettu jossakin Rukajärven seudulla.

Isäni muistaa hyvin uskotut miehet, mutta ei lainkaan samalle sivulle kiinnitettyjä taloja tai lapsia kuvissa (kuvat alla). Kun penäsin, miksi kuvat sitten ovat juuri tällä kohdalla albumia, hän alkoi taipua ajatukseen, että kuvat voisivat sittenkin olla Kuusamosta. Ehkä. Jos albumin kuvat ovat alkuperäisjärjestyksessä, niin todennäköisemmin kuvat ovat Kuusamosta. Itse kuvista kumpikaan vanhemmistani ei muista juuri mitään. Siksi kuvien järjestys albumissa saattaa olla se tekijä, jonka perusteella kuvista voidaan jotakin päätellä. Se lienee provenienssiperiaatteen tai alkuperäisen järjestyksen säilyttämistä puoltava perustelu? Tämä asia on sukua kielitieteen kontekstille; on vaikeaa ymmärtää jonkin sanan tai ilmauksen merkitystä, jos ei ymmärrä missä yhteydessä ja ympäristössä sana on alun perin ollut käytössä.

Tämän takia päätin sittenkin järjestää kuvia albumeittain ainakin siinä määrin, että tiedän missä albumissa alkuperäiset kuvat ovat. Siitä syntyikin hieno merkintäjärjestelmä - nyt albumeissa on salaperäinen, mutta hyvin perustellusti valittu kirjainnumerokoodi, jotta osaaan yhdistää skannatun kuvan alkuperäiseen albumiin. 

Osaisikohan joku Kuusamon kävijä tai Puolangan tuntija sijoittaa nämä 50-luvulla otetut kuvat ja henkilöt jonnekin?   


Keitä he ovat?




Onko tämä Kuusamosta?


Talo Kuusamosta vai jostakin muualta?


keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kuvia Kuusamosta


Vanhempani muuttivat Kuusamoon vuonna 1953, kun isäni komennettiin toimittamaan isojakoa. Isojakoa oli tekemässä joukko nuoria maanmittausinsinöörejä. Kuusamossa oli vieläkin sodan jäljiltä asuntopula ja olosuhteet olivat muutenkin melko ankeat nykymittapuulla ajateltuna.

Isojakoinsinöörit perheineen harrastivat ja viettivät vapaa-aikaa paljon yhdessä. Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvista näkyy nuorten perheiden retkiä, laskettelua Rukan rinteillä ja yhteisiä illanviettoja. Kuusamon isojaosta on kirjoitettu historia (Elias Savola), joten tuota vaihetta on dokumentoitu hyvin yleensäkin. Isojakoinsinöörit olivat aktiivisia kulttuurissa, urheilussa ja elinkeinojen kehittämisessä. Seppo Ervasti kuvaa heitä "Johdannossa Kuusamon historiaan" -kirjassa "uusien tuulien" tuojina. Kuorotoimintaa piristivät entiset polyteknikkojen kuoron kuorolaiset, joista Erkki oli yksi.

Erkillä oli uusi, ensimmäinen oma kamera ja itsetehty suurennuskone, jonka tekemiseen hän oli saanut ohjeet tätinsä mieheltä, Rehtilän Topilta. Kuvia on otettu Kuusamon kirkonkylästä, Erkin työmailta (hän oli jakamassa Rukan seudun maita), lapsista ja huimista Kuusamon maisemista. Kuusamoaiheiset kuvat ovat ensimmäisiä vanhempieni itse ottamia kuvia. Ehkäpä 1950-luvun alussa kameroiden hankkiminen on alkanut yleistyä muutenkin? Miten lie ollut filmin saatavuuden suhteen? Nuoren perheen ensimmäisten hankintojen joukkoon kamera on kuitenkin kuulunut.

Mutta tässäpä valikoima digitoitujen ja arkistoitujen albumeiden kuvista.


Tässä kuvassa veljeni Jarmo (edessä) ja Jyri (takana) ovat Erkin kyydissä. Tyylikästä perhepolkupyöräilyä! Ehkäpä kuvan on ottanut Raija?


Raija Jyrävällä


Raijan kertoman mukaan kesällä ja talvella tehtiin retkiä Rukalle ja Jyrävälle sekä muihin lähiseudun luontokohteisiin, kamera oli aika monella retkellä mukana - onneksi. 

Veljeni Jyri leikkii autoilla - autoilu oli tuohon aikaan Kuusamossa kuulemma huonojen teiden vuoksi hankalaa. Ensimmäisenä Kuusamo-talvena maanmittarit laittoivat - Erkin kertoman mukaan - autot saksalaisilta jääneeseen kasarmiin säilöön. Ketkähän ovat Jyrin kanssa autoa fiksaamassa? Onkohan auto Erkin Austin?

Kyläilemässä ilmeisesti Hannu Rankka, Jaakko Hannula ja Niilo Rankka.

Olohuoneessa otetuista kuvista ilmenee, että hyllyllä on myös levysoitin - sekin on itse tehty. Tarkastimme kesällä 2013 Raijan ja Erkin äänilevykokoelmaa ja sieltä löytyi myös 1950-luvun äänilevyjä. Muistan kuunnelleeni hyllystä löytynyttä Les Paulin ja Mary Fordin "Mister Sandman" -biisiä joskus 1980-luvulla, kun 50-luku oli muodissa. Ehkä tätä levyä on soitettu Kuusamossa? Tosin Les Paulin ja Mary Fordin versio on kai julkaistu vasta vuonna 1955, näinköhän se olisi ehtinyt niin tuoreena Kuusamoon? Kirjahyllyssä lienee Erkin Yhdysvaltojen matkan muistona yliopistoviiri.  


Kuusamon kirkonkylä näyttää muutamassa keväisessä (?) kuvassa varsin vilkkaaalta. Ehkä kylällä on ollut markkinat? Raijan seurassa Aarre ja Leena Terho.


Tuo maitokannu on edelleen olemassa, maidonjakelussa ja pakkauskuluttamisessa on tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä aika paljon.


Alma-mummo on tullut veljeni Jyrin kaksivuotissyntymäpäiville. Vuosi on siis 1954.

Sukulaisvierailulle ovat lähteneet myös Vihtori-vaari ja Erkin pikkuveli Esa sekä pikkusisko Else. Taustalla näkyy Kitkantien varrella sijainnut kelloseppä Tammen talo, jossa vanhempani asuivat Kuusamossa.


Rukan rinteillä ei 50-luvulla ollut hiihtokeskusta. Maanmittareiden joukossa oli innokkaita urheilumiehiä, joten pian Rukan rinteillä oli urheilutoimintaa. Maanviljelyn kannalta hankalan jyrkkärinteisen vaaran hyödyntäminen taloudellisesti mielekkäällä tavalla edellytti maan jakamista ja omistamista sekä vapaa-ajan kaupallistumista. Molemmissa muutoksissa olivat mukana maanmittarit perheineen. Tässä näitä hiihtokeskuksen edelläkävijöitä on vapaa-aikaansa viettämässä - ehkä talvella 1955? Keskellä Raija vieressä Raija ja Hannu Rankka. 


Rukan pujottelurata ja aika vauhdikasta hiihtoa. Äitini mielestä kilpailuja ei heidän aikanaan Rukalla vielä järjestetty. Kuuntele, kun Raija ja Erkki muistelevat Rukan ensimmäistä rinnettä. 


Tähän aiheeseen sopivia tietoja muualla:


Ylen elävä arkisto: Vuolaiden vesien Kuusamo vuodelta 1958. Tämä on tehty muutama vuosi sen jälkeen, kun vanhempani olivat jo muuttaneet Kuusamosta, mutta ajan ilmapiiriä filmistä aistii hienosti.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vuolaiden_vesien_kuusamo_23986.html#media=23988

Rukatunturi on yksi Suomen suurimmista hiihtokeskuksista. Hiihtokeskuksen sivuilta saa nopean katsauksen Rukan historiasta:
http://www.ruka.fi/talvi/etusivu/?file=content_exec&id=361&submenu=174

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Valintoja ja tallennusta

Arkiston ideana on kai pitää aika pitkään tallessa jotakin, jota pidetään niin arvokkaana, että arkiston sisällöllä voi tehdä jotakin joskus pitkän ajan kuluttua.

Esimerkiksi muuan Nooa oli saanut kerran sisäpiiritietoa äkillisestä ilmastonmuutoksesta ja ärhäkästä tsunamista. Fiksuna miehenä Nooa rakensi ARKIN, jonne hän kokosi analogisen DNA-arkiston. Lautta toimi edustavana biomassa-varastona, jossa oli riittävästi aineksia uusien kopioiden tekoon elukoista sitten, kun vedenpaisumus oli ohi.

Digitaalinen perhearkisto toimii vähän samalla periaatteella. Ihan kaikkea ei panna talteen, vaan vain sellaiset näytteet, jotka jotenkin ovat edustavia. Mikä sitten on riittävän edustavaa ja millä periaatteella valinnat tehdään, onkin melko kiperä pulma. Oikeat arkistoihmiset taitavat puhua seulonnasta.

Minä tein valintoja eli seuloin kuvia vanhempieni kanssa käytyjen keskustelujen ja omien mieltymysteni perusteella sekä aiheen toistuvuutta vältellen.  Esimerkiksi jos kaksivuotiaasta isoveljestäni olisi viisi ammekuvaa, ottaisin niistä vain yhden. Jos vanhempani puhuivat jostakin kuvasta paljon, arvelin sen olevan merkittävä kuva. Itse suosin kuvia, joissa näkyy arjen elämää, työntekoa ja kylänraitteja.

Tallensin kuvia oman tietokoneeni kovalevylle, mutta alusta alkaen oli selvää, että halusin tallentaa kuvat varmemmin ja toisaalta myös jakaa kuvia sisarusteni ja miksei kenen tahansa Raijan ja Erkin elämästä kiinnostuneiden kanssa. Päätin kokeilla kahta eri palvelua. Kokeilen Google Drive -palvelua ja oman työnantajani Mikkelin ammattikorkeakoulun YKSA-arkistopalvelua.

Tuleepahan kuvat tallennettua ainakin kolmeen eri fyysiseen paikkaan. Pysyvät aika varmasti tallessa - luulisin. Mutta saakohan niitä koskaan enää pois?

Googlen palvelut ovat tiettyyn rajaan asti ilmaisia. Gmail-tunnus minulla onkin, joten ryhdyin perehtymään Googlen mahdollisuuksiin. Siirsin kuvat (ja äänitiedostot) driveen, kun olin ensiksi ladannut sovelluksen koneelleni. En ihan heti päässyt Driven toimintaperiaatteista jyvälle, mutta muutamien tiedostojen häviämisen jälkeen sekin sujui. Googlen Picasa kuvapalvelu vaikuttui oikein mukavalta palvelulta ja latasin senkin koneelleni. Siinä on monia hienoja ominaisuuksia, kuten kasvojen automaattinen tunnistaminen ja henkilöiden nimeäminen, mahdollisuus sijoittaa kuva Googlen karttasovellukseen, mikä on kaltaiselleni karttafriikille ja toisen arkistonmuodostajan ammatin (maanmittausinsinööri) vuoksi on mainio juttu!

Googlen palveluiden kokeilemiseen (mukaan lukien tämä Bloggeri) minulta meni pari päivää aikaa. Perhearkiston kuvien tallentamisen ja esittämisen kannalta palvelu varmaan riittää useimmille. Toisaalta sovelluksia on aika paljon ja niiden yhteensovittaminen ei ole ihan selkeää. Esimerkiksi koneellani on Picasa-sovellus, mutta netissä toimiessani on myös Google+ -palvelu, josta löydän samaiset kuvat hieman erilaisessa käyttöliittymässä. On hienoa, että henkilökohtaiset laitteet ovat osa maailmanlaajuista verkkoa, mutta on jotenkin hämäävää (minulle), että en ihan aina ole selvillä siitä, käsittelenkö nyt kuvia Drivestä vai omalta koneeltani. 

Sitäpaitsi tuntuu jotenkin nuhjuiselta, että luultavasti kaikki maailman tiedustelupalvelut ovat läsnä näissä isoissa palveluissa tavalla tai toisella. Toisaalta: jos arkistoin aineistoja jonnekin internetiin, on jossakin kuitenkin sellainen tietoliikennereikä, josta joku ahne tidustelupalvelu nappaa äitini rippikuvan. Entä sitten?

Yksaa olen kokeillut toistaiseksi vain minimaalisesti, mutta sen käyttö on kyllä helppoa, eikä se se sotkeennu Googlen kokonaispalveluun, jossa ei aina voi olla varma siitä, mihin kaikkeen sitoutuu. Yksa on arkistopalvelu. Vedän vähän kotiinpäin, mutta minusta on parempi, että edes jotkut asiat ovat sitä, mitä ne lupaavat olla. Autokin on auto, eikä mikään liikkumistarpeen kokonaisratkaisu.

Seuraavissa blogeissa ehkä julkaisen jo kuviakin. Malttia.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kuvien skannaaminen

Päätin aloittaa arkistoprojektin skannaamalla vanhempieni Kuusamo-aiheisia kuvia.

Erkki oli hankkinut kameran ja tehnyt suurennuskoneen joskus 1940- ja 1950-luvun taitteessa. Hänen kertomansa mukaan suurennuskoneen hankinnassa ja tekemisessä oli vaikuttanut monitoimimies Topi Rehtilä, Erkin tädin mies.

Kuusamosta löytyi pääasiassa isäni vedostamia mustavalkokuvia kahdesta albumista yhteensä runsaat 140 kappaletta.  Kun tiedetään, että Raija ja Erkki olivat Kuusamossa noin 2,5 vuotta, niin kuvia on keskimäärin karttunut noin kuva kuukaudessa albumeihin. Osa kuvista oli tiukasti liimattu albumeiden pahvi- ja paperisivuihin, osa oli irtonaisina albumeiden välissä.

Koska kuvien valinta oli hankalaa albumeista suoraan muun muassa siitä syystä, että mustavalkokuvavedokset ovat kooltaan vaihtelevia ja aika pieniä - yleensä noin 5 X  8 cm. Niiden katselu ei ole helppoa ja merkkaaminenkin on hankalaa, kun kuvia on paljon vierekkäin ja kommentoijia saman albumin äärellä kaksi. Ihan aina eivät muistikuvat menneet kommentaattoreilla yksiin.

Siksi päätin ottaa albumit skannattavaksi ja tehdä omapäiset valinnat niiden keskustelujen perusteella, joita kävimme albumeja yhdessä katsellessamme. Näyttäisin sitten niitä kuvia, jotka olin valinnut tähän tarkoitukseen.



En hennonnut irroittaa albumiin kiinnitettyjä kuvia, joten päätin skannata niitä tasosakannerilla sivu kerrallaan. Onneksi sivut taittuivat kohtalaisen hyvin, niin että kuvat pysyivät hyvin skannerin lasitasoa vasten. Käytin skannaukseen jo jonkun hetken käytössä ollutta Canonin CanoScan 9950 tasoskanneria.

Kuvankäsittelyohjelmana minulla on kotikäyttöön hankkimaani Adoben Photoshop Elements.  Ei sekään siis ihan viime viikolla hankittu...  Skannasin kuvat 300 dpi:n tarkuudella, rajasin ja tein kaikille kuville automaattikorjauksen. Tallensin kuvat .TIF -formaattiin pakkaamattomina. Kävin vilkaisemassa KDK-suosituksia pitkäaikaissäilytykseen sopivista tiedostomuodoista ja koetin soveltaa näitä ohjeita sitä silmällä pitäen, että aineistoja pidettäisiin tallessa pitkään, siis tulevillekin sukupolville.

Kaikkiaan skannasin 41 kuvaa, eli runsaan neljänneksen kaikista albumeiden kuvista. Jos seuraavina vuosina otetuista kuvista päätyy albumeihin tai diakoteloihin samaan tahtiin kuvia, on vuoteen 1974 asti, jolloin Raija Erkki muuttivat Mikkeliin, odotettavissa noin (19*52):4=247  arkistoitavaa kuvaa. Luultavasti kuvien määrä kuitenkin kasvaa, joten eikohän arkistoon tule kaksinkertainen tai kolminkertainen kuvamäärä. Tämähän selviää sitten myöhemmin.

Levytilaa kuvat veivät kovalevyltäni 125 MB.  Äskeistä kalkyyliä mielessä pitäen taitaa levytilatarve olla tällä menolla puolentoista gigan verran  - kuvien osalta. Saapa nähdä senkin sitten. Alla esimerkki kuvista - sikäli harvinainen, että melkein kaikissa albumin kuvissa on ihmisiä. Tässä ei.  Mutta muuten hieno kuva, eikös? Näitä sitten myöhemmin lisää.




Omalle kovalevylleni tein kuvia varten oman kansion. Nimesin kuvia kuvien teemojen mukaan tyyliin: KUUSAMO_TYO_01 tai KUUSAMO_KOTI_01 jne. Kuvia oli otettu pääasiassa vapaa-ajalla, mutta onneksi myös esimerkiksi kauppareissulla! Seuraavassa blogissa kerron kuvien ja muiden tiedostojen tallentamisesta.




tiistai 11. kesäkuuta 2013

Arkistonmuodostuskokeilu

Arkisto on tiedettä, josta on ymmärrä kovinkaan paljon. Siksi on opetelteva. Alkuviikosta fiksu konsultti opetti, että ei pidä suunnitella vaan pitää kokeilla. Konsultilta hyvä ehdotus. Yritin kysyä, mihin filosofiseen traditioon tämä lähestymistapa liittyy (en näillä sanoilla) ja huomasin heti olevani hieman heikoilla jäillä.

Konsultin liikeideaan ei kuulunut jaaritella filosofiasta.

Minun liikeideaani se kuuluu. Siksi päättelin, että konsultin näkemys muistutti paljon pragmatismia, josta pidän kovasti. On lohdullista ajatella, että maailmasta voi selviytyä aika hyvin sillä tavalla, että ei valmiiksi määrittele väärää ja oikeaa, vaan pyrkii oman kokemuksen kautta selvittämään, mikä toimii ja on kohtuullista.

Niinpä tämä perhearkisto muodostetaan pragmatistisen, kokeilevan otteen läpitunkemalla eetoksella. Toinen juttu sitten on se, onko henkilökohtainen tai perhekohtainen, digitaalisten jälkien tallentaminen arkistointia. Vetoan Yhdysvaltain Kongressin kirjaston sivustoon - siellä - siis ison veden takana oikein yllytetään ihmisiä tallentamaan omia tietojaan otsikon "Personal archiving" alla. Vakuutan kuitenkin molemmille lukijoilleni, että en pyri välttämään mitään virhettä, mikä on hyvän arkistointitavan tai ohjeistuksen vastaista.

***

Kevättalvella 2013 otin puheeksi vanhempieni, Raija ja Erkki Uotilan, kanssa heidän varsin runsaan valokuva-aineistonsa digitoimisen ja järjestämisen. Yleensäkin - ainakin minun muistissani - asioihin avarakatseisesti suhtautuneena, he vaikuttivat ottavan ehdotuksen varsin suopeasti vastaan. Minulle asiassa oli kaksi lähtökohtaa: vanhempieni valokuvien (ja muun aineiston) digitointi ja henkilökohtaiseen arkistointiin perehtyminen. Erityisesti minua kiinnostaa arkistoinnissa(kin) mikro, enemmän kuin makro. Mitä ihmettä yksi ihminen voi tehdä omalla muistillaan ja miten se liittyy johonkin laajempaan?

Aluksi tavoitteenani oli saada jokin osa vanhempieni kuva-arkistosta digitoitua huhtikuun lopuun mennessä, äitini syntymäpäiväksi. En onnistunut. Aikaa kului kaikenlaiseen. Valmistelut ovat aika työläitä.

Valmistelevina toimenpiteinä tutustuin yhdessä vanhempieni kanssa dia-aineistoihin. Kuvia on paljon, useita satoja. Vaikka äitini on järjestellyt kuvia hyvin, oli monissa dialaatikoissa kuvia useilta eri vuosikymmeniltä. Läheskään kaikki kuvat eivät olleet heti katseltavissa. Keskusteltuani vanhempieni kanssa päädyimme siihen, että yritämme järjestää diat niin, että saisimme samoihin diavaunuihin kuvia vanhempieni eri kotipaikkakunnilta. Isäni työn vuoksi he ehtivät työuransa aikana asua usealla eri paikkakunnalla.

Hankin järjestelemistä varten valokuvausliikkeestä 500 diaa vetävän diavaunusalkun, jotta saisimme kuvia ensiksi ryhmiteltyä ajanjaksoihin ja sitten voisimme tehdä valinnat digitoitavista kuvista. Sain viimeisen salkun, aioin antaa sen äidille syntymäpäivälahjaksi, mutta Erkki oli edellisenä päivänä käynyt ostamassa toiseksi viimeisen - aivan samanlaisen - salkun!  Nyt on kapasiteettia järjestää dioja.

Työ vaikutti kovin vaivalloiselta, diaprojektori meni välillä jumiin ja minua harmitti, kun vanhempieni hienot tarinat kuvista soljuivat kuin kevätpuro, mutta mitään en ehtinyt saada talteen. Kerroin, että kuviin pitäisi liittää joitakin tietoja, jotta arkistosta tulisi kiinnostava. Ehdotin, että valitaan kuvista parhaimmat, minä sitten digitoisin ne ja sitten kirjoittaisin puhtaaki kuviin tärkeimpiä tietoja. Isäni ehdotti, että nauhoittaisin kuviin liittyvät tarinat. Erinomainen ajatus!

Tiesin, että kuvatiedostoihin voi liittää runsaasti kuvailevaa metatietoa, mutta isäni ajatus nauhoituksesta tuntui fiksulta. En ole vieläkään keksinyt, miten digitaaliseen kuvaan voitaisiin liittää metatiedoksi ääntä. Tietääkö joku? Se olisi kätevää.

Koska kuvien järjestely on aika hidasta hommaa, päätin pureutua aluksi vain Kuusamoon. Lopulta Kuusamosta oli vain puolen tusinaa diakuvaa. Siispä päätin sittenkin aloittaa paperikuvien skannauksella.

***

En siis aloittanut työtä arkistonmuodostussuunnitelman teolla. Nolottaa. Sen sijaan perehdyin muutamaan kiinnostavaan henkilökohtaista arkistointia koskevaan juttuun:

Library of Congress ohjeistaa helppotajuisesti henkilökohtaista arkistointia
http://www.digitalpreservation.gov/personalarchiving/

Ja teema on myös kiintoisa tutkimusaihe
http://www.srhkim.com/files/PhD-proposal-final-sarahkim-dissemination.pdf

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Arkistoitua perhemuistia

On tunnustettava heti alkuun, että olen kehno pitämään järjestystä yllä. En myöskään ole erityisen menneisyys-, historia- tai perinnetietoinen ihminen. Yleensä sukutapaamiset ovat kaltaiselleni kuopukselle, jonka sisarukset olivat rippikouluikäisiä silloin, kun minua kiinnosti Mustanaamio ja Nakke Nakuttaja, enemmän tai vähemmän vaivaannuttavia tilaisuuksia.

Nurkkia siivotessa ei kuitenkaan voi välttyä siltä, että on olemassa kaikenlaista henkilökohtaista rojua, joka liittää oman elämänkokemuksen toisiin ihmisiin. Osa niistä ihmisistä on sellaisia, joita ei itse voi valita (vanhemmat, sisarukset ja luokkakaverit) ja osa taas sellaisia, jotka ovat omia valintoja (puoliso, ystävät, ja vihamiehet).

Aika suuri osa elämän yhteyksistä ei ole omaa valintaa. Mainiossa sukukuvassa Lopelta (alla) teen oman pienen irtiottoni. Turhahan se oli, ja omassa mielikuvituksessani ja muistikorjaamossani harmitus liittyi pikemminkin polvisukkien ja villapuvun pukemisen synnyttämään turhautumiseen kuin sukuun. Mene ja tiedä. (Valokuvan on muuten ottanut tätini edesmennyt puoliso, ammattivalokuvaaja Veikko Laakso).

Kun kuulin lapsena tarinoita Oulusta tai teimme hiihtolomalla umpihankihiihtoretkiä Rukan tuntumassa, jouduin altistumaan vanhempieni elämäntaipaleelle, vaikka en itse koskaan ollut Kuusamossa tai Tuirassa asunut. Jotenkin nuo ennen omaa syntymääni tapahtuneet asiat ovat - ehkä - vaikuttaneet minunkin käsityksiini maailmasta. Jos ympäristö vaikuttaa ihmisiin ja ensimmäiset välttämättömät ihmissuhteeni (vanhemmat ja sisarukset) ovat altistuneet sodanjälkeiseen Pohjanmaahan ja Koillismaahan, on sillä kai jotakin vaikutusta minuunkin.

En usko, että menneisyys opettaa yhtään mitään. Sen sijaan omaa tulkintaa siitä, miten tähän on tultu, on aika vaikea vältää. Ihminen on luontainen selittäjä. Perhearkisto voi  jossakin määrin auttaa perustelemaan omaa (kuviteltua) menneisyystarinaansa hyviin dokumentteihin vedoten.

Tässä blogissa kerron perhearkistomme edistymisestä ja sen muotoutumisesta. Itse arkisto on vain tilauksesta auki ja vain perheen jäsenille - ainakin toistaiseksi.