torstai 24. lokakuuta 2013

Valloittavaa valtaa

Vanhempieni valokuvien järjestäminen, digitointi ja tallentaminen on hauskaa. Sen hauskuutta - tai paremminkin  valloittavuutta - on hieman vaikea selittää, yritän silti.

Lapsena keräilin kaikenlaista. Ihminen on keräilijä. Keräsin ainakin postimerkkejä, urheilijoita esittäviä kortteja, tarroja, sarjakuvalehtiä, pienoismalleja ja muovisotilaita. Aika moni muukin touhusi samojen asioiden äärellä. En ollut keräilyhommissakaan kovin menestynyt, mutta jonkin aikaa keräily oli jotenkin koukuttavaa.

Miksi? Ehkä siksi, että keräilija on osa keräilijöiden joukkoa, jossa ihmisten kanssa ollaan tekemisissä tavaroiden välityksellä. Tavaravaihtoon perustuva kommunikointi on maailmanlaajuisesti toimiva, rauhanomainen ja täysin lyömätön ihmiskunnan keksintö. Mikään muu elukka ei ole kehittynyt niin pitkälle keräämisessä ja vaihtamisessa kuin ihminen. Keräily on demokraattistakin - persoonallisuutesi ominaisuudet eivät ole menestyksen esteenä - vain hallussasi olevien keräilynkohteiden määrä ja arvo merkitsevät. Et sinä.

Kun vain harvan ihmisen tarvitsee enää kerätä ruokaa ja polttopuita hengen pitimikseen, olemme keksineet kaikenlaisia symbolisia keräilyn kohteita, joiden avulla voimme mittauttaa arvomme ja asemamme - ja kuluttaa pitkiä ja yltäkylläisiä päiviämme.

Äitini isä, Juho Lavikainen joskus 1930 tai 1940 -luvulla. Kuvaaja tuntematon, luultavasti Jyväskyläläinen valokuvaamo.  Olen keräilijä, kerään vanhoja valokuvia ja asetan ne sellaisiin yhteyksiin, johon niitä ei - ehkä - koskaan tarkoitettu. Jos isoisäni on vapaaehtoisesti valokuvattavaksi mennyt, hän ehkä halusi kuvan katseltavaksi. Mutta halusiko hän kuvansa vain joidenkin nähtäväksi?


Postimerkit ovat yksi hyvä esimerkki, mutta ehkä parempia nykykeräilyn kohteita ovat vaikkapa facebookin kaverit tai ulkommanmatkoilta otetut ja somessa jaetut valokuvat.

Mikä tahansa keräily on ihmiselle luontaista. Keräilemällä voi tyydyttää yhteenkuuluvuuden tarvetta, mutta keräilemällä voi myös sammuttaa vallanjanoaan. Kun keräät, samalla valikoit ja järjestät. Järjestys on korkein vallankäytön muoto.

Kun valikoin digitoitavaksi kuvia valokuva-albumeista ja järjestän niitä ryhmiksi ja kuvaan niitä rajallisella määrällä sanoja, syntyy minun luomani otos maailmasta. Se on minun teokseni. Tietenkin se perustuu toisten tekoihin, mutta otos ja järjestys on minun luomaani ja se, jos mikä on vallankäyttöä.

Se on valloittavaa.

PS Noin vuosikymmen sitten, postmodernin diskurssin (wau) kulta-aikana kirjoitettiin paljon kaikenlaisista valta-asioista - arkistoihinkin liittyen.
On hienoa, että ameriikan arkistoyhdistys pitää lehtiarkistonsa "The American Archivist" laadukkaat artikkelit vapaana (viimeisimpiä numeroita lukuunottamatta). Sieltä löytyy vaikkapa tämä Tom Neshmithin kiintoisa juttu:
Seeing Archives: Postmodernism and the Changing Intellectual Place of Archives

torstai 17. lokakuuta 2013

Erkin palvelus puolustusvoimissa

Laatimani arkistonmuodostussuunnitelma Raijan ja Erkin arkistoon perustuu sellaisiin elämänvaiheisiin, jotka arkistonmuodostajien (Raija ja Erkki) elämässä minun mielestäni ovat sellaisia, että ne muodostavat arkistossa oman sarjansa ja oikeuttavat omaan AMS-tunnukseen.

Varusmies.

Tässä blogissa käsittelen arkiston tekemistä amatöörin näkökulmasta yleisilmiönä, mutta toki voimakkaana pontimena on myös jakaa jotakin vanhempieni arkistosta löytynyttä. En oikein ymmärrä, miksi joitakin asioita säilytettäisiin huolellisesti muusta syystä kuin siitä, että ne joskus saatettaisiin jonkun muunkin tietoon?

Ujo arvaukseni on, että kyseessä on identiteetin rakentaminen: tätä tein, tällaisessa touhussa olin mukana, nämä ovat jälkiä siitä, mitä haluan muistaa ja mitä toivon minusta muistettavan. Se, joka muistoista kiinnostuu, haluaa ehkä asettaa itsensä suhteeseen niihin muistoihin ja sillä tavalla sitten rakentaa omaa identiteettiään: "Hei minä tässä - isälläni on tällainen sotilaspassi,  minulla on sivaripassi".

Ote Erkin sotilaspassista.

Tässä blogissa esittelen näytteitä Raija ja Erkki Uotilan arkiston sarjasta "Erkki armeija, AMS-luokka 1.A.33"

Erkillä ei ollut älypuhelinta tai tablettia mukana varusmiespalveluksessaan 1940-luvulla, ei edes filmikameraa. Siksi käytössäni on tuolta ajalta vain Erkin kertomukset, valokuva-albumin kuvat, sotilaspassista 1970-luvulla tehty kopio ja - onneksi - myös netissä julkaistut SA-kuvat!

Erkin sotilaspassin mukaan armeijassa vierähti parisen vuotta. Lukio-opinnot Nurmijärven yhteiskoulussa keskeytyivät asepalveluksen vuoksi. Erkki palveli Helsingin ilmatorjunnassa. Sotaväen ryhmäkuvista aistin modernin maailman henkeä. Joku on jossakin todennut, että sota industrialisoi Suomen. Myös Erkin aselaji - ilmatorjunta - oli modernia ja sangen teknistä. Ehkäpä Erkkikin suuntautui myöhemmin opinnoissaan tekniselle alalle tämän kokemuksen vuoksi?


Santahaminassa siivotaan. Tässä "elokuvassa" Erkki muistelee koulutusaikojaan.
Uotiloiden kuorsaus on aina ollut äänekästä!

Jotakuinkin kaikki nykyteinit ovat tehneet useita lentomatkoja ennen täysikäisyyttään. Tietääkseni Erkki ei ollut lentänyt kertaakaan lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Erkin ilmailusuhde alkoi ilmatorjuntakoulussa, jossa valmistauduttiin suojaamaan - tässä tapauksessa - Helsinkiä ilmahyökkäyksiltä.

Tämän sarjan kuvat ovat jonkun Erkin aseveljen tai jonkun muun ottamia kuvia. Aivan samoja kuvia on luultavasti monissa muissakin perhealbumeissa - ja joku muukin kuin minä etsii niistä jälkiä juuri omasta sukulaisestaan. Kuva on meille kaikille yhteinen, mutta niistä kerrotut tarinat ovat jokaisen omia. Niinpä näiden(kin) kuvien kohdalla on kyse siitä, mitä Erkki niistä haluaa kertoa ja pystyy muistamaan. Ja lukijani muistakoon sen, että minä olen valinnut ne kuvat, joita Erkki muistelee. (Tästä valta-asiasta kirjoitan joskus erillisen jutun).

Tässä blogissa julkaisen pari SA-arkiston kuvista ja muista Erkin albumin kuvista tehtyä "elokuvaa", joihin olen liittänyt arkistoimani Erkin muistikuvat - eli äänittämäni kuvakohtaiset muistelot. Periatteena on - yksi Erkki kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Kuvat ovat siis SA-arkistosta, mutta koska Erkki on palvellut Taivaskalliolla ja Viikissä, katson, että nuo kuvat ovat myös osa Erkin historiaa ja siksi myös osa hänen arkistoaan, vaikka kuvat eivät ole hänen ottamiaan, eikä häntä kuvissa näy.

Palvelusaika Taivaskalliolla - Erkki muistelee.

Sotatoimet Viikin pellolla - Erkki muistelee

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Katoavia, sähköisiä jälkiä

Valokuva-albumin kuvat on helppo skannata. On myös helppoa haastatella vanhempia ja siirtää haastattelut arkistoon tiedostomuodossa, joka pitäisi olla muunnettavissa jonkun ajan kuluttua muotoon, jota edelleenkin voi katsella, kuunnella tai lukea. Sehän on kai sähköisen arkistoinnin perusidea.

Vanhempani ovat pitkän elämänsä aikana kirjoittaneet satoja sivuja omia muistelmiaan. Suuri osa on siististi kirjoitettuna ja tallennettuna heidän tietokoneelleen.

Erkki taisi hankkia IBM:n joskus eläkkeelle siirryttyään 1980-luvulla. Sittemmin hän on päivittänyt koneen Finntekin PC-koneeseen kerran tai pari. Nettiyhteyttä kokeiltiin jonkin aikaa, mutta se jäi, koska koneen pääasiallinen käyttö liittyy kirjoittamiseen ja Erkin ylläpitämiin energiankulutusta tai taloudenpitoa koskeviin taulukoihin. Heille tietokone ei ole sosiaalisen median väline. Raija ei koneeseen koske.

Viimeksi Raijan ja Erkin luona käydessäni ajattelin ottaa heidän muistelmistaan ja Mari Mörön kursseilla tehdyistä novelleista kopiota arkistoon laitettavaksi ja julkaistavaksi. Käytiin läpi kirjoituksia ja pohdittiin, mitä niistä kannattaisi tallentaa ja julkaista.

Ja kuten tavallista - Erkin mielestä kaiken voi julkaista, Raija on hieman tarkempi.

Kopiointi tikulle kävi helposti ja ajattelin, että muistelmat oivallisesti tukevat arkiston muuta aineistoa. Raija kyllä muistutti, että on ne "vähän kaunisteltuja". Tästä käytiin kiinnostava keskustelu. Oman äidin (siis Raijan äidin ja minun mummoni) ankaruutta ja vanhempien keskinäisiä välejä ei oikein ole rohjennut kirjallisissa muistelmissa käsitellä. Sehän on tietenkin ymmärrettävää - ei muisteleminen mitään tapahtumien skannaamista ole.

Kotona haluisin vilkaista muistelmia. Eipä onnistunut. Erkki kirjoittaa tietokoneen mukana tulleella Works-ohjelmistolla. Kone on ehkä kymmenen vuotta vanha ja toimii joutuisasti xp-käyttöjärjestelmällä.

Mutta minun Word 2010 -ohjelma ei .wps -tiedostoja tunne tai avaa. Totta, ongelma on aivan varmasti helposti ratkaistavissa. Pannaan faija päivittämään koneensa tai edes tallentamaan jutut johonkin lukukelpoiseen formaattiin ja niin edelleen. Valitettavasti pulma ei ole luonteeltaa vain tekninen, eikä myöskään vain henkilökohtainen.

Erkki on harrastanut tietokoneella kirjoittamista koko eläkeikänsä, eli runsaat 20 vuotta. Pitkä aika tietokoneaikana, mutta yksi hyttysen siiven värähdys historiassa. Tämän pienen värähdyksen aikana isäni kirjoittamat tiedostot ovat muuttuneet lähes lukukelvottomiksi.

Harmillista - parin tunnin surffailun jälkeenkään en löytänyt tolkullista tiedostonmuunninta. Microsoftin konvertterien asennus edellyttäisi service pakkien ja muiden palikoiden "päivittämistä" taaksepäin, jotta konvertointi - ehkä - onnistuisi. Mukavinta olisi minusta muunnattaa tiedostot jossakin verkkopalvelussa, kokeilin Zamzaria - sain selaimet kaatumaan ja tiedostot kääntymään PDF:ksi ja DOC:ksi, mutta huomattava osa teksteistä on tyhjää ja sekavaa merkkimössöä.

Ilmeisesti ei auta kuin seuraavalla kerralla koettaa tallentaa Erkin koneella tiedosto kerrallaan johonkin helpommin muunnettavaan muotoon. Saa nähdä, kuinka käy.

Tuntuu huimalta, että yhden ja saman firman (Microsoftin) tuotteet voivat vain parissakymmenessä vuodessa olla täysin yhteensopimattomia. Tämä panee miettimään sähköisen arkistoinnin rajoitteita. Onneksi Erkin ja Raijan jutut taitavat olla kaikki paperillakin.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Rikollista hommaa


Henkilökohtaiseen arkistoon liittyvien tietojen julkaisemista rajoittaa muutama lainsäädännöllinen seikka. Arkistoharrastuksen juridinen puoli on minulle vaikeasti ymmärrettvä ja vastentahtoisesti näihin asioihin perehdyn. Enkä siltikään kovin hyvin juridiikkaa ymmärrä. Sitä laki ei ota huomioon. Siksi on itse yritettävä jotenkin hahmotella, mitä lakeja pitäisi ottaa tässä harrastuksessa huomioon.

Ensinnäkin on tietenkin tekijänoikeus. Valokuvan ottajalla on oikeus teokseensa - valokuvaan - tai siis valokuvan sisältöön. Siis valokuva paperina on vain paperia - valokuvapaperin tekijälle ja paperiprosessin keksijälle emme maksa tekijänoikeukista. Niistä maksamme kertakorvauksen - markkinahinnan materiasta. Sen sijaan valokuvan sisältö on tekijäoikeudella suojattu.

Kuvia ei saa kopioida tai julkaista ilman tekijän lupaa. Jos luvan saa - ilmaiseksi tai rahallista korvausta vastaan - eikun menoksi: kuva nettiin ja kuvan yhteyteen tekijän nimi. Se, että fyysinen kuva on hallussasi ei tee tekemättömäksi sitä, että joku on kuvan ottanut ja hänellä on oikeus kuvan sisältöön. Lupa on saatava.

Paitsi, jos kuva on yli viisikymmentä vuotta vanha. Sitten kuva ei enää ole tekijänoikeudella suojattu ja kuvan voi julkaista ilman lupaa - sittenkin on - tietenkin - kuvaajan nimi mainittava. Mutkikkaaksi asian tekee se, että edellä mainittu - niin olen ymmärtänyt - koskee vain sellaisia valokuvia, joita ei katsota teoksiksi. Jos valokuva arvioidaan valokuvateokseksi, onkin kuva tekijänoikeuksista vapaa julkaistavaksi vasta 70 vuotta valokuvan ottajan kuoleman jälkeen.

Yksityisen, vanhempieni arkiston kannalta asia on hankala. Kaikki ennen isäni hankkimaa kameraa otetut ja vanhempieni nuoruuden ja lapsuuden muistia ryydittävät valokuvat ovat jonkun muun kuin heidän itsensä ottamia. Vaikka kuvat ovat fyysisesti vanhempieni albumeissa, ei heillä ole kuviin tekijänoikeuksia.

Raija äitinsä Alma Lavikaisen kanssa Jyväskylän Kauppakadulla joskus 1930-luvulla. Tuolloin oli kaupungin kaduilla  kuulemma valokuvaajia, jotka ottivat kadulla kulkevista valokuvia ja he myivät niitä sitten kuvattaville. En tiedä kuvaajaa ja tulkitsen, että tämä valokuva ei ylitä teoskynnystä.
Minä olen tulkinnut niin - kysymättä keneltäkään, että yksikään vanhempieni valokuva-albumeissa oleva kuva ei ole varsinaisesti valokuvateos - ne ovat tavanomaisia, taitavasti otettuja, mutta ensisijaisesti dokumentoivia valokuvia, eivät ensisijaisesti taideteoksia. Harmi, että useimmista kuvista ei ole tekijääkään tiedossa. Se pitäisi ottaa selville, mutta tässä kohtaa olen päättänyt rikkoa lakia tietoisesti. Jos tietoa ei ole kuvan yhteydessä, en ole sitä lähtenyt etsimään joskus 1930-luvulla Jyväskylän kadulla otetusta valokuvasta.

Valitettavasti lain rikkomminen tässä harrastuksessa ei rajoitu vain tekijänoikeuksien rikkomiseen. Vielä raskauttavampaa on se, että olen digitoinut ja julkaissut kuvia, joissa esiintyy henkilöitä, joilta en ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen.

Olen syyllistynyt yksityisyyden suojan loukkaamiseen. Olisi pitänyt kysyä lupa kuvissa esiintyviltä henkilöiltä.

Koska melkein kaikissa Raijan ja Erkin valokuva-albumin kuvissa on henkilöitä, joista osa on edelleen hengissä ja joiden lapset suurimmaksi osaksi ovat hengissä, en voi tällaisia kuvia ilman lupaa julkistaa. En ole lupia kysellyt - enkä aio kysellä.  Suurin osa kuvista olisi henkilösuojalain mukaan kai jätettävä julkaisematta. Joidenkin kuvien kohdalla otan tietoisen riskin.

Tässä upeassa 1940-luvun lopun luokkahuonekuvassa on äitini työssään. Kuvassa on myös kolmisenkymmentä kansakoululaista. En ole tavoittanut heitä, enkä siis lupaa kysynyt. Kuvan ottajakin on tuntematon. Olen kuitenkin ilahtunut tästä kuvasta, koska näen äitini siinä työskentelemässä aidossa ympäristössä.  

Henkilökohtaisen arkiston perusidea - tässä tapauksessa - on olla sosiaalinen. Muisti on tekemistä, sillä ei ole mitään virkaa, jos sitä ei voi jakaa. Valokuvat ovat muistin jälkiä, apuvälineitä, joiden kuuluminen vain jonkun yksittäisen henkilön omaisuudeksi on minusta kyseenalaista.

Diaillan, valokuva-albumin katselemisen ja nettijulkaisemisen ero on siinä, että diailtoja ei enää pidetä, eikä kukaan jaksa katsella mummon kanssa kuvia albumeista. Jää tarinat kertomatta ja yhteys syntymättä. Se, jos mikä, tuhoaa kulttuuria, uhkaa yksilön oikeutta kertoa omaa tarinaansa ja kaventaa yksilön sananvapautta.

Valokuva ja yksityisyyden suoja henkilötietolain kannalta

Valokuvaajan tekijänoikeusopas