Perhearkistoinnin kannalta edesmenneen
henkilön henkilökohtaisten
kirjeiden julkaiseminen on pulmallista. Millä
tavoin vainajan ja hänen läheistensä
yksityisyys tulisi ottaa huomioon?
Kuuluvatko 31 vuotta sitten kuolleen isoisäni 96 vuotta sitten saamat lemmenkirjeet yksityisyyden suojan piiriin?
Isoisältäni ei asiaa enää voi kysyä. On siis turvauduttava yleisiin käytäntöihin, lakiin ja omaan harkintaan. Kykyni eivät riitä seikkaperäiseen lain tulkintaan, enkä halua Google-tutkimuksieni tuloksien perusteella esiintyä asiantuntijana. Otan mielelläni hyviä neuvoja vastaan.
Äkkiseltään
vaikuttaa siltä, että
perustuslain mukainen yksityisyyden suoja pätee
myös vainajiin. Osuin
tietosuojavaltuutetun määräykseen,
jossa yksityisyyden suojaa on tulkittu siten, että
”henkilötiedon
määritelmä
sinänsä
kattaa myös kuollutta henkilöä koskevat tiedot ja että
henkilötietolain tarkoituksena on suojata
henkilön itsensä lisäksi myös
hänen muistoaan ja omaisiaan. Henkilötietolaki voikin tulla sovellettavaksi kuolleita henkilöitä koskevien tietojen käsittelyyn myös sillä
perusteella, että kyseisten tietojen voidaan samalla
katsoa koskevan tunnistettavissa olevia eläviä henkilöitä
ja heidän yksityisyyttään.”
Toisaalta yksityisyyden suojan on
katsottu lakkaavan, kun on kyse asioista, jotka koskevat kauan sitten kuollutta
henkilöä. Mitä
tarkoitetaan ”kauan sitten”
–ilmauksella? Onko 1983 kuollut Vihtori-vaarini kuollut kauan sitten? Siihen tietosuojavaltuutettu vastaa näin:
”Arvioitaessa yksityisyyden suojan
ajallista ulottuvuutta kuolleita koskevien tietojen osalta voidaan muussa lainsäädännössä olevia salassapitosäännöksiä pitää
suuntaa-antavina. Yksityisyyden suojan tarvetta ja siten lain ajallista
ulottuvuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös käsiteltävien
tietojen laatu.”
Tässä
yhteydessä viitattaneen julkisuuslakiin, jossa
tosin puhutaan ensisijaisesti julkisista asiakirjoista. Yksityisyyden suojan
aikarajoista mainitaan laissa näin: ”Yksityiselämän
suojaamiseksi 24 §:n 1 momentin 24–32 kohdassa salassa pidettäväksi säädetyn asiakirjan tai niitä vastaavan muussa laissa salassa pidettäväksi säädetyn
tai muun lain nojalla salassa pidettäväksi määrätyn
asiakirjan salassapitoaika on 50 vuotta sen henkilön kuolemasta, jota asiakirja koskee tai, jollei tästä ole tietoa, 100 vuotta.”
Seuraavaksi on pystyttävä
sitten näitä
lain ja viranomaisten määräyksiä
ja ohjeita tulkitsemaan ja soveltamaan omaan erityiseen tilanteeseen. Sitten on harkittava,
kuinka olisi järkevä
toimia.
Ajattelen niin, että
isoisäni saamat ja lähettämät
kirjeet eivät ole sattumalta tulleet säilytetyiksi
niin, että ne voivat joutua joskus jonkun muun
kuin Vihtorin omaksi tiedoksi. Arkistoinnin merkitys vaihtelee, mutta jotkut
tutkijat ovat selvitelleet syitä siihen, miksi
yleensä kodissa halutaan tärkeäksi
koettuja esineitä pitää
tallessa. Yksi tällainen syy on halu kertoa ja jakaa
omia kokemuksiaan.
Paperille kirjoitetun kirjeen
lopullinen hävittäminen
ei ole vaikeaa. Vihtorilla tai Erkillä,
jonka hallussa kirjeet ovat sittemmin jonkin aikaa olleet, olisi ollut
runsaasti aikaa hävittää
kirjeet.
Ehkä
kirjeet ovat vain unohtuneet? Epäilen.
Luulen, että jollakin tavalla kirjeet on haluttu jättää
sillä tavoin saataville, että
joku niitä joskus vielä
lukee. Muuten kirjeiden säilyttäminen
vain säilyttämisen
vuoksi tuntuu oudolta.
Mitä
siis tehdä? Mielestäni
Vihtorin kirjoittamat ja saamat kirjeet eivät
sisällä
mitään loukkaavaa tai epäsovinnaista.
Nuoret ihmiset kirjoittavat henkilökohtaisista
tunteistaan kuten kuka tahansa nuori –
tietenkin sen ajan kielellä, tyylillä
ja poikkeuksellisten olosuhteiden vaikutuksen alaisena. Minulle vaarini elämä
on jo niin etäistä,
että luen kirjeitä
kiinnostavina ja koskettavina dokumentteina vuoden 1918 tapahtumista. Nämä
kirjeet ovat saaneet minut kiinnostumaan henkilöstä
Vihtori Uotila ja samalla myös sukuni ja yleensä
Suomen historiasta. Toisaalta; haluaisinko minä
tietää jotakin omien vanhempieni aiemmista suhteista
tai näyttää
omille lapsilleni omia, henkilökohtaisia kirjeitäni?
Ajatus tuntuu hankalalta, vaikka mitä
outoa siinä on, että
naimattomalla nuorella miehellä on naispuolisia
kirjeenvaihtotovereita?
Ehkäpä
siis tällaisten henkilökohtaisten
kirjeiden kohdalla olisi hienotunteista ylittää
yksi sukupolvi ainakin niiden kirjeiden kohdalta, jotka saattaisivat tuntua
jotenkin kiusallisilta Vihtorin lapsista; tädeistäni
ja sedistäni. Siis kirjeet pysyvät
toistaiseksi ei-julkisina. Toisaalta, jos olen saanut haltuuni isoisäni
kirjeet isältäni,
ei minulla liene sisaruksistani, serkuistani tai tädeistäni
ja sedistäni poikkeavaa oikeutta lukea näitä
kirjeitä. Vaikka kirjeitä
ei siis (ilmeisesti) lain mukaan saa, enkä muutenkaan tahdo niitä julkaista, olisi kaiketi kuitenkin
jotenkin järjestettävä
samankaltaisille asianosaisille, siis sukulaisilleni, sama mahdollisuus lukea nämä
kirjeet? Miten se tulisi tehdä YKSA:n kaltaisessa
digitaalisessa arkistossa? Käsittääkseni
kirjeet pitäisi saada nähtäväksi,
mutta ei siis julkaistavaksi.
Täytyisi
siis tunnistaa kirjeitä pyytävä
henkilö ja toimittaa hänelle
kirjeet omaan käyttöön,
ei julkaistavaksi. Ihan vielä en osaa YKSAn
tekniikkaa tähän
tarkoitukseen taivuttaa. Mutta onhan tietenkin sähköposti
keksitty… Vai onko jollakin tähän
ratkaisuun parempi ehdotus?
Aion kyllä
hyödyntää
kirjeenvaihtoa siten, että siteeraan kirjeitä
ja käytän
niiden sisältöä
hyväkseni, kun koetan ymmärtää
vuotta 1918 ja Vihtorista kerrottuja tarinoita. Toivottavasti onnistun siinä
niin, että kukaan ei koe yksityisyyttään
loukattavan. Uskon, että kirjeissään
entisaikoja muisteleva, asioita pohtiva ja omissa muistikuvissani tarinointiin
taipuva vaarini ei panisi pahakseen, vaikka me jälkipolvet
käyttäisimme
aikaamme niiden asioiden pohdintaan, joissa isoisä
on ollut itse mukana. Hän tiesi, että
kukin meistä tulkitsee ja ymmärtää
historiaa omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan.
Näin Vihtori päättää vuodelle 1976 päivätyn kirjeen, joka on osoitettu Erkille ja Raijalle ja heidän
lapsilleen, eli myös minulle:
”Oli mitä oli, mustaa valkoiselle kumminkin tuli. Teillä nuoremmilla
on onneksi kyky arvostella ja antaa oma arvionne, joka on oikea.”