sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Muisti"tietoa"

Kun ollaan tekemisissä arkistojen kanssa, tulee väistämättä esiin sana "muisti". Puhutaanhan jopa muistiorganisaatioista ja tarkoitetaan sellaisia instituutuioita kuten museot, arkistot ja kirjastot.

Muisti on aina askarruttanut minua. Olen suhtautunut historiaan - tai menneiden asioiden käsittelyyn jälkikäteen aina jotenkin vastahankaisesti. Erityisen kylmät väreet niskaani nousevat, kun kuulen väitteen siitä, että "historia opettaa meitä". En usko.

Tokihan tarinat menneisyydestä ja arkistot ovat kiinnostavia,  ja valistavia, mutta  muistin ja arkistoon jääneiden dokumenttien varaan ei voi rakentaa yksiselitteisiä ja kiistattomia totuuksia. Ja jos koetamme ratkaista nykyisin kohtaamiamme ongelmia muistin ja arkistojen perusteella, eivät ratkaisut varmasti ole kovin toimivia.

Isoisäni Vihtori Uotila
1920-luvun lopulla.
Raijan ja Erkin arkistossa on karkeasti ottaen kahdenlaisia dokumentteja: vuosikymmenten aikana otettuja valokuvia, todistuksia ja kirjeitä sekä jälkikäteen kerrottuja muistelmia aikaisemmista tapahtumista. Muistelmia on arkistossa ainakin kolmenlaisia: Raijan ja Erkin itse kirjoittamat muistelmat, valokuviin liittyvät haastattelut, jotka olen lisännyt arkiston dokumentteihin liitteiksi sekä vaarini Vihtori Uotilan kirjeenvaihtoon sisältyvät muistelmat.

Joissakin oikeissakin arkistoissa on tällaisia kokoelmia. Ainakin Työväenarkistossa on työväenliikkeen järjestöjen toiminnasta syntyneiden dokumenttien säilyttämisen lisäksi myös tallennettuna varta vasten koottuja muistelmia.

Muistelmat ovat kiinnostavia, mutta viisas isoisäni varoitti luottamasta liikaa muistiin. Kirjeenvaihdossaan hän totesi, että "Muistelut ovat muisteluita, myös kuulopuheisiin perustuvia ja siksi monin osin ja kohdin niihin on varauksin paneuduttava, niin nytkin." Uskon isoisäni arvioon ja pidän perinteestä kiinni.

Muistaminen on epäluotettavaa, eikä kyse ole vain seniori-ikäisten ihmisten muistelmista, jotka käsittelevät kymmenien vuosien takaisia asioita. Ihminen muistaa valikoivasti ja kertoo epätarkasti melko tuoreitakin asioita. Erityisen epäluotettavia olemme silloin, kun kerromme mielipiteiteistämme ja asenteistamme. Jos minulta kysyttäisiin suosinko luomua, vastaisin luultavasti, että ilman muuta, mutta kauppakuittien tarkempi analyysi voisi osoittaa jotakin muuta. Enkä ole poikkeus.

Muistiin perustuvat kertomukset menneisyydestä ovat valikoivia ja sellaisiksi ne on tarkoitettukin. Ne ovat kertomuksia, tulkintoja ja siksi aina kertomuksina täydellisiä. Sen sijaan niiden yhteys tapahtuneeseen
käyttäytymiseen tai tapahtuneisiin tekoihin on hento. Toisaalta: parempaakaan ei ole tarjolla. Olemme sekalaisten todisteiden ja hatarien muistikuvien varassa, kun rakennamme itsellemme menneisyyttä. Se on väkevää muistamista, mutta sen kutsuminen todeksi tiedoksi on hieman liioiteltua.

Miksi sitten tallentaa vanhoja asioita ja muistella menneitä, jos kerran muisti tuottaa lähinnä todenoloista fiktiota menneisyydestä? Epäilenpä, että kyse on kertomisesta. Pienten asioiden kertomisesta. Kertominen on onnellista elämää. Luulen niin, jos isoisäni kirjeisiin on uskominen. Miksi en uskoisi?

Ote Vihtori Uotilan 1971 kirjoittamasta kirjeestä insinööri Kulhialle.