Voiko Vaarin kirjeitä julkaista?

Perhearkistoinnin kannalta edesmenneen henkilön henkilökohtaisten kirjeiden julkaiseminen on pulmallista. Millä tavoin vainajan ja hänen läheistensä yksityisyys tulisi ottaa huomioon?

Kuuluvatko 31 vuotta sitten kuolleen isoisäni 96 vuotta sitten saamat lemmenkirjeet yksityisyyden suojan piiriin?
Isoisältäni ei asiaa enää voi kysyä. On siis turvauduttava yleisiin käytäntöihin, lakiin ja omaan harkintaan. Kykyni eivät riitä seikkaperäiseen lain tulkintaan, enkä halua Google-tutkimuksieni tuloksien perusteella esiintyä asiantuntijana. Otan mielelläni hyviä neuvoja vastaan.

Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että perustuslain mukainen yksityisyyden suoja pätee myös vainajiin. Osuin tietosuojavaltuutetun määräykseen, jossa yksityisyyden suojaa on tulkittu siten, että ”henkilötiedon määritelmä sinänsä kattaa myös kuollutta henkilöä koskevat tiedot ja että henkilötietolain tarkoituksena on suojata henkilön itsensä lisäksi myös hänen muistoaan ja omaisiaan. Henkilötietolaki voikin tulla sovellettavaksi kuolleita henkilöitä koskevien tietojen käsittelyyn myös sillä perusteella, että kyseisten tietojen voidaan samalla katsoa koskevan tunnistettavissa olevia eläviä henkilöitä ja heidän yksityisyyttään.”

Toisaalta yksityisyyden suojan on katsottu lakkaavan, kun on kyse asioista, jotka koskevat kauan sitten kuollutta henkilöä. Mitä tarkoitetaan ”kauan sitten” –ilmauksella? Onko 1983 kuollut Vihtori-vaarini kuollut kauan sitten? Siihen tietosuojavaltuutettu vastaa näin: ”Arvioitaessa yksityisyyden suojan ajallista ulottuvuutta kuolleita koskevien tietojen osalta voidaan muussa lainsäädännössä olevia salassapitosäännöksiä pitää suuntaa-antavina. Yksityisyyden suojan tarvetta ja siten lain ajallista ulottuvuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös käsiteltävien tietojen laatu.” 

Tässä yhteydessä viitattaneen julkisuuslakiin, jossa tosin puhutaan ensisijaisesti julkisista asiakirjoista. Yksityisyyden suojan aikarajoista mainitaan laissa näin: ”Yksityiselämän suojaamiseksi 24 §:n 1 momentin 24–32 kohdassa salassa pidettäväksi säädetyn asiakirjan tai niitä vastaavan muussa laissa salassa pidettäväksi säädetyn tai muun lain nojalla salassa pidettäväksi määrätyn asiakirjan salassapitoaika on 50 vuotta sen henkilön kuolemasta, jota asiakirja koskee tai, jollei tästä ole tietoa, 100 vuotta.”

Seuraavaksi on pystyttävä sitten näitä lain ja viranomaisten määräyksiä ja ohjeita tulkitsemaan ja soveltamaan omaan erityiseen tilanteeseen. Sitten on harkittava, kuinka olisi järkevä toimia.

Ajattelen niin, että isoisäni saamat ja lähettämät kirjeet eivät ole sattumalta tulleet säilytetyiksi niin, että ne voivat joutua joskus jonkun muun kuin Vihtorin omaksi tiedoksi. Arkistoinnin merkitys vaihtelee, mutta jotkut tutkijat ovat selvitelleet syitä siihen, miksi yleensä kodissa halutaan tärkeäksi koettuja esineitä pitää tallessa. Yksi tällainen syy on halu kertoa ja jakaa omia kokemuksiaan.

Paperille kirjoitetun kirjeen lopullinen hävittäminen ei ole vaikeaa. Vihtorilla tai Erkillä, jonka hallussa kirjeet ovat sittemmin jonkin aikaa olleet, olisi ollut runsaasti aikaa hävittää kirjeet.

Ehkä kirjeet ovat vain unohtuneet? Epäilen. Luulen, että jollakin tavalla kirjeet on haluttu jättää sillä tavoin saataville, että joku niitä joskus vielä lukee. Muuten kirjeiden säilyttäminen vain säilyttämisen vuoksi tuntuu oudolta.

Mitä siis tehdä? Mielestäni Vihtorin kirjoittamat ja saamat kirjeet eivät sisällä mitään loukkaavaa tai epäsovinnaista. Nuoret ihmiset kirjoittavat henkilökohtaisista tunteistaan kuten kuka tahansa nuori – tietenkin sen ajan kielellä, tyylillä ja poikkeuksellisten olosuhteiden vaikutuksen alaisena. Minulle vaarini elämä on jo niin etäistä, että luen kirjeitä kiinnostavina ja koskettavina dokumentteina vuoden 1918 tapahtumista. Nämä kirjeet ovat saaneet minut kiinnostumaan henkilöstä Vihtori Uotila ja samalla myös sukuni ja yleensä Suomen historiasta. Toisaalta; haluaisinko minä tietää jotakin omien vanhempieni aiemmista suhteista tai näyttää omille lapsilleni omia, henkilökohtaisia kirjeitäni? Ajatus tuntuu hankalalta, vaikka mitä outoa siinä on, että naimattomalla nuorella miehellä on naispuolisia kirjeenvaihtotovereita?

Ehkäpä siis tällaisten henkilökohtaisten kirjeiden kohdalla olisi hienotunteista ylittää yksi sukupolvi ainakin niiden kirjeiden kohdalta, jotka saattaisivat tuntua jotenkin kiusallisilta Vihtorin lapsista; tädeistäni ja sedistäni. Siis kirjeet pysyvät toistaiseksi ei-julkisina. Toisaalta, jos olen saanut haltuuni isoisäni kirjeet isältäni, ei minulla liene sisaruksistani, serkuistani tai tädeistäni ja sedistäni poikkeavaa oikeutta lukea näitä kirjeitä. Vaikka kirjeitä ei siis (ilmeisesti) lain mukaan saa, enkä muutenkaan tahdo niitä julkaista, olisi kaiketi kuitenkin jotenkin järjestettävä samankaltaisille asianosaisille, siis sukulaisilleni, sama mahdollisuus lukea nämä kirjeet? Miten se tulisi tehdä YKSA:n kaltaisessa digitaalisessa arkistossa? Käsittääkseni kirjeet pitäisi saada nähtäväksi, mutta ei siis julkaistavaksi.

Täytyisi siis tunnistaa kirjeitä pyytävä henkilö ja toimittaa hänelle kirjeet omaan käyttöön, ei julkaistavaksi. Ihan vielä en osaa YKSAn tekniikkaa tähän tarkoitukseen taivuttaa. Mutta onhan tietenkin sähköposti keksitty… Vai onko jollakin tähän ratkaisuun parempi ehdotus?

Aion kyllä hyödyntää kirjeenvaihtoa siten, että siteeraan kirjeitä ja käytän niiden sisältöä hyväkseni, kun koetan ymmärtää vuotta 1918 ja Vihtorista kerrottuja tarinoita. Toivottavasti onnistun siinä niin, että kukaan ei koe yksityisyyttään loukattavan. Uskon, että kirjeissään entisaikoja muisteleva, asioita pohtiva ja omissa muistikuvissani tarinointiin taipuva vaarini ei panisi pahakseen, vaikka me jälkipolvet käyttäisimme aikaamme niiden asioiden pohdintaan, joissa isoisä on ollut itse mukana. Hän tiesi, että kukin meistä tulkitsee ja ymmärtää historiaa omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. Näin Vihtori päättää vuodelle 1976 päivätyn kirjeen, joka on osoitettu Erkille ja Raijalle ja heidän lapsilleen, eli myös minulle:

”Oli mitä oli, mustaa valkoiselle kumminkin tuli. Teillä nuoremmilla on onneksi kyky arvostella ja antaa oma arvionne, joka on oikea.”

Vihtori ja vuosi 1918

Arkistointi on muiden askareiden vuoksi hidastunut. Raijan ja Erkin muistelemisen suunta ohjaa amatöörin arkistonmuodostusta, eivätkä asiat suinkaan ole edenneet projektiteollisuuden ihanteiden mukaisesti suoraviivaisesti kohti myöhempiä aikoja. Myötäilen tilanteita, Raijan ja Erkin mielialoja ja omia mielitekojani. Suunta on viime aikoina ollut kohti aikoja ennen Erkin syntymää.

Lokakuun lopulla pidettiin Erkin 90-vuotissyntymäpäivää. Silloin, kuten monesti muulloinkin Erkki muisteli oman isänsä, Vihtori Uotilan, vaiheita.

Erkin hallussa on kaksi Vihtorin vuonna 1918 omaisilleen rintamalta lähettämää kirjettä, 15 Vihtorin rintamalle ja pian sodan jälkeen Tampereelle saamaansa kirjettä silloisilta tyttöystäviltään ja tutuilta, Vihtorin suojeluskunnan jäsenkirja vuodelta 1919 ja Vihtorin veljen, Walfrid Uotilan Maatalouskalenteri vuodelta 1918. Lisäksi Erkin hallussa on kolme Vihtorin Erkille ja Raijalle ja ”heidän pikkuisilleen” (siis periaatteessa myös minulle) lähettämää kirjettä ja neljä muuta kirjettä, joista kolme on Vihtorin ja insinööri Kulhian välistä kirjeenvaihtoa. Niissä käsitellään muun muassa vuoden 1918 tapahtumia. Kahdestakymmenestäkuudesta pitkään tallessa pidetystä dokumentista vain muutama kirje ei liity suoranaisesti vuoteen 1918.

Suvun vaiheet ensimmäisen maailmansodan aikoihin tuntuvat olevan tärkeitä – ainakin sillä perusteella, että nuo edellä mainitut dokumentit on pidetty tallessa vuosikymmeniä ja jotenkin ne ovat Erkin haltuun päätyneet. Ne taitavat olla vanhimmat Raijan ja Erkin hallussa olevat kirjeet, joten digitoin ja arkistoin ne kaikki. Maatalouskalenterissa on paljon kaikkea muuta kuin maatalousasiaa. Kalenterin alkuperäinen haltija, Walfrid Uotila, kuoli jo helmikuussa 1918. Sinne ovat ilmeisesti Walfridin siskot kirjoittaneet runoja ja laulunsanoja ja muuta. Sitä en digitoi, mutta tallessa se pidetään kuitenkin. 

En tiedä, kuinka paljon Erkki oman isänsä kanssa vuoden 1918 asioista puhui nuorempana. Moneen kertaan kuulemani tarinan ydin – niin kuin minä sen ymmärrän – korostaa anteeksiantoa, sattumaa ja neuvokkuutta. Voit kuunnella sen muisteluversion, jonka Erkki minulle 90-vuotissyntympäivänsä jälkeen kertoi. Tallensin haastattelun arkistoon ryhmään ”Erkki vanhemmat”. Arkistossa on saatavilla myös Erkin erillinen, vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä esitelmä vuodelta 1993. Ne julkaisen saman tien. Vuonna 1918 kirjoitettujen ja 1970-luvulla kirjoitettujen kirjeiden julkaiseminen on kimurampi juttu. Palaan siihen myöhemmin. 

Koetan tiivistää "perintötarinan" hyvin lyhyesti.

Kevättalvella 1918 oli Häme kokonaan punaisten, tai kansanvaltuuskunnan, hallitsemaa aluetta. Vihtori ja Walfrid (Vihtorin vanhempi veli) sopivat kotonaan Hattulassa, että toinen heistä liittyisi hallituksen joukkoihin pohjoisessa. Vanhemmille ei asiasta kerrottu. Veljekset päättivät, että Walfrid jäisi kotiin vanhempiensa turvaksi. Vihtori liittyisi joukkoon, joka punaisilta joukoilta salaa kulkisi Hattulasta Keuruulle Keski-Suomeen.

Niin tehtiin, Vihtori kulki etappiasemien kautta Keuruulle, missä Vihtori sai lyhyen koulutuksen. Hämäläisistä ”pakolaisista” muodostettiin I hämäläiskomppania. Sieltä komppania - ja Vihtori sen mukana - eteni taistellen Vilppulan kautta Tampereelle.

Samaan aikaan kotona Hattulassa, helmikuun neljäntenä päivänä, punaiset - luultavasti Vihtorin karkaamisen kostoksi - murhasivat Walfrid-veljen.

Tampereella Vihtori asui jonkin aikaa serkkunsa Eino J. Leinon perheen luona. Erkin kertomuksen mukaan Vihtori oli etsinyt serkun käsiinsä Tampereen valloituksen jälkeen. Serkku oli piileksinyt koko sotakevään välttääkseen punaisten pakko-ottoja.

Kun Vihtori palasi kotiin, hän sai kuulla, että hänen sisarensa mies oli vangittuna valkoisten leirillä ja häntä uhkasi kuolemantuomio. Vihtori oli tuolloin Erkin kertomuksen mukaan suojeluskunnan palveluksessa ja hän väärensi asiakirjan, jossa väitettiin, että lanko olisi ollut ennen sotaa aktiivinen palokuntalainen. Vihtori ja Walfrid olivat kaiketi olleet ennen sotaa palokuntalaisia ja palokuntalaisia pidettiin – ehkä – suojeluskuntalaisiin verrattavina. Erkin kertoman mukaan palokuntajäsenyys riitti vankileiriltä pelastamiseen.

Sodan jälkeen Vihtori asettui vaimonsa kanssa Lopelle, jossa oli luultavasti enemmän punaisten puolella vapaaehtoisesti tai pakko-otettuina palvelleita miehiä kuin valkoisten puolella taistelleita. Hämeessä oli ollut paljon torppareita ja vasemmiston kannatus oli Lopellakin vankkaa. Jakolinjat punaisten ja valkoisten välillä eivät heti hävinneet. Erkin kertomukseen kuuluu myös Vihtorin aktiivinen kanssakäyminen sodassa punaisten puolella toimineiden kanssa. Tästä syystä vuosikymmeniä myöhemmin jotkut arvelivat Vihtorin olleen ”punainen”.

Nämä ovat tietenkin jälkipolvien tulkintoja. Isäni tulkinnat ovat hänen tulkintojaan ja minun, kolmannen polven Vihtorin tulkinnat, ovat minun tulkintojani.

Tulkintojen tueksi voi Vihtorin kirjoittamista, sodan aikaisista kirjeistä ja myöhemmästä kirjeenvaihdosta jotakin päätellä. Palaan kirjeisiin seuraavassa blogissani. 

Erkki kertoo Vihtorin vaiheista 1918