maanantai 21. syyskuuta 2015

Arkistoitua esittäytymistä


Yksi tiedekirjallisuuden suosikeistani on Erwin Goffmanin "The presentation of self in everyday life". Se käsittelee - ja nyt ovat kaikki käsitteeni varmasti päin mäntyä - esittäytymistä, sitä, millaisen kuvan itsestään julkisuuteen pyrkii antamaan. Erilaisissa yhteyksissä on tarkoituksenmukaista yrittää hallita sitä mielikuvaa, mikä muissa ihmisissä syntyy teoistamme.

Tyypillinen, tylsä akateeminen aihe. Toisaalta Goffmanin klassikko on kiinnostova tekotavaltaan ja kieleltään. Goffmann perusti väitteensä omiin havaintoihinsa, jotka hän oli kerännyt Skotlannin saaristolaisyhteisöissä. Tällainen osallistuva havainnointi on minusta aina kiinnostavampaa ja uskottavampaa kuin tutkimusaineistojen kerääminen haastattelemalla tai kyselemällä. Toinen Goffmanin kirjassa minuun vaikutuksen tekevä seikka on rohkea metaforisuus. Ihmisen toimintaa verrataan hulppeasti teatteriin ja sehän on hauskaa, riemastuttavaa ja opettavaista.

Siinäpä suurinpiirtein kaikki, mitä Goffmanista ymmärrän ja sekin vähä on tietenkin vain omaa tulkintaani ja kuten vanha akateeminen mongerrus vaatii, olen jo nyt pahoillani, että olen vetänyt kunnioitetun Goffman-vainaan mukaan tällaiseen harrastelijablogiin. Pyydän siis lukijaani jakamaan kanssani vakaumuksen, että se tosiasia, että Goffmanin kirja on hyllyssäni ja olen lukenut siitä osan, innostaa minua. Ei enempää, ei vähempää.

Olisi kiinnostavaa löytää se tutkimus, joka käsitelisi henkilökohtaista arkistointia esittäytymisen näkökulmasta. Ehkä sellainen jossakin on, en tiedä, enkä viitsi juuri nyt ryhtyä etsimäänkään.

Se olisi hauskaa siksi, koska olen viime aikoina entistä enemmän miettinyt sitä, miksi henkilökohtaista arkistoa tehdään ja mitä arkistoon tulee siirretyä? Asia tuli esille siinä yhteydessä, kun tein vuoden alkupuolella suomalaisille sukututkijoille suunnatun kyselyn. En ole vahvimmillani kyselyjen tekijänä, eivätkä kyselyt ja niiden tulokset koskaan oikein saa minua haltioitumaan. Koska olen amatööritutkija, haltioituminen on minulle tärkeää. Akateemisten pisteiden keräämiseen olen liian vanha ja oikeassa olemiseen liian moraaliton.

Kyselyssä nousi esille yksi edes jollakin tavalla uteliaisuuttani ja ihmetystä herättävä asia. Kysyin millaisia aineistoja sukututkijat arkistoonsa pitkäaikaissäilyttäisivät ja kenelle kyselyyn vastanneet noin sata sukututkijaa aineistojaan avaisivat. Vaikka suurimmalle osalle kyselyyn vastanneista henkilökohtainen arkisto avattaisiin vain lähiomaisille oman kuoleman jälkeen, jättäisi neljännes vastaajista päiväkirjansa pois henkilökohtaisesta arkistosta kokonaan pois, toinen neljännes arkistoisi päiväkirjojaan valikoiden.

Tiedän, että henkilökohtaista digitaalisen arkiston aineistot halutaan säilyttää hyvin pitkiä aikoja (kyselyni mukaan vastaajista 97 % haluaa aineistojen säilyvän vähintään 25 vuotta ja 68 % sata vuotta tai vieläkin pidempään), voisi kuvitella, että tällaiset ainutlaatuiset henkilökohtaiset aineistot kuuluisivat juuri säilytettävien aineistojen joukkoon. Arkistonmuodostajan kuoleman jälkeisten käyttäjien tarpeet ja henkisen perinnön jättäminen ovat kuitenkin tärkeimpiä motiiveja henkilökohtaisessa arkistoinnissa. Mikäpä olisi kiinnostavampaa kuin lukea jonkun toisen päiväkirjaa?

Miksi siis päiväkirjat, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia dokumentteja jäävät aika monelta henkilökohtaiseen digiarkistointiin ryhtyvältä arkistoimatta?

Ehkä syy on esittäytymisessä. Vaikka henkilökohtainen arkisto tehdään yleensä tietoisena siitä, että aineistoja tulee käyttämään erittäin rajattu yleisö ehkä vuosikausia sen jälkeen, kun itse on jo kuollut, ei päiväkirja siltikään ole itsestään selvä arkistoinnin kohde. Päiväkirjaa ei kirjoiteta arkistoitavaksi ja jonkun toisen tulkittavaksi.

Sisarellani taisi olla lukollinen päiväkirja. Vaimollani kuulemma oli päiväkirja, jonka pitäminen loppui, kun hänen veljensä ja serkkunsa olivat lukeneet sen - toisilleen ääneen. Omia teiniajan päiväkirjoja ei voi lukea tuntematta syvää häpeää ja ahdistusta.

Päiväkirja on epäilemättä kuumaa kamaa; erinomaisen viihdyttävää ja antoisaa aikalaisanalyysiä lukijoilleen. Mutta arkisto on - ja siitä kertoo se, että aika moni kitsaasti luovuttaa elämänsä tärkeimmät kirjalliset reflektiot digitaaliseen pitkäaikaissäilytykseen - osa henkilökohtiasta maineenhallintaa ja esittäytymistä.  

Erkki kirjoitti muistelmia ja kertoi sattumuksia lapsuudestaan. Mutta päiväkirjaa hän ei pitänyt. Erkki antoi periaatteellisen luvan kaiken häntä koskevan aineiston julkaisemiseen.  Raijan ja Erkin arkistossa onkin suuri osa siitä, mitä Erkki vapaa-ajallaan on kirjoittanut koko elämänsä aikana. Erkki kirjoitti aina yleisölle.

Raija sen sijaan on pitänyt päiväkirjaa vuosikausia. Kellarissa on kymmenkunta senttiä paksu ruutuvihkopino, johon on kauniilla käsialalla kirjoitettu yksityiskohtaisia ja terävänäköisiä kommentteja kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen sopinut Raijan kanssa, että niitä kirjoja ei digitoida, eikä arkistoida. Se on harmi, mutta selkeä linja. En Raijaa moiti.

Luulenpa, että omat päiväkirjanikin palavat kokossa. Oma arkistoni on juuri niin täysi ja kokonainen kuin minä siitä tahdon tehdä. Ei se muuten henkilökohtainen arkistoni olisikaan.