Tavaraa arkistossa

Tähän mennessä umpihulluin vaihe arkistoinnissa on ollut tämän syksyinen yritykseni hahmottaa sitä kokonaisuutta, mistä digitoimani asiakirjat ovat osa.

Koska harrastukseni perustuu kokeilemiseen, eli siihen, että muutan kurssiani tai aloitan uusia asioita tämän arkistointirupeaman aikana sen mukaan, mikä vaikuttaa kiinnostavalta. Ei kovin suunnitelmallista, eikä ammattimaista, mutta amatööri toimii näin. Minä toimin niin.

En aio kaikkea Vajatien irtaimistoa valokuvata ja "arkistoida", mutta tein inventaarin. En vain voinut olla laskematta ja ryhmittelemättä Vajatien tavaraa.

Kotien tavaran määrä ja niiden luokittelu ei ole pelkästään minun vinksahtanut harrastukseni. Monet muutkin ovat erinäisistä syistä kotien tavaroiden luokituksia tehneet. Yksi hauskimmista on Pekka Harnin "Object Categories". Se on muotoilijan näkemys ja visuaalisesti upea esitys tavaroiden luokituksesta. Se perustuu riemukkaaseen tulkintaan (hyöty)esineiden ja työkalujen evoluutiosta ja se päätyy esitykseen, joka tuo mieleeni opiskeluaikoina kalvoille piirretyt strukturaalisemanttiset esitykset merkitysten hierarkkiasta. Elävät olennot -> eläin - > koira -> narttu yms. jne. Harnin luokittelun puute on siinä, että se on kovin hyötykeskeinen. Vasta täydennysosassa nousevat esiin sellaiset turhakkeet, jotka taitavat olla kodin tavaramäärissä kärkisijoilla.

Toinen, ei niin hauska, mutta sitäkin merkittävämpi on Kuluttajatutkimuslaitoksen laatima kodin hyödykeluettelo, joka on julkaistu teoksessa "Mitä kohtuullinen  elämä maksaa". Siinä etusijalla on se, mitä ihminen tarvitsee tullakseen toimeen nyky-yhteiskunnassa.

Kolmas tavaroiden luokittelu löytyy tietenkin meille kaikille tutusta Finto-palvelusta: finto.fi. Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu näyttää mainiosti yksittäisten tavaroiden aseman sanojen hierarkisessa järjestyksessä. Esimerkiksi tuolit ovat osa huonekaluja ja tuoleja ovat aurinkotuolit, jakkarat, nojatuolit ja työtuolit. Kuten arvata saattaa ei edes YSA pysty antamaan aukotonta hierarkiaa. Keinutuolin asema YSA:ssa on mielestäni pulmallinen. Miksi keinutuoli on SEKÄ huonekalu -> istuin -> keinutuoli ETTÄ huonekalu -> keinutuoli?

Neljäs esineiden luokittelutapa perustuu kodeissa tehtyihin havaintoihin. Mitä ihmiset touhuavat tavaroidensa kanssa? Tällaisesta tutkimuksesta mielestäni mainio esimerkki löytyy täältä: http://msr-waypoint.com/pubs/139769/a10-kirk.pdf.

Näiden esimerkkien innostamana voin esitellä teille oman luokitteluni, josta tulee myös Raijan ja Erkin arkiston tavara-arkiston luokittelujärjestelmä.

Luettelon tekeminen oli hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Ei ole ollenkaan helppoa päättää, mikä on yksi tavara ja mitkä sellaisia tavaroita, joita tällaiseen luetteloon huvittaa laskea mukaan. Esimerkiksi valokuvia en ottanut mukaan yksittäisinä esineinä, mukana ovat vain valokuva-albumit. Koska kuvat ovat tärkeimpiä arkistoitavia kodin objekteja, laskin kyllä huvikseni Vajatieltä löytämäni valokuvat ja päädyin lukuun 4907. Voihan luku muutamalla satasella heittää, mutta tuskin tuhansilla.

Hankalaa rajanvetoa oli muun muassa siinä, kun kertakäyttöastiaa käytetään pysyvänä (Flora-rasia pakastinmarja-astiana) tai kun Aku Ankkoja on pidetty tallessa nelisenkymmentä vuotta. Minä laskin Aku-Ankat mukaan, mutta Länsi-Savot jäivät laskematta. Tiskatut ja seuraavaa satoa odottavat Flora-rasiat ovat mukana. Laatikoiden pikkuesineet ovat sinne päin ja mummon vaatekaapille en mennyt.

Arkistossa on nyt kolmisenstaa digitoitua asiakirjaa, joista valokuvia parisataa. Kovin paljon pidemmälle en mene. Esineistä saa luvan riittää huoneiden panoraamakuvat ja muutama näyte ja Raijan muistelu.  

Joka tapauksessa Raijan ja Erkin kodissa on paljon sellaista tavaraa, jotka liittyvät heidän pitkän elämänsä eri vaiheisiin. Kyseessä ei ole vain vanhusten - tai nyt - vanhuksen koti vaan koti, josta ei ole muutettu neljäänkymmeneen vuoteen minnekään, joten siellä on tallessa paljon sellaista tavaraa, jolla ei tässä elämänvaiheessa ole mitään ilmeistä käyttötarkoitusta.

Pelkäänpä pahoin, että kotien tavaran arvo on rahassa mitattuna melko vaatimaton. Koti on arkisto: aika suuri osa esineistöstä on poistettu aktiivisesta käytöstä. Tavaroilla on melkoinen merkitys muistamisessa ja oman elämän sepittämisessä. Ei koti digitoimalla kertaannu, mutta ehkä siitä saa päästettyä helpommin irti, kun tietää, mistä luopuu?

Tuoli

Raijan ja Erkin arkistoa on muodostettu kolmisen vuotta. Arkiston tekeminen aloitettiin valokuvista. Vähitellen mukaan otettiin kirjeitä, todistuksia,  ja muita kirjoitettuja, pitkään kodissa säilytettyjä objekteja.

Koko touhu on hieman vaikeasti selitettävää, mutta ehkä tätä pitkään jatkunutta aktiviteettia selittää se, että on hauskaa keskustella ja kertoa asioista, joita nämä objektit herättävät arkistonmuodostajassa ja minussa.

Kaikki nämä tallennettavat valokuvat ja muut ovat kulttuurin saavutuksia, jotka on otettu osaksi kodin piiriä. Kotiin, ainakin minun vanhempieni kotiin, kuuluu tai kuului, hallinta. Kodin piiriin kuului yksiä asioita ja sen ulkopuolelle jotakin muuta. Hallinnan ja hallinnon perusoperaatio on valinta, joka on vallan perusta. Kodin järjestys ja asioidenhallinta ovat ihmiseksi kasvamisen peruskokemuksia.

Se, mitä kodissa on, ja se, mitä pidetään kodin ulkopuolella, ovat asioita, jotka määrittävät sitä, mikä tuntuu kotoisalta ja arvokkaalta. Toisaalta ulkopuolinen on vierasta ja outoa - niin - tai houkuttavaa, mutta kuitenkin toista. Näin suoraviivaista ihmisen arvonmuodostus ei tietenkään ole, mutta jotakin merkitystä sillä, millaisille objekteille ihminen lapsuudessaan altistuu, saattaa hyvinkin olla.

Tavarat ympärillämme eivät vain ole, vaan ne myös vaikuttvat meihin. Monet meistä tekevät työtä, joka ei tuota mitään käsinkosketeltavaa. Työn tulos kuitenkin muutetaan toisinaan näkyväksi ja siirrettäväksi ja uskon, että juuri nämä kosketeltvat, nähtävät tai kuultavat -ja siirrettävät -  ovat niitä asioita, joihin voimme oman vakaumuksemme siitä, mitä olemme, perustaa,

Minulle Raijan ja Erkin arkisto on kokoelma objekteja ja Raijan ja Erkin omia kertomuksia niistä. Vankinta arkiston antia ovat objektit, mutta niillä ei sinänsä ole mielekkyyttä ilman tarinaa ja tulkintaa. Varsinainen huvi syntyy siitä, että arkiston objekteja, tulkintoja ja tulkintojen tulkintoja voidaan asettaa rinnakkain, vastakkain, limittäin, peräkkäin ja niin edelleem.

Siksi haluan mainita arkiston uutuuden. Se on tuoli.

Otin urakakseni joskus syksyllä Raijan lapsuutta dokumentoivan kirjan "Pienokaisesta kansalaiseksi" digitoinnin. Hieno teos, muuten. Se on vuodelta 1914, mutta se on kulkeutunut Alma ja Juho Lavikaiselle kymmenisen vuotta myöhemmin, kun he saivat esikoisensa ja ainoikaisensa, äitini, Raija Lavikaisen.

Tässä lapsen kehityksen kuvaamista varten tarkoitetussa "työkirjassa" tai vuorovaikutteisessa hybriditeoksessa on yhdeksän kuvaa Raijasta. (Kirjasta oman bloginsa joskus myöhemmin.)

Yhdessä kuvassa on yksivuotias Raija, joka nojaa tuoliin. Tuoli on tuttu, koska se on edelleen Raijan kodin kirjastohuoneessa Vajatiellä. Tuoli näyttää kuvassa jo tuolloin, 90 vuotta sitten hieman kuluneelta. Mistä tuoli on peräisin? Miksi tuoli on edelleen tallessa?

Kuunnelkaa Raijan omat muistot tuolista. Lyhyesti: tuoli lienee Raijalla hyvin tärkeän enon, Juhani Petäjän tekemä. Ehkä opettajaseminaarin oppilastyönä tai joskus sen jälkeen? Ehkä tuoli on tehty Emolan koululla Mikkelissä, missä Juhani-eno (joka muuten on syntynyt 6.3. kuten minäkin) oli opettajana? Joka tapauksessa tuoli voi olla hyvinkin satavuotias, se on näyte käytännöllisestä kansakoulustamme ja se on esimerkki siitä, että digitaaliseen perhearkistoon, jonka varsinainen merkitys minun mielestäni on tuottaa uskottavia kertomuksia, pitää kuulua myös jälkiä kolmiulotteisista kodissä säilytetyistä objekteista.

Miten ne arkistoidaan? Siitä myöhemmin.

Petäjäveden aitat

Löysin eräänä iltana Raijan opettajaseminaarin opinnäytetyön vanhojen valokuva-albumeiden välistä. Tosin en ole varma, mikä löydökseni tarkka nimi ja merkitys kansakoulunopettajan koulutuksessa oli 1940-luvulla, mutta Raijan puheiden perusteella uskon, että opinnäytetyö on sana, joka antaa käsityksen siitä, millaisesta dokumentista on kyse.

Raijan opinnäyetyö käsittelee Petäjäveden aittoja. Se on kirjoitettu käsin ja siinä on paljon piirroksia. Se muistuttaa enemmän vihkoa kuin kirjaa. Luin vihkon yhdessä Raijan kanssa noin vartissa. Se oli hauskaa. Raijan tekemät piirrokset ovat kauniita. Käsiala on oudon huolimatonta, mutta teksti on kiinnostavaa ja oli kiva yhdessä Raijan kanssa yrittää saada selvää yksittäisistä sanoista.

Miksi Raija teki tällaisen opinnäytetyön ja miten ihmeessä Petäjäveden aitoista tehty tutkielma millään tavalla valmisti nuorta opettajaseminaarilaista kansakoulunopettajan työhön?

Raija ei ihan tarkasti muista, miksi juuri tämä aihe valikoitui hänelle. Ilmeisesti Raija kyllä halusi tehdä sellaisen työn, jossa hän sattoi hyödyntää taiteellista lahjakkuuttaan. Ehkä kuvaamataidonopettaja on häntä rohkaissut tällaiseen aiheeseen tarttumaan. Epäilemättä työ on tehty kesäloman aikaan ja koska loma on vietetty kotona Petäjävedellä, on tällainen kotiseutuun liittyvä työ sopinut hyvin lomasuunnitelmiin. Onkohan Petäjävedellä kesälomiaan paljon viettäneiden serkkujen, varsinkin arkkitehdiksi opiskelevan Keijo-serkun esimerkki innostanut työhön?

Raija muistaa polkupyöräilleensä näihin kohteisiin, joista hän on piirrokset tehnyt. Piirrokset ovat työn  parasta antia. Teksti on ilmeisesti kirjoitettu melkoisella kiireellä.  On varmaan tullut lykättyä kirjoittamisen aloittamista ja sitten onkin alkanut aika loppua. Näinhän käy tuhansille opinnäytetyön tekijöille kaikkialla Suomessa vieläkin joka vuosi.  

Miten tällainen aihe liittyy kansakoulunopettajan työhön? Tähän varmasti osaa joku asiaan perehtynyt vastata paremmin. Minä vain arvailen. Kansakoulunopettajalta taidettiin odottaa noihin aikoihin muutakin kuin opetussuunnitelman tavoitteiden tehokasta toteuttamista. Opettajilta odotettiin kaiketi jonkinasteista yhteiskunnallista vaikuttamista. Opettajia koulutettiin nuorisotyöhön, työtodistuksissa on maininta käytöksestä ja koko ajan henki on kai ollut sellainen, että opettajalta odotettiin kotiseudun kulttuurin tuntemista ja kotiseutuhengen edistämistä. Kansakoulun alkuperäiseen ideaan taitaa liittyä myös painotus käytännöllisyyteen, joten aihe, jossa käsitellään paikalliskulttuuriin liittyvää kädentaitoa, ei ehkä sittenkään ole ihan outo.

Ja sitäpaitsi. Entä sitten? Eikö opinnäytetyön varsinainen tarkoitus ole kuitenkin siinä, että oppari kirjoitetaan. Harva niitä lukee.  Moderni opiskelu on standartoitua, yhdenmukaista, mitattavaa, suunniteltua ja pitkäjänteistä. Kun kerran on tiettyihin opiskelun käytäntöihin päädytty, ei niitä niin vain muuteta. Systeemi ei toimi, jos kansakoulunopettajat eivät ole vaihdettavissa keskenään. Niinpä jokainen kansakoulunopettaja käy läpi samanlaisen koulutuksen, johon kuuluu myös opinnäytetyön laatiminen. Vaikka sillä olisi vain hento yhteys siihen, mitä luokkahuoneessa täytyy tehdä, kun työt opiskelun jälkeen alkavat. Raijan ystävälleen kirjoittaman 80-vuotispuheen perusteella vaikuttaa siltä, että seminaarin opit eivät muutenkaan ensimmäisessä työpaikassa kovin pitkälle kantaneet.

Oma kokemukseni opiskelijana ja opettajana on harmi kyllä aika sama. Graduni ”Klassifikation der Texte und ihre didaktische Relevanz in einigen finnischen Deutschlehrbuechern” on tehty vain siksi, että pääsisin pois yliopistosta ja saisin maisteritutkinnon. Teosta ei ole koskaan kukaan lukenut, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä minkään tekemiseni kanssa milloinkaan. Sama pätee väitöskirjaani. Niissä ei ole edes kauniita kuvia, niinkuin Raijan aittateoksessa on. 

Kotiarkistojen perusaineistoon kuuluu opinnäytetyö. Ne ovat melkoinen omituisuus kulttuurissamme. Kirja, jota kukaan ei lue, mutta joka on kirjoitettava. No, valmentaahan se bloggaamiseen. Lukemattomien kirjoitusten maa.

Petäjäveden aitat arkistossa

Arkiston numerus clausus

Minulla on outo viehtymys numeroihin. Lasken mielelläni kaikenlaista. Suosikkisanaluokkani on numeraali. Toisaalta en ole koskaan ollut kummoinen numeroiden kanssa operoinnissa, mutta on jotenkin rauhoittavaa laskea. Siihen ei liity mitään erityistä arvoarvostelmaa tai muuta ylevää. On vain mukava laskea. Minusta tuntuu, että Roope Ankkakin laskee rahoja vain laskemisen riemusta.

Raijan ja Erkin arkistossa minua on koko ajan kiehtonut ajatus siitä, kuinka paljon arkistoitavaa on ja kuinka paljon tulee arkistoitua. Kun aloitimme arkistoinnin, oli johtoajatuksena digitoida ja arkistoida aluksi valokuvia. Aloitimme vanhimmista valokuva-albumeista ja silloin ensimmäisten albumien kohdalla valitsin tallennettavaksi noin neljänneksen valokuvista. Tavoitteenani oli tehdä Raijan ja Erkin arkistoa vuoteen 1973 asti. Arvelin, että valokuvia tulisi siten arkistoon noin 300.

Tällä hetkellä arkistossa on 203 valokuvaa ja olen Jämsässä. Ennuste saattaa siis osua aika lähelle, kun pian saavun vuoteen 1973 ja Mikkeliin.

Tein viikolla arvion Raijan ja Erkin hallussa olevista kaikista esineistä. Myös valokuvista. Arvioin, että Raijalla ja Erkillä on yhteensä noin 5000 valokuvaa albumeissa ja dia-laatikoissa. Tasaisella vauhdilla on kuvamäärä karttunut 55,5 kuvalla vuodessa. Toisaalta Raijan ja Erkin oma kuvaaminen alkoi 1950-luvun alussa ja aikaisempia kuvia on vain jokunen sata. Ehkäpä kuvia on karttunut noin sadan kuvan vuosivauhdilla kameran hankkimisen jälkeen. Jos näitä myöhemmin otettuja kuvia arkistoisin samaan 25 % tahtiin, kuin skannasin ensimmäisiä albumeja, olisi arkisto lopulta laajuudeltaan noin 1000 tiedostoa. Näin ei tule käymään. Ensinnäkin siksi, että aion tehdä arkiston vain noin neljän vuosikymmennen osalta, jolloin kuvia lienee kertynyt noin 2000. Niistä valitsen 1960-luvulta ja 1970-luvun alusta niukemmin, kuin aiemmista. Päädyn ehkä noin 300 kuvaan.

Onkohan se vähän vai paljon?

Tarkistin omat henkilökohtaiset kansioni tietokoneestani, Googlen Drivestä ja kännykän kuvakansiosta. Sain 2067 tiedostoa. Onko se vähän vai paljon ihmisen elämästä 50 vuoden ajalta tiedostoina?

Minulla on edelleen kesken sukututkijoille tekemäni kyselyn raportin kirjoittaminen. Siinä pyysin sukututkijoita arvioimaan henkilökohtaisen arkistonsa laajuutta tiedostojen määrällä mitattuna, kun arkisto on laajimmillaan. Noin kolmannes vastaajista arvioi, että arkistossa olisi laajimmillaan yli 5000 tiedostoa. Jos minä elän satavuotiaaksi ja tiedostojen määrä karttuu nykyistä vauhtia, pääsen varmasti viiteentonniin. Se on aika paljon.

Toisaalta, jos arkistoon ei tule kaikkia vaan vain jollakin tavalla seulotut tiedostot, ovat sukututkijoiden henkilökohtaiset arkistot todella laajoja.  Jos arkistoon kelpuutettaisiin tuo edellä mainitsemani 25% "kaikesta", olisi lähtöluku siis 20.000. Se on minusta paljon näin digiaikanakin.

Jotkut varmaan valokuvaavat aika paljon, kirjoittavat paljon ja säilyttävät paljon. Luultavasti ihmisillä on eri määrä asiaa. Mutta jokaisen ihmisen asioilla on rajoitettu lukumäärä - numerus clausus.

Arkistoitua esittäytymistä

Yksi tiedekirjallisuuden suosikeistani on Erwin Goffmanin "The presentation of self in everyday life". Se käsittelee - ja nyt ovat kaikki käsitteeni varmasti päin mäntyä - esittäytymistä, sitä, millaisen kuvan itsestään julkisuuteen pyrkii antamaan. Erilaisissa yhteyksissä on tarkoituksenmukaista yrittää hallita sitä mielikuvaa, mikä muissa ihmisissä syntyy teoistamme.

Tyypillinen, tylsä akateeminen aihe. Toisaalta Goffmanin klassikko on kiinnostova tekotavaltaan ja kieleltään. Goffmann perusti väitteensä omiin havaintoihinsa, jotka hän oli kerännyt Skotlannin saaristolaisyhteisöissä. Tällainen osallistuva havainnointi on minusta aina kiinnostavampaa ja uskottavampaa kuin tutkimusaineistojen kerääminen haastattelemalla tai kyselemällä. Toinen Goffmanin kirjassa minuun vaikutuksen tekevä seikka on rohkea metaforisuus. Ihmisen toimintaa verrataan hulppeasti teatteriin ja sehän on hauskaa, riemastuttavaa ja opettavaista.

Siinäpä suurinpiirtein kaikki, mitä Goffmanista ymmärrän ja sekin vähä on tietenkin vain omaa tulkintaani ja kuten vanha akateeminen mongerrus vaatii, olen jo nyt pahoillani, että olen vetänyt kunnioitetun Goffman-vainaan mukaan tällaiseen harrastelijablogiin. Pyydän siis lukijaani jakamaan kanssani vakaumuksen, että se tosiasia, että Goffmanin kirja on hyllyssäni ja olen lukenut siitä osan, innostaa minua. Ei enempää, ei vähempää.

Olisi kiinnostavaa löytää se tutkimus, joka käsitelisi henkilökohtaista arkistointia esittäytymisen näkökulmasta. Ehkä sellainen jossakin on, en tiedä, enkä viitsi juuri nyt ryhtyä etsimäänkään.

Se olisi hauskaa siksi, koska olen viime aikoina entistä enemmän miettinyt sitä, miksi henkilökohtaista arkistoa tehdään ja mitä arkistoon tulee siirretyä? Asia tuli esille siinä yhteydessä, kun tein vuoden alkupuolella suomalaisille sukututkijoille suunnatun kyselyn. En ole vahvimmillani kyselyjen tekijänä, eivätkä kyselyt ja niiden tulokset koskaan oikein saa minua haltioitumaan. Koska olen amatööritutkija, haltioituminen on minulle tärkeää. Akateemisten pisteiden keräämiseen olen liian vanha ja oikeassa olemiseen liian moraaliton.

Kyselyssä nousi esille yksi edes jollakin tavalla uteliaisuuttani ja ihmetystä herättävä asia. Kysyin millaisia aineistoja sukututkijat arkistoonsa pitkäaikaissäilyttäisivät ja kenelle kyselyyn vastanneet noin sata sukututkijaa aineistojaan avaisivat. Vaikka suurimmalle osalle kyselyyn vastanneista henkilökohtainen arkisto avattaisiin vain lähiomaisille oman kuoleman jälkeen, jättäisi neljännes vastaajista päiväkirjansa pois henkilökohtaisesta arkistosta kokonaan pois, toinen neljännes arkistoisi päiväkirjojaan valikoiden.

Tiedän, että henkilökohtaista digitaalisen arkiston aineistot halutaan säilyttää hyvin pitkiä aikoja (kyselyni mukaan vastaajista 97 % haluaa aineistojen säilyvän vähintään 25 vuotta ja 68 % sata vuotta tai vieläkin pidempään), voisi kuvitella, että tällaiset ainutlaatuiset henkilökohtaiset aineistot kuuluisivat juuri säilytettävien aineistojen joukkoon. Arkistonmuodostajan kuoleman jälkeisten käyttäjien tarpeet ja henkisen perinnön jättäminen ovat kuitenkin tärkeimpiä motiiveja henkilökohtaisessa arkistoinnissa. Mikäpä olisi kiinnostavampaa kuin lukea jonkun toisen päiväkirjaa?

Miksi siis päiväkirjat, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia dokumentteja jäävät aika monelta henkilökohtaiseen digiarkistointiin ryhtyvältä arkistoimatta?

Ehkä syy on esittäytymisessä. Vaikka henkilökohtainen arkisto tehdään yleensä tietoisena siitä, että aineistoja tulee käyttämään erittäin rajattu yleisö ehkä vuosikausia sen jälkeen, kun itse on jo kuollut, ei päiväkirja siltikään ole itsestään selvä arkistoinnin kohde. Päiväkirjaa ei kirjoiteta arkistoitavaksi ja jonkun toisen tulkittavaksi.

Sisarellani taisi olla lukollinen päiväkirja. Vaimollani kuulemma oli päiväkirja, jonka pitäminen loppui, kun hänen veljensä ja serkkunsa olivat lukeneet sen - toisilleen ääneen. Omia teiniajan päiväkirjoja ei voi lukea tuntematta syvää häpeää ja ahdistusta.

Päiväkirja on epäilemättä kuumaa kamaa; erinomaisen viihdyttävää ja antoisaa aikalaisanalyysiä lukijoilleen. Mutta arkisto on - ja siitä kertoo se, että aika moni kitsaasti luovuttaa elämänsä tärkeimmät kirjalliset reflektiot digitaaliseen pitkäaikaissäilytykseen - osa henkilökohtiasta maineenhallintaa ja esittäytymistä.  

Erkki kirjoitti muistelmia ja kertoi sattumuksia lapsuudestaan. Mutta päiväkirjaa hän ei pitänyt. Erkki antoi periaatteellisen luvan kaiken häntä koskevan aineiston julkaisemiseen.  Raijan ja Erkin arkistossa onkin suuri osa siitä, mitä Erkki vapaa-ajallaan on kirjoittanut koko elämänsä aikana. Erkki kirjoitti aina yleisölle.

Raija sen sijaan on pitänyt päiväkirjaa vuosikausia. Kellarissa on kymmenkunta senttiä paksu ruutuvihkopino, johon on kauniilla käsialalla kirjoitettu yksityiskohtaisia ja terävänäköisiä kommentteja kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen sopinut Raijan kanssa, että niitä kirjoja ei digitoida, eikä arkistoida. Se on harmi, mutta selkeä linja. En Raijaa moiti.

Luulenpa, että omat päiväkirjanikin palavat kokossa. Oma arkistoni on juuri niin täysi ja kokonainen kuin minä siitä tahdon tehdä. Ei se muuten henkilökohtainen arkistoni olisikaan.

Kirjoitustaidon lyhyt historia

Viime viikonlopulla tuli puheeksi Raijan ja Erkin isovanhemmat, kun koetin kopioida Erkin koneella olevia sukututkimustietoja arkistoa varten. Mietittiin, mitkä mahtaisivat olla vanhimpia kirjallisia tuotoksia, mitä kodista löytyy.

Anna Sofia Petelius. Syntynyt 1859 Savonrannalla ja kuollut 1931 Petäjävedellä. Tämä kuva on otettu vuonna 1929.

Vihtori-vaarin kirjeet vuodelta 1918 eivät ole vielä ihan satavuotiaita. Mietittiin, voisiko vanhempia kirjeitä tai muuta sellaista edes olla missään? Raija muisti, että hänen isoäitinsä ei ainakaan osannut kirjoittaa. Lukutaitoinen hän toki oli, mutta ei kirjoitustaitoinen. Voi olla, että samasta polvesta muutama muukin saattoi olla kirjoitustaidottomia. Raija ja Erkki eivät muistaneet muiden kirjoitustaitoa.

Ajatellaanpa asiaa yleisemmällä tasolla ja turvaudutaan tilastoihin.

Kirjoittaminen ei 1800-luvulla ollut mikään tavanomainen ja laajassa käytössä ollut teknologia. Suomen tilastollisessa vuosikirjassa vuodelta 1903 on arvio suomalaisten luku- ja kirjoitustaidosta vuosilta 1880, 1890 ja 1900. Sen mukaan suomenkielisistä oli vuonna 1880 kirjoitustaitoisia noin 10 % väestöstä, vuonna 1890 noin 18 % ja vuonna 1900 noin 37 %.

Koska kirjoitustaito on epäilemättä levinnyt samaan tahtiin kansakoululaitoksen yleistymisen kanssa, voi olla, että Raijan ja Erkin isovanhemmista joku muukin on jäänyt kirjoitustaidottomaksi, ellei ole sattunut pääsemaan kirjoitusoppiin maamme ensimmäisissä kansakouluissa tai ellei ole omatoimisesti taitoa hankkinut.

Raijan isoäiti Anna Sofia syntyi vuonna 1859 Savonrannalla. Itä-Suomessa oltiin aktiivisia kansakoulujen perustamisessa ja esimrkiksi Rantasalmella perustettiin kansakoulu 1872. En ole ottanut selvää siitä, oliko Savonrannalla kansakoulua 1860- tai 1870-luvuilla. Sekään ei vielä tarkoita sitä, että kansakouluun olisi laitettu tyttöjä. Tuskinpa pitäjän ensimmäiseen kansakouluun kaikkia ei-vielä-kirjoittamaan oppineita laitettiin.  

Tähän uuteen teknologiaan, kirjoittamiseen, ei suhtauduttu pelkästään innostuneesti. Kirjoittamisen oppiminen vaatii enemmän ja pitempiaikaista opiskelua kuin pelkkä lukeminen. Jos ilman kirjoittamistakin on selvitty siihen asti, miksi investoida sellaiseen taitoon, jonka välittömät hyödyt  maaseudulla eivät ole ihan selviä ja riidattomia? Kansakoulujen rakentaminen ja opettajien palkkaaminen oli sitä paitsi kallistakin.

Kokonaisten ikäluokkien harjaannuttaminen kirjoittajiksi oli valtava teknologinen ja sivistyksellinen projekti. Paljon isompi asia kuin siirtyminen analogisista TV-lähetyksistä digitaalisiin tai SOTE-uudistus -jaa, siitä en sentään ole ihan varma...

Varmaa on se, että Anna sofia ei ainakaan tähän teknologiaharppaukseen päässyt mukaan. Eikä hän ollut ikäluokassaan harvinainen poikkeus.

Seuraava sukupolvi, isovanhempani, olivat sen sijaan tämän teknologisen murroksen ensimmäinen "nörttiporukka" -kirjoitustaitoisten suomalaisten ensimmäinen sukupolvi. He käyttivät kynää paljon ja monipuolisesti. Anna Sofian tytär, isoäitini, kansakoulunopettaja Alma Lavikainen hankki elantonsa kansakoululaitoksessa. Isoisäni Juho Lavikainen kävi metsäkoulun ja isäni äiti kävi kansanopiston. Eniten - ainakin toistaiseksi - on kirjoituksia jäänyt kuitenkin Vihtorilta, joka ei kansakoulun lisäksi tainnut muita kouluja käydä.

Henkilökohtainen arkistointi on tullut mahdolliseksi ja ehkä siihen kohdistuu enemmän tarpeitakin kirjoitustaidon ja muiden, myöhemmin tapahtuneiden teknologisten harppauksien vuoksi. Elämästä on tullut niin paljon materiaalisempaa, koska meidät pantiin  kirjoittamaan. Arkistoimalla materiaa jalostetaan.



Lähteitä

KANSAKOULULAITOKSEN PERUSTAMINEN 1800-
LUVUN PUOLIVÄLISTÄ 1900-LUVUN LOPPUUN
Tero Parkkosen pro gradu -tutkielma.

Suomen tilastollinen vuosikirja vuodelta 1903

Laura Stark
Maalaisrahvaan kirjoitusmotivaatio ja asenteet kirjoitustaitoa kohtaan 1840–1890-luvun Suomessa

Arkistojen portti. Kansakoulut.

Kansainvälisyyttä

Raijaa ja Erkkiä ei voi pitää kansainvälisinä siinä merkityksessä kuin ymmärrämme kansainvälisyyden 2010-luvulla. Ulkomaisille vaikutuksille molemmat ovat altistuneet nuoruudessaan vain vähän, ellei sitten kansainvälistymisenä pidetä maailmansotaa.

Oppikouluaikoina kansainvälistymisestä kertovat Raijan teini-ikäisenä kirjoittamat muutamat saksankieliset ilmaukset valokuva-albumeissa. Saksa oli valtakieli 1930-luvun ja sodanaikaisissa suomalaisoppikouluissa ja hyvän aikaa sodan jälkeenkin. Kouluaikojen saksalla ja ruotsilla ei ole ollut Raijan ja Erkin myöhemmissä vaiheissa juuri käyttöä.

Kouluissa Raija ja Erkki eivät käytännön kielitaitoa oppineet. Erkin saavutukset kielissä lukioaikoina eivät viittaa merkittävään käytännön osaamisen saavuttamiseen. Erkin ulkomaille suuntautuneet kuoromatkat olivat ryhmämatkoja, samoin kuin Raijan ja Erkin yhteinen konferenssimatka Kööpenhaminaan 1950 ja 1960 lukujen taitteessa. Kyseessä oli pohjoismainen maanmittaustapahtuma, jonne suomalaiset maanmittarit puolisoineen menivät vuokraamallaan matkustajalaivalla. Koko ammattikunta yhdessä laivassa.

Raijan ja Erkin ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka. Tilausajolaivassa kaikki Suomen maanmittarit puolisoineen. Matkanteossa on aistittavissa aitoa hilpeyttä. 

Elämä ja työskentely sellaisilla paikkakunnilla kuin Kuusamo, Puolanka, Jämsä, Ikaalinen ja Mikkeli eivät kylmän sodan jäädyttämässä maailmassa kovin paljoa kansainvälisyyttä edellyttäneet. Siksi onkin merkillistä, että Raija ja Erkki investoivat innokkaasti meidän lasten kansainvälistymiseen.

Suuri tapahtuma oli veljeni Jarmon lähettäminen Yhdysvaltoihin vuodeksi vuonna 1971. Vaihdossa meille Jämsään tuli Palmer van Beest Chicagosta. Elettiin kaikin puolin jännittäviä aikoja. Palmerin jälkeen meillä vieraili vielä moni vaihto-oppilas ja sisareni ja minäkin olimme ICYE-vaihto-oppilaina. Tällainen perhekansainvälistyminen on sittemmin marginalisoitunut muiden kansainvälistymisen muotojen myötä.

Harva enää hakeutuu kansalaisopistoon opettelemaan englannin alkeita, kun perheeseen on tulossa amerikkalainen vaihto-oppilas vuodeksi. Raija teki  niin Jämsässä. Häntä muuten opetti sama opettaja kuin myöhemmin tyttäriäni Mikkelin päämajakoulussa. Opetuksesta huolimatta en koskaan ole kuullut Raijan tai Erkin sanovan mitään yli yhden sanan mittaista ilmausta millään vieraalla kielellä. Onneksi Palmer oppi suomea niinkuin kaikki muutkin vaihto-oppilaamme.

Eräällä sunnuntaipäiväkahvilla juttelimme ulkomanmatkoista. Raija oli tosiaan jo hyvän matkaa yli kolmekymppinen ensi kertaa ulkomaille matkustaessaan. Oulusta Raija ja Erkki tekivät joitakin matkoja Ruotsiin Uumajaan. Kööpenhaminan reissun lisäksi he tekivät ystäviensä kanssa vuonna 1962 telttailumatkan Ruotsiin ja Tanskaan asti. Satoi kuulemma koko ajan.

Matkoista on jäänyt mieleen jännittävät rajanylitykset ja salakuljetus. Erkki oli jo kuororeissuiltaan salakuljettanut frakkinsa vuorien välissä Raijalle sukkahousuja 1950-luvun alussa. Ruotsin matkalta oli maahan tuotu luvatta radio. Erkki on dokumentoinut muistemissaan myös sen rajanylityksen, jolloin tullimies ja hiihtäjäsankari Eero Mäntyranta oli viittelöinyt rajalla Ruotsista palaaville Raijalle ja Erkille. Olivat vilkuttaneet takaisin ja hymyilleet tuolle aikansa julkkikselle. Oulussa odottivat poliisit ja purkivat koko lastin asemalla. Olisi pitänyt tullissa pysähtyä. Sillä kertaa ei lastissa ollut mitään laitonta. Suomi oli pitkään sotien jälkeen hyvin suljettu ja säännöstelty maa.

Raijan tallentamien lehtileikkeiden joukosta löytyneet lehtijutut vaihto-opilaista kuvaavat hellyyttävästi kansainvälistymisen tilaa puolisen vuosisataa sitten. Tuolloin massaturismi etelään oli vasta nupullaan, eikä Suomessa käytännössä ollut juuri maahanmuuttajia. Ulkomaalainen oli uutinen ja nähtävyys maaseutukauppalassa ja vielä jokunen vuosi myöhemmin maaseutukaupungissakin.

Uutisen aihe: amerikkalainen Jämsässä. Raijan ja Erkin arkiston lehtileike. Päiväys harmittavasti puuttuu. Lehtileike saatavilla Raijan ja Erkin arkistosta. 

Erkin kilowattilokikirja

Erkki on innokas numeroiden kirjaaja. Diplomi-insinöörin mieliharrastus on laskentataulukoiden kanssa puuhaaminen. Erityisen kiinnostavana pidän Erkin kauan jatkunutta tilastointia talonsa sähkönkulutuksesta.

Mikkelin Vajatien talo oli valmistuessaan 1966  nykyaikainen. Talo lämmitettiin suoralla sähköllä. Talon sähkökaappi on mahtavan kokoinen. Talon ensimmäisillä omistajilla ja rakennuttajalla oli jokin erityinen suhde paikalliseen sähkölaitokseen ja talo toimi koetalona, jonka sähkönkulutusta seurattiin tarkasti.

Sähkön ja sittemmin muun energian kulutuksen kehitystä Erkki on seurannut omin konstein aina vuoden 2014 loppupuolelle asti. Siihen asti, kunnes sähköyhtiö siirtyi etälukuun. Oikeastaan etälukuun siirtyminen oli aika surullista, koska samalla katkesi Erkin vuosikymmeniä jatkunut energiankulutuksen seuranta. Erkki ei enää itse voi lukea vanhoja mittareita ja päivittää laskentataulukkoaan. Viimeksi Erkki päivitti taulukkoaan elokuussa 2014.

Taulukossa on yli 1300 riviä ja moninkertainen määrä soluja. Siihen on kirjattu vuodesta 1967 vuoteen 1973 ja edelleen vuodesta 1980 alkaen talon sähkötaulusta kuukausittain sähkön kokonaiskulutus kilowattitunteina, sähkön yö- ja päiväkulutus sekä sähkön käyttö lämmitykseen, veden lämmitykseen ja muuhun kulutukseen. Vuodesta 1974 vuoteen 1979 taulukossa on vain vastaavat tiedot vuositasolla.  Kuukausitason tiedot alkavat uudelleen vuonna 1980.   Erkki on lisännyt 1980-luvulla  taulukkoon tietoja tilaamistaan öljymääristä ja 1990-luvulla monia muitakin talouteen liittyviä tietoja. Ensimmäisen tietokoneensa (IBM PS/1) Erkki hankki 1990-luvun alkupuolella, joten laskentataulukkoharrastus on alkanut aikaisintaan noihin aikoihin.

Näyte Erkin kilowattilokikirjasta. Erkin tekemä yhteenveto vuosikulutuksista vuodesta 1967 vuoteen 2013. Ensimmäisessä sarakkeessa on vuoden päiväsähkökulutus, toisessa yösähkökulutus ja kolmannessa koko kulutus, Neljännestä sarakkeesta oikealle on kirjattu sähkön kulutus lämmitykseen, veteen ja muuhun. Viidennessä sarakkeessa on energiaan käytetty raha ja yhden kilowattitunnin hinta.Taulukossa on monia erilaisia yhteenvetoja kuukausitietojen lisäksi.

Taulukko on kiinnostava ja arvokas tiedonlähde. Se on kuin kotitalouden DNA. Näistä sähkönkulutustiedoista voi lukea monia asioita varsinkin kun ne suhteutetaan muihin Raijan ja Erkin elämän tapahtumiin. Erkki on selittänyt taulukoissa kaikki tärkeimmät energiakulutukseen vaikuttvat tekniset muutokset, kuten remontit, varaavan takan, öljykaminan ja ilmalämpöpumpun hankinnan. Lisäksi sähkönkulutuksen muutoksia on kiinnostava arvioida suihteessa vaikkapa maailmanpolitiikkaan, esimerkiksi öljykriisin aikana Erkki onnistui kuristamaan energiankulutusta merkittävästi. Muistan hämärästi ohjeet suihkunkäytöstä ja maltilliseksi säädetyn huonelämmön. Energiankulutus kertoo myös perheen elämässä ja elämänkaaressa tapahtuneista muutoksista. Kun Raija ja Erkki olivat ensimmäisen vuotensa ilman lapsia minun vaihto-oppilasvuotenani 1981-1982, on energiankulutus pohjalukemissa. Taulukkoa voi lukea myös ilmastotilastona. Energian kulutukseen ovat vaikuttaneet poikkeuksellisen lämpimät tai kylmät talvet.

Laskentataulukko on kirjallisena teoksena kiehtova. Usein taulukoita kehitellään ja muunnellaan alati ja tällainen tietojen säännölliseen keräämiseen käytetty taulukko on varsinainen ameeba. Siinä on monenlaisia yhteenvetoja ja monentyyppisiä tietoja. Yhteenvetoja on tehty samaan tauluun luultavasti eri aikoina ja epäilemättä monia tietoja on matkan varrella poistettu. Lisäksi Erkin koneelta löytyi joulukuussa 2014 useita eri versioita tästä samasta tiedostosta. Valitsin sen, jota oli viimeksi päivitetty.

Luulen, että tämä taulukko on ollut Erkin mieluisimpia kavereita. Vähän niinkuin Simsit tyttärelleni tai Facebook minulle. Minusta se on kaunis kirjallinen teos.

En oikeastaan ole vielä ehtinyt arkistonmuodostuksessa ryhmään "Mikkeli" asti, mutta Erkin sähkön- tai energiankulutustaulukko tai kilowattilokikirja on  minua kiinnostanut jo ennen tätä outoa arkistoharrastusta. Viime vuoden lopulla Erkin kilowattilokikirja tuli ajankohtaiseksi, kun Erkki halusi laittaa talon myyntiin. Arvelimme, että nämä energiankulutustiedot voisivat kiinnostaa ostajia. Niin pitkälle ei päästy talon myynntiprojektissa, mutta kaivelin kuitenkin esiin jo aiemmin Erkin koneelta kopioimani taulukon. Kun luin sitä tarkemmin, huomasin, että tiedot olivat jotenkin outoja. Taulukossa oli kummia virheitä. Olin muutama kuukausi sitten tallentanut Erkin koneella "sähköt" -taulukon johonkin muinaiseen (siis yli viisi vuotta vanhaan) Excell-muotoon ihan onnistuneesti - mielestäni. Ongelmahan on se, että Erkin koneen ohjelmistot ovat toimivia, mutta nykyisin käytössä oleviin laitteisiin ja ohjelmistoihin yhteensopimattomia - tätä asiaa olen käsitellyt jo tekstitiedostojen osalta aiemmin. (Erkillä on  käytössä Works-ohjelmiston versio 4.5, joka lienee peräisin 1990-luvun lopulta.)

Luulin siis, että taulukkolaskentaohjelman kohdalla ongelmaa ei olisi, koska sain Works-taulukkolaskentatiedoston tallennettua Excelliksi ja tuon Excell-tiedoston muutaman mutkan kautta avatuksi nyt käytössäni olevalla Excell-ohjelmalla. Silti: kaikki Erkin kuukausimerkinnät olivat muuttuneet päivämääriksi. Painin tämän yhden laskentataulutiedoston kanssa useita tunteja. Minulla ei ollut harmainta aaviststa, kuinka voisin tallentaa laskentataulukon mahdollisimman muuttumattoman ja pitkäaikaistallennukseen sopivassa muodossa.

Ensiksi ajattelin tallentaa taulukon PDF:nä, joka varmasti sopii PAS-tarpeisiin (PAS = pitkäaikaisäilytys). Samalla kuitenkin katoaisivat kaavat, jotka ovat taulukkolaskennan riemukkaimpia osia. Onneksi viitsin tarkistaa asiaa KDK:n (kansallinen digitaalinen arkisto) mainiosta suosituksesta: "Säilytys ja siirtokelpoiset tiedostomuodot" ja selailin ennen joulua hankkimaani Petteri Järvisen kirjaa "Digiarkistointi".  Kovin paljoa sivuja ei taulukkolaskennalle uhrata arkisto-oppaissa. Sen verran noista mainioista teoksista kuitenkin ymmärsin, että laskentataulukko kannattaa tallentaa  ODF (open data format) -muotoon. Niinpä sain kuin sainkin useiden käännösten jälkeen Erkin lokitiedoston melko lailla alkuperäsen oloisessa muodossa YKSAAN .ods -tiedostona. Nyt sitten vain odotellaan parikymmentä vuotta ja katsotaan, aukeneeko tämä sympaattinen sähköinen sähkönkulutuksen laskentataulukko vielä 2030-luvulla.