tiistai 29. marraskuuta 2016

Luopuminen

Aloitin Raijan ja Erkin kanssa digiarkiston hieman epämääräisistä syistä. En oikein ollut varma, miksi kuvia ja vanhoja todistuksia pitäisi oikeastaan digitoida ja säilyttää pitkiä aikoja.

En edelleenkään ole varma toimintani mielekkyydestä, mutta olen keksinyt uusia syitä, joiden vuoksi ajatus ei sittenkään tunnu juuri nyt aivan hölmöltä.

Ehkäpä tärkeintä arkistoinnissa on luopuminen. Kun arkistoin, pystyn luopumaan.

Luopuminen on vaikeaa. Elämä on kasaamista ja saavuttamista.  Teot, ajatukset, kyvyt ja muistot reaalistuvat materiana. Kuvina, todistuksina, kirjeinä, huonekaluina, tauluina, kirjoina ja kaikkena muuna. Jokainen hankittu esine liittyy johonkin ja jokainen esine on jostakin syystä päätynyt jonnekin. Esineet kertovat pyrkimyksistä, tavoitteista ja saavutuksista.

Miksi arkistointi muka auttaa luopumaan? Muutimme Raijan viime viikonloppuna Vajatieltä kaupunkiin. Vajatien talo oli ollut Raijan kotina noin 43 vuotta. Minä vietin talossa suurimman osan nuoruuttani. Viime vuodet olen käynnyt sillä sunnuntaisin kello kaksi. Lapsilleni talo on mummola.

Kun melkein kaikki tavarat oli talosta saatu muutettua Raijan uuteen kaksioon ja sisarukset olivat yli jääneistä tavaroista valinneet itselleen mieluiset, jäi taloon vielä kaikenlaista. Varsinkin kirjoja jäi paljon.
Nämä kirjat hävitin.

Halusin hävittää loput kirjat. Revin Otavan ison tietosanakirjan, Maailman kansojen historian ja monen muun kirjan kannet ja heitin ne sekajätepinoon. Lehdet heitin paperijätepinoon. Tunsin helpotusta siitä, että sain poistaa nuo kirjat itse. Pidin jokaista kirjaa vielä kerran kädessäni ja tein jokaisesta omin käsin lopun. Ajattelin, että näin mikään ei jää vaivaamaan.

Erehdyin taas. Hyvällä tavalla. Revin nimittäin myös Elli Tompurin muistelmat ja Elsa Heporaudan teokset. Näin omistuskirjoitukset alkulehdillä, mutta revin ja hävitin ne kaikki. Jokin kuitenkin jäi vaivaamaan.

Elsa Heporauta on Kalevala-Korun ja Kalevalaisten Naisten perustaja. Merkittävä vaikuttaja.  Elli Tompuri taasen oli viime vuosisadan alussa kuuluisa, mutta ahdasmielisessä yhteiskunnassa karsastettu näyttelijä. Katsokaa Wikipediasta.

Elsa ja Elli?

Kun olin tehnyt armottoman työni, kysyin myöhemmin Raijalta Elsasta ja Ellistä. Raija kertoi ihan oikeat tosiasiat Elsa Heporaudasta ja sanoi, että Alma-mummo tunsi Elsan, Alma oli kuulemma käynyt Helsingissä Heporaudoilla ja melko varmasti Raija itsekin oli Heporaudan tavannut. Elsa oli tullut tutuksi sellaisen henkilön kautta, joka oli ollut Heporaudoilla piikomassa. Raija luonnehti Elsaa "erittäin viehättäväksi ihmiseksi".

Elli Tompurin merkintä Alma, Juho ja Raija Lavikaisen vieraskirjassa. Vieraskirjaa en hävittänyt.

Entäpä Elli? Raija muisteli, että Ellin tunsi Ylä-Kintaudessa Silja-täti. Silja-täti oli Raijan äidin, Alman, hyvä ystävä ja Osuuskauppa Mäki-Matin kauppias. Silja-täti oli nuoruudessaan piikonut Tompurilla. Näyttelijädiiva oli käynyt myös Raijan kotona. Oli kuulemma etäinen henkilö; "ei niinkuin tavallinen ihminen". Oli ottanut alasti aurinkoa, eikä häntä saanut lähestyä.

Tuntuu siltä, että taisin heittää menemään kirjojen mukana aika kiinnostavan osan suvun naisten historiaa. Miten tämä muka auttaa luopumaan? Mikä tässä on helpottavaa? Minähän mokasin.

Myönnän, että tein virheitä. Ellan ja Elsan kirjat ja kirjojen omistuskirjoitukset olisi pitänyt säilyttää. Silti olen helpottunut. Jos en olisi kirjoja repinyt, asia ei olisi minua koskaan vaivannut.

Tiedän melko hyvin, mitä olen tuhonnut, hukannut ja tärvellyt. Toisaalta tiedän myös, mitä olen pannut talteen. Se helpottaa. Tiedän melko varmasti, että Vajatien tyhjentymisen yhteydessä on kadonnut paljon sellaista, mistä en tiedä mitään. Se on hyvä, koska Raijalla on ja Erkillä oli kyllä aikaa jättää ne jäljet jälkeensä, jotka he halusivatkin jättää. Sitä mitä en tiedä, ei minun tarvitsekaan tietää. Kun haalin arkistoa, voin luopua tavarasta. Haalimalla luovun.