Voiko Vaarin kirjeitä julkaista?

Perhearkistoinnin kannalta edesmenneen henkilön henkilökohtaisten kirjeiden julkaiseminen on pulmallista. Millä tavoin vainajan ja hänen läheistensä yksityisyys tulisi ottaa huomioon?

Kuuluvatko 31 vuotta sitten kuolleen isoisäni 96 vuotta sitten saamat lemmenkirjeet yksityisyyden suojan piiriin?
Isoisältäni ei asiaa enää voi kysyä. On siis turvauduttava yleisiin käytäntöihin, lakiin ja omaan harkintaan. Kykyni eivät riitä seikkaperäiseen lain tulkintaan, enkä halua Google-tutkimuksieni tuloksien perusteella esiintyä asiantuntijana. Otan mielelläni hyviä neuvoja vastaan.

Äkkiseltään vaikuttaa siltä, että perustuslain mukainen yksityisyyden suoja pätee myös vainajiin. Osuin tietosuojavaltuutetun määräykseen, jossa yksityisyyden suojaa on tulkittu siten, että ”henkilötiedon määritelmä sinänsä kattaa myös kuollutta henkilöä koskevat tiedot ja että henkilötietolain tarkoituksena on suojata henkilön itsensä lisäksi myös hänen muistoaan ja omaisiaan. Henkilötietolaki voikin tulla sovellettavaksi kuolleita henkilöitä koskevien tietojen käsittelyyn myös sillä perusteella, että kyseisten tietojen voidaan samalla katsoa koskevan tunnistettavissa olevia eläviä henkilöitä ja heidän yksityisyyttään.”

Toisaalta yksityisyyden suojan on katsottu lakkaavan, kun on kyse asioista, jotka koskevat kauan sitten kuollutta henkilöä. Mitä tarkoitetaan ”kauan sitten” –ilmauksella? Onko 1983 kuollut Vihtori-vaarini kuollut kauan sitten? Siihen tietosuojavaltuutettu vastaa näin: ”Arvioitaessa yksityisyyden suojan ajallista ulottuvuutta kuolleita koskevien tietojen osalta voidaan muussa lainsäädännössä olevia salassapitosäännöksiä pitää suuntaa-antavina. Yksityisyyden suojan tarvetta ja siten lain ajallista ulottuvuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös käsiteltävien tietojen laatu.” 

Tässä yhteydessä viitattaneen julkisuuslakiin, jossa tosin puhutaan ensisijaisesti julkisista asiakirjoista. Yksityisyyden suojan aikarajoista mainitaan laissa näin: ”Yksityiselämän suojaamiseksi 24 §:n 1 momentin 24–32 kohdassa salassa pidettäväksi säädetyn asiakirjan tai niitä vastaavan muussa laissa salassa pidettäväksi säädetyn tai muun lain nojalla salassa pidettäväksi määrätyn asiakirjan salassapitoaika on 50 vuotta sen henkilön kuolemasta, jota asiakirja koskee tai, jollei tästä ole tietoa, 100 vuotta.”

Seuraavaksi on pystyttävä sitten näitä lain ja viranomaisten määräyksiä ja ohjeita tulkitsemaan ja soveltamaan omaan erityiseen tilanteeseen. Sitten on harkittava, kuinka olisi järkevä toimia.

Ajattelen niin, että isoisäni saamat ja lähettämät kirjeet eivät ole sattumalta tulleet säilytetyiksi niin, että ne voivat joutua joskus jonkun muun kuin Vihtorin omaksi tiedoksi. Arkistoinnin merkitys vaihtelee, mutta jotkut tutkijat ovat selvitelleet syitä siihen, miksi yleensä kodissa halutaan tärkeäksi koettuja esineitä pitää tallessa. Yksi tällainen syy on halu kertoa ja jakaa omia kokemuksiaan.

Paperille kirjoitetun kirjeen lopullinen hävittäminen ei ole vaikeaa. Vihtorilla tai Erkillä, jonka hallussa kirjeet ovat sittemmin jonkin aikaa olleet, olisi ollut runsaasti aikaa hävittää kirjeet.

Ehkä kirjeet ovat vain unohtuneet? Epäilen. Luulen, että jollakin tavalla kirjeet on haluttu jättää sillä tavoin saataville, että joku niitä joskus vielä lukee. Muuten kirjeiden säilyttäminen vain säilyttämisen vuoksi tuntuu oudolta.

Mitä siis tehdä? Mielestäni Vihtorin kirjoittamat ja saamat kirjeet eivät sisällä mitään loukkaavaa tai epäsovinnaista. Nuoret ihmiset kirjoittavat henkilökohtaisista tunteistaan kuten kuka tahansa nuori – tietenkin sen ajan kielellä, tyylillä ja poikkeuksellisten olosuhteiden vaikutuksen alaisena. Minulle vaarini elämä on jo niin etäistä, että luen kirjeitä kiinnostavina ja koskettavina dokumentteina vuoden 1918 tapahtumista. Nämä kirjeet ovat saaneet minut kiinnostumaan henkilöstä Vihtori Uotila ja samalla myös sukuni ja yleensä Suomen historiasta. Toisaalta; haluaisinko minä tietää jotakin omien vanhempieni aiemmista suhteista tai näyttää omille lapsilleni omia, henkilökohtaisia kirjeitäni? Ajatus tuntuu hankalalta, vaikka mitä outoa siinä on, että naimattomalla nuorella miehellä on naispuolisia kirjeenvaihtotovereita?

Ehkäpä siis tällaisten henkilökohtaisten kirjeiden kohdalla olisi hienotunteista ylittää yksi sukupolvi ainakin niiden kirjeiden kohdalta, jotka saattaisivat tuntua jotenkin kiusallisilta Vihtorin lapsista; tädeistäni ja sedistäni. Siis kirjeet pysyvät toistaiseksi ei-julkisina. Toisaalta, jos olen saanut haltuuni isoisäni kirjeet isältäni, ei minulla liene sisaruksistani, serkuistani tai tädeistäni ja sedistäni poikkeavaa oikeutta lukea näitä kirjeitä. Vaikka kirjeitä ei siis (ilmeisesti) lain mukaan saa, enkä muutenkaan tahdo niitä julkaista, olisi kaiketi kuitenkin jotenkin järjestettävä samankaltaisille asianosaisille, siis sukulaisilleni, sama mahdollisuus lukea nämä kirjeet? Miten se tulisi tehdä YKSA:n kaltaisessa digitaalisessa arkistossa? Käsittääkseni kirjeet pitäisi saada nähtäväksi, mutta ei siis julkaistavaksi.

Täytyisi siis tunnistaa kirjeitä pyytävä henkilö ja toimittaa hänelle kirjeet omaan käyttöön, ei julkaistavaksi. Ihan vielä en osaa YKSAn tekniikkaa tähän tarkoitukseen taivuttaa. Mutta onhan tietenkin sähköposti keksitty… Vai onko jollakin tähän ratkaisuun parempi ehdotus?

Aion kyllä hyödyntää kirjeenvaihtoa siten, että siteeraan kirjeitä ja käytän niiden sisältöä hyväkseni, kun koetan ymmärtää vuotta 1918 ja Vihtorista kerrottuja tarinoita. Toivottavasti onnistun siinä niin, että kukaan ei koe yksityisyyttään loukattavan. Uskon, että kirjeissään entisaikoja muisteleva, asioita pohtiva ja omissa muistikuvissani tarinointiin taipuva vaarini ei panisi pahakseen, vaikka me jälkipolvet käyttäisimme aikaamme niiden asioiden pohdintaan, joissa isoisä on ollut itse mukana. Hän tiesi, että kukin meistä tulkitsee ja ymmärtää historiaa omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. Näin Vihtori päättää vuodelle 1976 päivätyn kirjeen, joka on osoitettu Erkille ja Raijalle ja heidän lapsilleen, eli myös minulle:

”Oli mitä oli, mustaa valkoiselle kumminkin tuli. Teillä nuoremmilla on onneksi kyky arvostella ja antaa oma arvionne, joka on oikea.”