keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Yhteiskunnan vai minun muistini?

Olen lueskellut syksyn ratoksi netissä julkaistua Arkistolaitoksen teosta - ARKISTOT YHTEISKUNNAN TOIMIVA MUISTI. Se on alaotsikkonsa mukaan Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Kuivakasta nimestään huolimatta se on oikein kiinnostava ja hyvin toimitettu oppikirja.

Nyt kun olen ryhtynyt harjoittelemaan henkilökohtaista, vanhempieni arkiston muodostamista, olen törmännyt tuon teoksen kautta muutamaan kiintoisaan kysymykseen.

Ensinnäkin, mikä on yksilön, yksityishenkilön suhde arkistoon? Voiko yksityishenkilön aineistosta oikeastaan syntyä arkistoa? Arkistot yhteiskunnan muisti -teoksessa todetaan, että: "Varsinkaan yksityishenkilöiden kohdalla ei useinkaan voi puhua arkistonmuodostuksesta muuten kuin tuota käsitettä kovasti venyttäen." Vaikuttaa siltä, että arkistoja muodostavat lähinnä sellaiset oliot, joita kutsutaan organisaatioiksi.

Selkeämpiä arkistonmuodostajia ovat viranomaiset, joiden toimintaa säädellään lailla. Yksi tärkeä osa tuota toimintaa on toiminnasta syntyvien asiakirjojen säilyttäminen. Muita sellaisia organiosaatioita, joita em. oppikirjassa mainitaan,ovat valtion laitosten lisäksi kunnat, kirkko ja yritykset.

Yhteiskunnan muistin kannalta on harmillista, jos arkistoja - eräänlaisia muistin raaka-ainevarastoja - yhteiskunnan toiminnasta muodostavat vain viranomaiset ja niiden organisaatiot.

Se on harmillista siksi, että yhteiskunta kohdataan aina yksilön omana kokemuksena, eikä kokemusta voi palauttaa kovin verevästi tai uskottavasti viranomaisten asiakirjoiksi - luulisin.

Toinen minua askarruttava kysymys liittyy siihen, miten oikeastaan ymmärretään organisaatio - vaikkapa valtion virasto? On tietenkin selvää, että esimerkiksi poliisi on poliisi ja poliisi tekee poliisin asioita, kuten poliisin kuuluu poliisin asioita tehdä ja poliisin asioista jää aina poliisin asiakirjan jättämiä pysyviä jälkiä. Sakkoja, kuulustelu- ja tutkintapöytäkirjoja jne. Epäilen, että sama selkeys ei jatku kovin monilla julkisilla aloilla. Yhä useammin asiat on ulkoistettu, monista tehtävistä vastaa jokin tilapäinen organisaatio, kuten projekti. Harva itseään kunnioittava organisaatio jättää mahdollisuuden organisaatiomuutokseen, fuusioon, pilkkomiseen, uuteen missioon ja visooon käyttämättä. Tämä pätee myös julkisiin organisaatioihin.

Kenen dokumentti tämä oikeastaan on? Isäni vai Teknisen korkeakoulun?



Organisaatioita ei siis oikeastaan ole sellaisina pysyvinä organisaatioina, kuten on ollut tapana ajatella. Organisaatiot ovat koko ajan muotoutumassa. Niillä on erimittaisia elinkaaria, kuten asiakirjoillakin. Pysyvät organisaatiot eivät ehkä sittenkään enää ole yhteiskunnan pitkäaikaisen muistin lähtökohta edes teknisesti? Ihminen elää Suomessa keskimäärin yli 70 vuotta. Mikähän mahtaa olla organisaatioiden keskimääräinen eliniänodote?

Kolmanneksi minua askarruttaa kysymys siitä, kuinka uskottava tai todistusvoimainen on organisaation, prosessin ja siitä jäävän asikirjajäljen kolminaisuus? Mielestäni asioiden hallinta organisaatioksi kuvitellun järjestelmän näkökulmasta on aina organisaation toiminnan ja siitä jäävien jälkien hallintaa. Siksi se ei voi saavuttaa kovin uskottavaa kuvaa muusta kuin omasta toiminnastaan. Tämähän on tietenkin itsestään selvää. Organisaatioiden ensisijainen (piilo)tehtävä on suojata omaa toimintaansa kansalaisilta.

Eikö edellä mainituista syistä, kansakunnan ja kansalaisten kokemuksen näkökulmasta olisi järkevintä panostaa juuri henkilökohtaisiin arkistoihin?

Jos jokaisella kansalaisella olisi henkilökohtainen sähköinen arkisto, jonne voitaisiin tallentaa kaikki häntä itseään koskeva aineisto, kaikista niistä organisaatioista, joissa hän asioi ja toimii, hän saisi huomattavasti paremmat edellytykset valvoa omaa etuaan ja ymmärtää yhteiskunnan hänelle myöntämien palveluiden ja yhteiskunnan vaatimusten kokonaisuus. Yhteiskuntahan ei muista oikeasti mitään - vain yksilö voi muistaa. Siksi henkilökohtainen arkisto voisi rakentaa kansalaisten yhteiskuntaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti